Tästä lähtee Juha Vakkurin näytelmä liikkeelle. Ensimmäinen osa käsittelee vuoden 1918 tapahtumia toukokuusta vuoden loppuun ja väliajan jälkeen siirrytään jatkosotaan. Näissä molemmissa sodissa saksalaisilla oli merkittävä rooli. Kansalaissodan jälkeen Suomeen jäi yli 10 000 saksalaista sotilasta, jotka valkoinen armeija oli kevättalvella kutsunut apuun. Jatkosodassa Suomi ja Saksa olivat taas liittolaisia.
Mannerheim ei varsinaisesti pitänyt saksalaisista, mutta koska muuta apua ei saanut, piti Saksan aseveljeys hyväksyä. ”Saksalaisia suudelmia” annettiin, mutta viimeiseksi Mannerheim kuitenkin antoi Juudaksen suudelman, kun välit natsien kanssa piti panna poikki, vaikka tasavallan presidentti Risto Ryti oli omalla allekirjoituksellaan vielä 26.6.1944 luvannut ulkoministeri Joachim von Ribbentroppille, että yhdessä pysytään.
Näytelmä on erinomainen. Se tosin tekee Mannerheimista pelkästään supersankarin, jolla ei heikkoja kohtia ole. Asko Sarkola Marskin roolissa on joka tapauksessa niin loistava, että näytelmä imee katsojan tiiviisti mukaansa alusta loppuun. Kai tämä on jonkinlainen vastaisku sille viime vuosien vaihtoehtoiselle Mannerheim-kuvalle, jossa hän on ollut vuoroin animaatiohomo, mustaihoinen ja sotarikollinen.
Näytelmässä Mannerheim on sympaattinen vanhan ajan aristokraatti, joka komentaa. Uniakaan hän ei sano katsovansa, koska niitä ei pysty komentamaan. Turhanjauhamista Mannerheim ei siedä. Kun eversti Aladar Paasonen sanoo tiedustelutietojen mukaan jonkin asian, Mannerheim kysyy, onko everstillä sitten jotain muutakin kuin nimenomaan tiedustelutietoja. Joku toinen sanoo Neuvostoliiton tuoneen rintamalle sotavehkeitä 21 junalla raiteita pitkin, johon Mannerheim huomauttaa, että aina junat kulkevat raiteita pitkin.
Päämajan tiedotusosaston päällikkö Kalle Lehmus yrittää neuvoa Mannerheimia, ettei jatkosodan päiväkäskyissä kannattaisi enää puhua vapaussodasta, mutta Mannerheim ei ota Lehmusta kuuleviin korviinsa. Vastaavanlaisia tilanteita näytelmässä on paljon.
Mannerheim siis oli itseään täynnä. Jo 1918 häntä otti päähän se, että kun saksalaisia tarvittiin valkoarmeijan avuksi, niin pelkona oli, että kunnian sodan ratkaisijana saattaisi saada kenraalimajuri Rüdiger von der Goltz.
Kari Heiskanen on ohjannut näytelmän vanhaan kunnon malliin. Turhia taidekoreografioita ei ole, vaan jos tilanne on jäykkä ja muodollinen, se on sellaiseksi tehty myös näyttämöllä. Näytelmän juoni etenee mielenkiintoisilla vuoropuheluilla ja niistä syntyvillä herkullisilla tilanteilla. Yksi sellainen on, kun kenraalieversti Wilhelm Keitel tuo Mannerheimille Hitlerin tälle myöntämän korkea-arvoisen ansioristin; Mannerheim kiittää kunniasta, mutta saa heti perään Keitelin tolaltaan, kun Mannerheim kertoo Suomen irtautuvan liittolaisuudestaan Saksan kanssa (kuva tilanteesta).
Henkilöluettelo on runsas, jo mainittujen lisäksi mukana ovat mm. kenraali A.F. Airo, kenraali Erik Heinrichs, eversti Wilhelm Thesleff, senaatin johtaja J.K. Paasikivi, ulkoministeri Carl Enckell, rouva Anastasia Mannerheim, kenraali Waldemar Erfurth, kenraalieversti Alfred Jodl ja USA:n entinen presidentti Herbert Hoover.
Näyttelijät ovat aivan mainioita. Asko Sarkolan ohella ovat eniten esillä Pertti Sveholm, Eero Saarinen, Kari Mattila, Antti Timonen, Matti Olavi Ranin ja Matti Rasila.
Jos ei pääse katsomaan näytelmää, on Vakkurilta ilmestynyt aiheesta myös romaaniversio alaotsikolla ”Muistelmat, joita Mannerheim ei itse halunnut kirjoittaa”.
kari.naskinen@gmail.com
