Villin lännen elokuvissa kerrotaan usein oikeista henkilöistä. Nyt katsomassani Nuorissa sankareissa (1988) ovat mm. Billy The Kid ja hänet ampunut sheriffi Pat Garrett. Mukana on myös karjatilallinen John Tunstall, jonka palveluksessa Billy The Kid oli viiden muun cowboyn kanssa. Tunnetuin Billy The Kidin ja Pat Garretin vaiheita käsittelevä elokuva on kuitenkin Sam Peckinpahin elokuva vuodelta 1973. Nuorten sankareiden ohjaaja Christopher Cain on hyvin ottanut oppia Peckinpahin elokuvista, ja varsinkin loppukohtaus on kuin suoraan Hurjasta joukosta (1969).
Lännenelokuvien hyvä suosio jatkuu edelleen, vaikka suurin osa uusista westerneistä meneekin heti suoratoistopalveluihin tai ne pannaan dvd-myyntiin. Tänä vuonnakin on tehty noin 30 tämän lajin elokuvaa, joiden lisäksi on tullut muutama sarjaelokuva, kuten Netflixin American Primeval.
Tämä ei tietenkään vedä vertoja Villin lännen elokuvien kultakaudelle 1930-50-luvuilla, jolloin niitä valmistui jopa toistasataa vuodessa. Viime vuosina ne ovat kuitenkin saaneet uutta vauhtia ja viritystä, kun käsittelyyn on otettuu moderneja teemoja, kuten rasismin perintöä ja taloudellista ahdinkoa.
Lipputuloilla mitattuna menestyneimpiä 2000-luvun westernejä ovat:
• The Revenant (2015, Alejandro Iñárritu), Oscar-voittaja, yli 500 miljoonaa dollaria.
• Django Unchained (2012, Quentin Tarantino), joka yhdistää toimintaa ja historiallista kommentaaria orjuudesta. Tuotto 430 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti.
• True Grit (2010, Coenin veljekset), yli 250 miljoonaa dollaria.
• The Hateful Eight (2015, Quentin Tarantino), noin 150 miljoonaa dollaria.
• Hell or High Water (2016, David Mackenzie), noin 40 miljoonaa dollaria.
Suomessakin tällä elokuvaryhmällä on paljon ystäviä, mistä kertoo tämän vuoden kirjanpitoni mukaan se, että normaaleilta tv-kanavilta on toistaiseksi tullut 31 länkkäriä, parhaina ikäjärjestyksessä:
Polttava aurinko (1948, William A. Wellman)
Ase kädessä (1950, Henry King)
Vera Cruz (1954, Robert Aldrich)
Etsijät (1956, John Ford)
Mies lännestä (1958, Anthony Mann)
Rio Bravo (1959, Howard Hawks)
Leppymättömät (1960, John Huston)
Hostiles (2017, Scott Cooper)
Merkittävin lännnenelokuviin liittyvä asia tänä vuonna on kuitenkin ollut Filmihullun päätoimittajan Lauri Timosen kaksiosainen kirja John Fordista (yhteensä yli 1400 sivua). Erinomainen katsaus vuosisadan merkittävimmän amerikkalaisen ohjaajan elämästä ja elokuvista, joista parhaiten westernit tunnetaan. Kuten 250 elokuvaa tuottanut Darryl Z. Zanuck sanoo elämäkertakirjassaan, hän oli lopulta tullut siihen johtopäätökseen, että John Ford on elokuvan historian paras ohjaaja.
Kirjat ovat Fordin lisäksi historiakertomuksia Hollywoodista laajemminkin. Tärkeintä on kuitenkin Ford ja hänen elokuvansa, joissa parhaimmillaan on paljon toimintaa ja vähän dialogia. Fordin sanonnan mukaan elokuva kertoo tarinansa ja paljastaa hahmonsa sarjalla yksinkertaisia, kauniita, aktiivisia kuvia ja tuon kaiken mahdollisimman vähällä puheella toteuttaen. Näin elokuva käyttää omaa lajiaan parhaalla tavalla, eikä Ford tiedä mitään maan päällä, joka sopisi siihen paremmin kuin western.
