Lahden Lauantainäyttämöllä päädytään Woody Allenin sekopää-näytelmässä Jumala (1975) siihen, että Jumala on kuollut. Lahden kaupungin-teatterissa ollaan tätä vaihetta vähän aikaisemmassa vaiheessa ja pohditaan, voiko ja saako Jumalan tappaa. Kaupungin-teatterin pienessä Aino-salissa sai eilen ensi-iltansa entisessä Jugoslaviassa syntyneen serbin Steve Tesichin kuolemansynkkä komedia Taivasalla (1993).Saa tappaa. Raamatussa tosin määrätään, että älä tapa, mutta se tarkoittaa vain ihmisiä. Jos Jumala symboloi moraalia ja muuta hyvää, niin tapettu onkin.
Mikään jumalanäytelmä Taivasalla ei kuitenkaan ole, onpahan vain sen yksi sivujuonne. Keskeinen problematiikka koskee sitä, mitä ihmiskunnalle tapahtuu. Eikä vastaus kaukaa hae sitä, minkä jo kulttuurifilosofi Oswald Spengler sanoi pääteoksensa otsikossa: Länsimaiden perikato. Maailmanhistoriassa ovat kaikki sivilisaatiot tähän mennessä kuolleet, ja niin käy tälle omallemmekin. Merkit ovat selvät, mitään ei ole opittu.
Näytelmä tapahtuu sisällissodassa uudelleen jakautuneen Euroopan sodan autioittamilla takamailla. Kaksi miestä (Mikko Jurkka ja Mika Piispa) etsimässä vapautta, pitäisi päästä rajan yli, Vapaiden Maahan, ja jonkinlainen tähtilippu (EU:n?) siellä jo tuntuu vilahtavankin. Vaan ei auta.
Näyttämöä ympäröi rata. Samaa ympyrärataa mennään. Mikään ei muutu. Ennen näytelmän väliaikaa on vielä olemassa toivoa; jospa ihmisen edistyminen, sivistyminen auttaisi. Toivoa antaa taidekin. Taide on ikuista, ainakin siihen voi luottaa. Mutta ei sekään, kuten väliajan jälkeen huomataan. Spenglerkin kirjoitti, että taide on vain yksi osa tätä isoa yhteistä systeemiä: "Taiteet ottavat tietyn asemansa kulttuurin suuremmassa organismissa, syntyvät, kypsyvät, vanhenevat ja kuolevat ikuisiksi ajoiksi".
Mika Piispa perehdyttää Mikko Jurkkaa taiteisiin, historiaan ja filosofiaan - pakkohan niillä eväillä on pärjätä. Mikä mahtaa olla Jurkan mielifilosofi, kysyy Piispa, olisiko ehkä Arthur Schopenhauer. Jurkka pitää ehdotusta pöljänä; mitä järkeä siinä on, sillä Schopenhauerin mukaan elämä muistuttaa lapsen paitaa, se on vain lyhyt ja tahrainen, ihminen voi valita pelkästään pelon ja surun välillä.
Käsiohjelmassa ohjaaja Leo Kontula yhdistää näytelmän sisällön myös Suomeen ja tähän aikaan:
"Viimeistään nyt - alkusyksyllä 2008 - meille suomalaisillekin on selvinnyt unohtumattomalla tavalla, että elämme väkivaltaisessa maailmassa. Sokea väkivalta, silmitön joukkotuho on tullut paikkoihin, joihin emme olisi sitä ennen kuvitelleet. Impivaaraa ei enää ole."
Balkan, Jokela, Georgia, Kauhajoki, Mumbai... seuraavaksi taas jotakin muuta. Eikä EU:sta mitään apua - vaikka Jurkka ja Piispakin hoilaavat Euroopan hymniä Oodi ilolle. Kun tulin tiistain ensi-illasta kotiin ja avasin television, sieltä tuli dokumenttielokuva pahuudesta ja pahuuden syiden etsimisestä.
Taivasalla on hieno löytö teatterin ohjelmistoon. Steve Tesich (1942 - 1996) on kovan luokan tekstintekijä. Parhaiten hänet tunnetaan käsikirjoitus-Oscarin voittajana Peter Yatesin elokuvasta Braking Away (1979).
kari.naskinen@gmail.com
