Ensimmäinen kuolema on, kun sydän lyö viimeisen kerran. Toinen kuolema on, kun nimi sanotaan viimeisen kerran. Mutta voiko syntyä uudelleen, ja voiko varsinkin syntyä uudelleen, vaikka ei ensin kuolekaan? Tällaisia pohdintoja sisälsi Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden näytelmä Kun kuolen toisen kerran, jonka viimeinen esitys oli eilen. Voisi vielä lisätä kysymyksen, kuoleeko ihminen koskaan, jos hän on Facebookissa, koska sieltä minäkin näen silloin tällöin syntymäpäiväilmoituksia ihmisistä, joiden tiedän kuolleen.
Esityksen oli tehnyt käsikirjoituksesta alkaen näytelmän työryhmä. Katsojalle se oli vaativa 70-minuuttinen, sillä aivan kaikesta ei saanut otetta, mutta toisaalta se pani katsojan vielä kotimatkallakin käymään läpi näkemäänsä. Kysymys ei siis ollut helposta kertomusnäytelmästä, mutta eihän Teatterikorkeakoulussa varsinaisesti television saippuaoopperoihin kouluttauduta, vaikka niihinkin jotkut lopulta ajautuvat. Tämä assosiaationa siitä, että TeaK toimii nykyisin Sörnäisissä vanhassa rakennuksessa, jonka ensimmäinen osa oli 1912 valmistunut kookosrasvasta saippuaa valmistaneen Kokos Oy:n tehdas.
Näytelmän kuolemateemaan taas on rakennuksesta sellainen linkki, että 1994 tehdaskompleksin sisäpihalle tuotiin Estonia-laivan onnettomuudessa kuolleiden ihmisten ruumiita. TeaK muutti rakennukseen vuonna 2000, ja sisäpihasta on tehty hieno sisääntuloaula, jota paremmin voi kutsua lasikatetuksi toriksi erilaisine toimintoineen.
Näytelmän yksi roolihahmo on nainen, joka on jäänyt niin yhteisön ulkopuolelle, että hän etsii jonkinlaista yhteyttä muihin omilla kuolinilmoituksillaan. Hän lähettää niitä Hufvudstadsbladetiin – että edes joku hänet vihdoin noteeraisi. Niihin hän kuitenkin kirjoittaa, ettei muistotilaisuuteen saa tulla. Kerran tuo lisämaininta sitten unohtuu, ja jostain tulee yllättäen kaksi vierasta. Hankala tilanne.
Nainen muistelee elämäänsä. Mitä se on ollut? Mitä hänestä sanotaan? ”Hänet muistetaan siitä, kun...” ”Muistetaan, kun hän...” Ei tule mitään mieleen. Kotimatkallamme Levannon suoralla muistui mieleen jonkun filosofin tai kirjailijan viisas sanonta, että pitää yrittää elää niin hyvä elämä, että kuolema on siitä halpa hinta.
Kuolema laajemminkin käsitettynä oli näytelmässä esillä. Elettiin vuotta 2043 ja maapallon väestöä pidettiin hengissä keinohapella. Ainakin ihmislajin tuho oli todennäköisesti edessä, sillä lavasteisiin heijastettiin jo hataria kuvia vahvimmin ilmastonmuutoksen ehkä kestävistä olioista, tunnistin ainakin heiäsirkkoja ja matoja.
Niukassa käsiohjelmassa on kaksi virkettä näytelmän sisällöstä: ”Prosessissa muotoutuvassa esityksessä työryhmämme tarkentaa katseensa sukupolvien ketjuun, selviytymisen eetokseen, vaikenemisen ylistykseen ja muistamisensa rihmastoihin. Tutkimme todellisuutta, jossa tutun ja tunnistetun takaa avautuu epävakaa maailmankaikkeus, joka uhmaa ajan, tilan ja mielen logiikkaa, jossa tiedostamaton halujen, pelkojen ja toiveiden maailma vuotaa esiin.”
Draamalliset linjat olivat näytelmässä lyhyitä. Kertomukset katkesivat, mutta jättivät jäljen. Esitys oli intensiivinen, vaikka prosessit katkesivat ja vaihtuivat toisiin. Pienellä näyttämöllä oli kolme taitavaa esiintyjää, joista taiteellista opinnäytettään suoritti näyttelijätaiteen maisteriopiskelija Vilma Kinnunen. Kaksi muuta olivat teatteripedagogiikan maisteriopiskelija Charlotte Karlsson ja tanssitaiteen kandiopiskelija Miro Puranen, joka yhdessä episodissa muuntautui kissaksi (sillähän on yhdeksän henkeä). Esityksen oli ohjannut maisteriopiskelija Mikko Korsulainen. Näytelmän monipolvisuutta kuvaa hieman sekin, että lavastuksen oli suunnitellut arkkitehti Tuula Jeker, joka nyt on korkeakoulussa esittävien taiteiden lavastuksen maisteriopiskelijana.
SAIPPUATEHTAASTA
HISSITEHTAAKSI
Arkkitehti Albert Nybergin suunnitteleman saippuatehtaan osti Kone Oy 1926. Rakennus korotettiin kaksikerroksiseksi ja tontille rakennettiin hissitehdas ja pääkonttori. Kone Oy toimi rakennuksessa vuoteen 1967, minkä jälkeen tiloissa oli monenlaista pienimuotoisempaa toimintaa, Libyan suurlähetystökin, kunnes jäi tyhjilleen 90-luvun alusaa. TeaK-hanke käynnistyi 1997. Kiinteistön omistaa nyt Kuntien Eläkevakuutus. Rakennuksessa toimii myös ravintola Kookos.
kari.naskinen@gmail.com
