Ruotsalaisen Nobel-kirjailijan Harry
Martinsonin erikoinen avaruusrunoelma Aniara
(1956) on sopivaa matkalukemista, kun esimerkiksi käy itärajan takana
Karjalassa. Se nimittäin sisältää myös Laulun
Karjalasta, yhteensä 16 säkeistöä. Siinä yksi avaruusaluksen matkaaja ”mietiskelee
ihanaista Karjalaansa, jossa oli viettänyt talvenkymmeniä kolme”, mutta jonne
ei enää ole paluuta, koska avaruusaluksen matka jatkuu elinikäiseen tyhjyyteen.
”Yli kaiken kauniin väikkeen väikkyy kaunis Karjalani,
vedenväike puitten takaa, suven valostuva aalto,
katso, kesäkuinen ilta tuskin hämärtyä ehtii
kun puuhuilunkirkas kukkuu autereisen savun yllä
houkuttaa ja armas Aino terhenhuntu hartioillaan
nousten yli vedenpinnan kuulee käen kultarinnan
kuiskivassa Karjalassa.”
Aniara on avaruusalus, johon mahtuu 8000 matkustajaa.
Aniara liikennöi
Marsiin ja Venukseen, joihin
evakuoidaan ihmisiä, koska maapallo on pahoin saastunut ydinsodan takia.
Yhdellä matkalla Aniaraan osuu meteoroidi ja Aniara menettää ohjattavuutensa.
Sen suunta muuttuu pois Aurinkokunnasta ja alkaa loputon matka.
Karjala-muisteloon on yksi selvä syy: Martinson tuli vapaaehtoisena Suomen
talvisotaan, jossa häntä ei keuhkosairautensa takia hyväksytty etulinjaan,
mutta pääsi sotilastehtäviin kenttäpostikonttoriin. Suomenruotsalainen
kirjallisuus oli Martinsonille tuttua, ja varsinkin Edith Södergranin runoja hän ihaili.
Aniara-runoelman alaotsikko on ”Katsaus
ihmiseen ajassa ja tilassa”. Se käsittää 103 runoa, joista tämä Karjala-runo on
ainoa, jossa on esillä todellinen paikka.
En oikein tunne runoteorioita, mutta Laulu
Karjalasta on etsimäni tiedon perusteella kirjoitettu ainakin osittain Kalevalasta tutulla trokee-runomitalla –
ja onhan siinä Ainokin. Suomeksi Aniaran
käänsi heti tuoreeltaan Aila Meriluoto,
jonka työtä Martinson erityisesti kehui Nobel-palkintopuheessaan 1974.
Erikoiseksi nuo kehut teki se, että muut käännökset Martinson haukkui.
Erikoista oli kyllä sekin, että Martinson oli itse jäsenenä siinä Ruotsin
akatemiassa, joka palkinnoista päätti. Vuonna 1974 oli joka tapauksessa Ruotsin
vuoro, sillä Martinsonin kanssa samalla kertaa sai palkinnon myös Eyvind Johnson.
Martinsonin tuotannosta ovat suomeksi ilmestyneet kaikki neljä romaania, mutta
runoista vain osa. Martinsonin keskeinen teema oli huoli tekniikan
vääränlaisesta edistymisestä ihmisen julmuuden takia. Aniara on tästä hyvä esimerkki, samoin kuin ennen sitä ilmestynyt
romaani Kulkijan pilvilinnat (1948).
”Nurmen näen, metsän kuulen
kaukaa runon Karjalasta.
Hyvä että pienen hetken
vain on muiston portit auki.
Liu´un niin kuin lintu kauas
karjamaitten Karjalaani.”
kari.naskinen@gmail.com