Scifi- ja Star Trek -uskovaisille Dyyni, osa yksi on luultavasti aivan huippua. Jatkoakin seuraa, sillä elokuva loppuu repliikkiin ”tämä oli vasta alku”. Elokuva kertoo aavikkoplaneetalta jostakin maailman ääristä ja eletään 10000-lukua. Ihmisiä siellä elää ja soditaan niin kuin aina ennenkin. Kovin futuristinen ei elokuva ole, mutta lentolaitteet ovat mielenkiintoisia. Kaksi ja puolia tuntia tuntui kuitenkin todella pitkästyttävältä, sillä itse tarina on kovin yksinkertainen. Kanadalaiselta ohjaajalta Denis Villeneuvelta näin tätä ennen Arrivalin (2016), joka on humaani kertomus ihmisten ja ulkoavaruuden olioden kohtaamisesta. Dyyni ei ole samaa lajia.
Elokuvan planeetta on nimeltään
Arrakis, jota pinnanmuodostuksensa takia kutsutaan myös Dyyniksi.
Sen suuri asia on aavikon pinnalta kerrättävä pölymäinen,
psykoaktiivinen rohto, joka käyttöön jalostettuna pidentää ikää,
laajentaa tietoisuutta ja jopa edistää mahdollisuutta
tähtienväliseen matkustamiseen. Valtataisteluhan
sen omistamisesta tulee; maapallolla on taisteltu
öljystä ja saa nähdä, millaiseen kolonialismiin litium kohta
johtaa, kun kaikkien autojen on 20 vuoden kuluttua liikuttava
sähköllä. Ikuisia
kysymyksiä.
Paljon
on Arrakis-planeetalla samaa kuin meillä maapallollakin. Luojasta
puhutaan ja jonkinlaista messiasta odotetaan, mutta sitä ennen on
käytävä Pyhää sotaa. Joissain asioissa siellä ollaan
kehityksestä ihmeellisesti jäljessäkin. Pitkästyttäviä
taisteluita ja tappeluita käydään miekoin ja tikarein, eikä
puhettakaan laseraseista tai rynnäkkökivääreistä. Viralliset
asiakirjat ovat kuin papyruskääröjä, jotka on sinetöity
punaisella vahalla. Juhlaseremonioissa musiikki soitetaan
säkkipilleillä.
Dyynin
maailma
on synkkä. Kaikki sisäkuvat palatseista ja muualta ovat pimeitä,
ja näyttääkin, että sähkövaloa ei tuolla planeetalla ole vielä
keksitty. Värit ovat kauttaaltaan rusehtavia. Musiikki jyrisee ja
murisee lujaa niin, että katsoja takuulla tietää jotain pahaa
olevan tekeillä. Pahoja
ovat myös 400 metriä pitkät hiekkamadot, joita elokuvassa ei
kuitenkaan nähdä kuin yhdessä kohtaa, mutta ei
kokonaisina.
Mytologinen
kertomus vie sekä kuvin että henkilöiden nimin mielikuvan
jotenkin arabimaailmaan, mutta sillä ei kai ole mitään merkitystä.
Elokuva
perustuu amerikkalaisen Frank
Herbertin samanimiseen,
kolmiosaiseen tieteisromaaniin (1965), josta osa on
suomennettukin.
Tätä ennen yritti chileläinen Alejandro
Jodorowsky tehdä Dyynistä elokuvan,
mutta hanke keskeytyi rahojen loputtua. Vuonna 1984 siitä teki
elokuvan David Lynch, mutta siitä tuli täysi
pannukakku, kuten voitiin nähdä, kun se pari vuotta sitten tuli
televisiosta. Villeneuven elokuva on parempi, mutta kohderyhmä on
suppea.
kari.naskinen@gmail.com
