keskiviikko 29. syyskuuta 2021

Lady Soul

Aretha Franklin 1942 - 2018

Asiallisesti tehdyt elämäkerta- ja osaelämäkertaelokuvat ovat erinomaisia tietoiskuja henkilöistä, joista katsojilla ei ehkä ole kovin hyvää kokonaiskuvaa. Viime aikoina olen tällaisia nähnyt Billie Holidaysta, Judy Garlandista, Miles Davisista ja nyt viimeksi Aretha Franklinista, soulin kuningattaresta. Se käy läpi vuosia 1952-72, jolloin babtistipapin tyttärestä kehittyi tämän musiikinlajin kovin nimi. Aretha Franklin oli itse niin paljon mukana elokuvanteossa, että hän pääsi valitsemaan itseään esittäväksi näyttelijäksi Jennifer Hudsonin, joka tuli tunnetuksi varsinkin saatuaan sivuosa-Oscarin elokuvasta Dreamgirls (2006). Aretha Franklin kuoli 2018 haimasyöpään.


Tänään elokuvateatterissa tapasin entisen työtoverini
Jari Taarin, joka oli äskettäin lukenut elämäkertakirjan Aretha Franklinista, ja hän sanoi elokuvan noudatelleen jokseenkin tarkkaan kirjan antamaa kuvaa laulajan elämästä. Eikä se helppo ollut. Isä oli omistuksenhaluinen ja halusi Arethan laulavan ensisijaisesti hänen saarnatilaisuuksissaan. Seitsemän vuotta aviomiehenä ollut Ted White oli samaa lajia, ja terästi otettaan antamalla välillä turpiin vaimolleen, kun tämä ei kaikkiin manageri Whiten ratkaisuihin halunnut vapaaehtoisesti suostua. Toisaalta ei laulaja itsekään mikään pyhäkoulutyttö ollut. Välillä muut saivat kuulla kunniansa, pinna oli joskus kireällä ja viinakin maistui.

Jennifer Hudson
Jo elokuvan alku johtaa Arethaa vaikealle tielle. Isä piti lauantaisin jonkinlaiset juhlat kotona, johon tuli myös hänen tuttujaan muusikkopiireistä. Elokuvassa vieraina näyttävät olevan mm. Sam Cooke, Duke Ellington, Ella Fitzgerald, Art Tatum ja Dinah Washigton. Isä on ylpeä tyttärestään ja ilmeisesti jokakertaisen tavan mukaan isä kutsuu 10-vuotiaan Arethan laulamaan vieraille. Hyvin laulaakin, mutta sen jälkeen yksi miesvieraista hiippailee Arethan huoneeseen ja panee oven kiinni… Muuta ei näytetä, mutta ei ole muuta näytettävääkään, koska Aretha ei koskaan kertonut, mitä tapahtui.

Aretha tuli raskaaksi 12- ja 14-vuotiaana, mutta hän ei koskaan paljastanut, kuka tai ketkä olivat lasten isiä.
Suuri murhe oli myös, kun isästä eronnut äiti kuoli, eikä Aretha oikein päässyt kunnolla siirtymään lapsuudesta nuoruuteen. Aretha lopetti puhumisenkin pitkäksi aikaa. Ensimmäisen gospel-levynsä hän lauloi jo 1956 ja ensimmäisen maallisemman levyn 1961.

Elokuvan nimi tulee Aretha Fra
nklinin kappaleesta, jonka hän levytti 1967. Sen oli Otis Redding tehnyt ja levyttänyt pari vuotta aiemmin, mutta vasta Arethan väkevä tukinta teki siitä ison hitin. Se ei ole soulia, mutta Arethan lajivalikoima olikin laaja jazzista poppiin ja gospeliin.

Elokuvan lopulla levytuottaja
Jerry Wexler kertoo Arethalle, että Beatles oli lähettänyt hänelle soul-rytmisen kappaleen Let It Be, jonka Wexler saisi käyttää. Aretha kuitenkin hylkää tarjouksen, koska hän on babtisti, eikä voi laulaa Paul McCartneyn tekemää, katolisia sävyjä sisältävää biisiä. Beatles levytti sen 1969 ja vaikka elokuvassa ei sitä kerrota, niin Arethakin levytti sen 1970.

Aretha Franklin osallistui näkyvästi mustien ihmisoikeustaisteluihin. Kun
Martin Luther King pyysi Arethaa johonkin tilaisuuteensa, hän meni, jos se suinkin oli mahdollista. Hän myös lauloi Kingin hautajaisissa, samoin kuin Barack Obaman virkanastujaisissa. George W. Bush palkitsi Aretha Franklinin USA:n korkeimmailla siviilimitalilla, Presidentin vapaudenmitalilla.

Soul ja gospel ovat tyypillisesti sellaista musiikkia, että niissä ovat aina oleellisia myös sanat. Siksi on huonoa, ettei elokuvissa tekstitetä suomeksi laulujen sanoja. Tämä toistuu aina tällaisissa elokuvissa.

Respect on Etelä-Afrikassa syntyneen Liesl Tommyn ensimmäinen elokuvaohjaus. Hän koki ei-valkoisena apartheid-syrjinnän ja muutti 1985 vanhempiensa kanssa Yhdysvaltoihin. Aikaisemmin hän on ohjannut näytelmiä teattereissa. Respect on hyvin toteutettu, kaksi ja puoli tuntia etenevät sujuvasti ja Jennifer Hudson näyttelee uskottavasti.

kari.naskinen@gmail.com