Renoir matkusti Intiaan 1949 tekemään ensimmäistä värillielokuvaansa, joka perustuu Rumen Goddenin samannimiseen romaaniin (1946). Siitä tuli täydellisen hieno Technicolor-kuvaus ihmisten keskinäisistä suhteista ja suhteesta luontoon. Intia näyttäytyy eksoottisena ja värikylläisenä, kun ollaan hindujen pyhän Ganges-joen rantamilla ja vesillä. Jossain kaukana ovat Bombayn ja Delhin meluisat ruuhkat.
Elokuva alkaa kahden naisen maalatessa riisitahnalla kaunista kuviota pihan kovettuneelle savipinnalle, lapsia polskii rannalla, kalastaja lauleskelee veneessään, myyntikojussa kaupitellaan leijoja, iso jokilaiva lipuu kauempana ohi ja satamatyömiehet kantavat juuttipaaleja juuttimyllyyn, jota johtaa elokuvan brittiperheen isä. Perheen lapset kurkistelevat kuistin kaiteiden välistä. Elokuva loppuu samanlaiseen auvoisuuteen, kun vuosi on kulunut. Joki virtaa niin kuin aina, perheessä on tapahtunut paljonkin, mutta taivaasta alkunsa saava joki elää omaa elämäänsä.
Itä on itä ja länsi on länsi. Intiassa eläessään varsinkin perheen lapset kuitenkin omaksuvat myös sikäläisiä ajatustapoja, jotka lähentävät heitä länsimaisen ja itäisen filosofian yhtymäkohtiin. Esimerkiksi viidestä lapsesta nuorimmalla tytöllä on kani, jota hän kohtelee kuin vastasyntyneenä, ja sanoo, että jotkut vauvat voivat syntyä aina uudestaan ja uudestaan. Ristiriitoja joka tapauksessa on, kuten Renoir kirjoittaa omaelämäkertakirjassaan Elämäni ja elokuvani (Love, 1980): ”Englantilaisperhe eli Intiassa kuin luumu persikkapuussa.” Tämä ristiriita ei kuitenkaan tule varsinaisesti esille arjen elämässä, koska eriuskoiset ihmiset elävät kukin tahoillaan omia elämiään. Varsinkin britit toimivat kuin intialaisia ei olisi olemassakaan.
Vuodenkierto alkaa hindujen tärkeästä Diwali-juhlasta, joka valojen ja pienten ilotulitusten avulla symboloi hyvyyden voittoa pahuudesta. Se ei kuitenkaan ole vain harras uskonnollinen juhla, vaan iloinen perheiden ja ystävien tapaaminen, jossa tanssitaan ja otetaan vähän viiniäkin. Nyt uutta sykettä tuo kyläilemään saapuva naapurinmiehen serkku, amerikkalainen kapteeni John. Vanhimmat tyttäret Harriet ja Valerie ihastuvat Johniin, mutta ei tällaisesta asetelmasta täydellisen romanttista kuviota synny.
Harriet on liian nuorikin Johnin rakkauteen, mutta hän haluaa tehdä mieheen vaikutuksen kertomalla tälle omaksumastaan hindulaisesta uskonnosta. Tämä tapahtuu niin, että Harriet lukee vihkoon kirjoittamansa kertomuksen intialaisesta avioliitosta, joka alkaa vihkiseremoniasta. Siinä Krishna ottaa sulhasen henkilöllisyyden ja morsian muuttuu Krishnan puolisoksi. Harriet haluaa ilmaista, että asiat eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät, joten Johninkin pitäisi nähdä, että kyllä Harriet voisi olla hänen romanttinen ystävänsä siinä missä Valeriekin. Tämän Krishna-kertomuksen Renoir toteutti kuin kauniin sadun.
Myöhemmin Harriet näkee Johnin suutelevan Valerien kanssa. Harriet haluaa kuolla ja lähtee kanootilla jokeen. Hukuttautuminen ei onnistu, vaan kalastajat ehtivät pelastamaan hänet vedestä. Pahempaakin on vielä tulossa, sillä perheen alle kymmenvuotias poika kuolee kobran puremaan matkiessaan rannalla näkemänsä käärmeenlumoajan taitoa. Hautajaisissa arkku viedään Gangesiin, joka pesee kaikki synnit pois.
Intialaisten ja englantilaisten erot tulevat havainnollisesti esille myöhemmässä vaiheessa, kun John ei tosissaan ole kiinnostunut Valeriesta, vaan serkkunsa sekaverisestä tyttärestä Melaniesta, jonka äiti oli kuollut. Melanie ei kuitenkaan pääse yli kulttuurieroista, minkä takia tästä suhteesta ei lopultya synny mitään.
Kauneus ja kuolema. Renoirin omaelämäkertakirjan saatesanoissa Peter von Bagh kertoo kirjoittaneensa kerran Renoirille, joka vastauksessaan 1975 kirjoitti: ”Elämä on vastakohdista tehty. Yksi päivä on musta; seuraava on kuin auringonsäde.” Tätä on myös Joki, joskin valtaosaltaan sitä sädettä. Renoirille Joki oli tärkeä. Intian värit saivat hänet näkemään, että mustavalkoinen kuva ei aivan välttämättä sittenkään ole se, mikä pelkästään lisää elokuvan dramaattisuutta. Pääkuvaajana toimi Jean Renoirin veljenpoika Claude Renoir ja ohjaajan assistenttina oli 30-vuotias Satyajit Ray, josta sittemmin tuli Intian elokuvan suurmies.
Oli luultavasti hyvä onni, ettei Renoir valinnut kapteeni Johnin rooliin Marlon Brandoa, jonka kanssa oli asiasta keskustellut. Olisi luultavasti muuttanut elokuvan ilmettä liikaa omanlaisekseen.
ILOINEN VERON-
MAKSAJA KIITTÄÄ
Elokuva tuli Suomen teattereihin 1952, ja on sitä joissakin elokuvakerhoissakin näytetty. Nyt ostin sen, mutta vahingossa Blu-ray-versiona, joten dvd-laitteellani en pystynyt sitä katsomaan. Kirjasto pelasti: siellä on Blu-ray-huone, jossa iso televisio. Varasin kahdeksi tunniksi, eikä maksanut mitään. Seuraavaksi varaan vielä kolme tuntia katsoakseni pakkauksessa olevat lisämateriaalit. Pakkaukseen kuuluu myös 40-sivuinen vihkonen Joesta.
Aikaisemmin olen käynyt kirjastossa kopioimassa pari vhs-nauhaa dvd-kiekoille. Toimii hyvin. Iloinen veronmaksaja kiittää.
kari.naskinen@gmail.com