Tämän jutun alussa mainitsin muutaman nimen Villin lännen historian todellisesta historiasta. Paljonhan niitä on elokuvissa ollut, Buffalo Bill, Calamity Jane, Wyatt Earp, Wild Bill Hickok, Jesse James, Butch Cassidy ja Sundance Kidd jne. Suurin nimi elokuvissa on kuitenkin John Wayne, joka kirjojen henkilöhakemiston sivunumeroidenkin mukaan oli Fordin tärkein näyttelijä. Pelkästään Waynea erikseen käsittelevä luku on 97-sivuinen.
John Waynen huippuvuodet olivat 50-luvulla. Lipunmyyntitilastoissa Yhdysvalloissa Waynen elokuvat olivat ykkösiä 1950, 1951 ja 1954. Vuosina 1949-74 Wayne oli näissä box office -tilastoissa koko ajan kymmenen parhaan joukossa, ja jossain vaiheessa laskettiin, että Wayne oli elokuvahistorian tuottoisin näyttelijä.
SILMÄT PUHKI
INTIAANILTA
Etsijöissä Ethan Edwardsia esittävä Wayne ampuu kostoksi kuolleelta intiaanilta silmät puhki. Comanchet olivat vieneet pienen tytön, jota Wayne on etsimässä. Kosto on kova, kuten Edwards sanoo: ”Jos vainajalla ei ole silmiä, joutuu hän koko loppu ikuisuuden vaeltamaan tuulten välissä.”
Fordin elokuvissa käsitellään paljon sitä, miten länsi valloitettiin ja intiaaneilta vietiin maat. Elokuvissa ei kuitenkaan puhuta kansanmurhasta, mutta mitä muuta se oli. Intiaaneja oli yli 20 miljoonaa ennen kolonistien tuloa Amerikan mantereelle, mutta vuonna 1970 heitä oli vain 260 000. Minne he menivät? He eivät muuttaneet Havaijille tai mihinkään muuhun paikkaan, he olivat poissa, tapettiin.
Lännen elokuvissa liikkuttiin varsinkin ennen nimenomaan tämän aihepiirin ympärillä, myös maantieteellisesti. Komea Monument Valley oli aikoinaan navajojen mailla, sen pohjoispuolella Utahissa olevaa Jumalten laaksoa pidettiin intiaanien Pyhänä maana, intiaanien kesyttämiä hevosia olivat komeat mustangit ja appaloosat. Intiaaniheimoja, alkuperäisiä amerikkalaisia, oli yli 500: apassit, cherokeet, cheyennet, dakotat, irokeesit, mayat, mohikaanit, mustajalat, siouxit… Heidän maansa valkoihoiset idän amerikkalaiset ja mantereelle tulleet eurooppalaiset uudisasukkaat veivät intiaaneilta petoksella ja väkivallalla. Äskettäin televisiosta tulleista on Martin Rittin voimakkaasti yhteiskunnallinen Hombre (1967) erinomainen kertomus siitä, miten intiaaneilta vietiin maat ja muukin omaisuus. Lisäksi ison katastrofin aiheuttivat eurooppalaisten mukana tulleet tautiepidemiat, joita vastaan intiaaneilla ei ollut vastustuskykyä. Monia intiaanikansoja ja -heimoja hävisi tämänkin takia kokonaan.
John Fordkaan ei saa läheskään puhtaita papereja tästä asiasta. Ford romantisoi ja mytologisoi insiaaneja, ja näkökulma oli jokseenkin aina stereotyyppinen ja valkoisen näkökulman kannalta. Varsinkin 1930-40-luvuilla intiaanit kuvattiin vihollisina ja uhkana, primitiivisen aggressiivisina villeinä. Toisaalta Ford kuvasi intiaanit myös rohkeina sotureina, toisin kuin monet muut ohjajat, jotka tekivät inkkareista pelkkiä karikatyyrejä.
kari.naskinen@gmail.com
