On elettävä, elämä on työtä – sen jälkeen lepäämme

Parhaat näytelmäkirjailijat:
Edward Albee
Bertolt Brecht
Minna Canth
Henrik Ibsen
Arthur Miller
Eugene O´Neill
William Shakespeare
Anton Tshehov
Tennessee Williams
Hella Wuolijoki

Tshehovin Vanja-enon kävin taas katsomassa. Siinä on kaikki, elämän koko kirjo ja varsinkin elämän se puoli, joka saa kaiken tuntumaan tarpeettomalta. Hukkaan heitettyä elämää, menetettyjä mahdollisuuksia, pelkkää tarpeetonta oleskelua ja haikailua. Rakastumisetkin johtavat vain pettymyksiin. Vaikka unelmat eivät toteudu, vaikka tulevaisuus näyttää häviävän turhuuden hämärään, on sanottava kuin Sonja: ”On elettävä.” Sonjan Vanja-enolla on tähän oma keinonsa: ”Kun oikeaa elämää ei ole, eletään kangastuksissa.” Tässä taas auttaa votka, joka saa kangastukset pysymään.

Viimeisten kuuden vuoden aikana olen kirjoittanut Vanja-enosta jo kolme kertaa, nyt katsoin näytelmän Vantaan näyttämön tekemänä Kulttuuritalo Martinuksessa. Oli täysin toimiva esitys, en kuitenkaan käsittele sitä sen kummemmin, mutta kun Sonjan ja Vanja-enon vieraat olivat lähteneet takaisin Harkoviin, on näytelmän lopettava Sonjan hieno monologi niin paljon puhuva, että se tähän:

”Me elämme eteenpäin, Vanja-eno. On elettävä. Elämme pitkän rivin päiviä, pitkiä iltoja, kannamme kärsivällisesti koettelemukset, jotka kohtalo meille lähettää; teemme työtä muiden hyväksi niin nyt kuin vanhaksi tultuammekin, tuntematta lepoa, ja kun meidän aikamme on tullut, kuolemme nöyrästi ja haudan tuolla puolen sanomme, että me olemme kärsineet ja itkeneet ja saaneet kokea katkeruutta, ja Jumala armahtaa meitä ja me, eno, rakas eno, saamme nähdä valoisan, kauniin ja kirkastuneen elämän, saamme iloita ja katsoa nykyisiä onnettomuuksiamme säälien, hymy huulilla — ja lepäämme. Minä uskon, eno, uskon palavasti, kiihkeästi… Me lepäämme!”

”Me lepäämme! Me saamme kuulla enkelten laulun, näemme koko taivaan timanteissa, näemme kuinka kaikki maallinen paha, kaikki kärsimyksemme hukkuvat laupeuteen, joka täyttää koko maailman, ja elämämme on tyyntyvä hiljaiseksi, lempeäksi ja suloiseksi niin kuin hyväily. Minä uskon, uskon… Rakas, rakas eno raukka, sinä itket. Sinä et saanut elämässäsi tuntea iloa, mutta odota, Vanja-eno, odota… Me lepäämme. Me lepäämme!”

Mutta ennen kuin Sonja Aleksandrovna ja Ivan Petrovitsh pääsevät lepäämään, on tehtävä työtä. Muuta ei ole. Elämä on työtä. Näin se on isolle osalle ihmisiä edelleen.

Kun Vanja-enon suomenkielinen kantaesitys oli ollut Kansallisteatterissa 28.10.1914 Eino Kaliman ohjaamana, kirjoitti Helsingin Sanomien arvostelija: "Kappaleen yksisävelinen ikävä ja ilottomuus, tuska ja kiihtymys, elämänjano ja toivoton herpoutuminen vaikuttavat katsojaan kuin haikea, sydäntä viiltävä kansanlaulu Venäjän aroilla.”

kari.naskinen@gmail.com