Ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu solmittiin 40 vuotta sitten, ja näillä näkymin viimeinen 2004. Elinkeino-elämän keskusliitto on ilmoittanut, ettei se enää osallistu keskitettyihin sopimuksiin. Työnantajat haluavat hajauttaa työehdoista sopimisen liitoille ja työpaikoille. Tupo ei EK:n mielestä sovi globaalitalouteen.Entinen tupovirkamies Seppo Lindblom toteaa tupon muistokirjoituksessa Kanavassa (8/2008), että tuposta oli kehittynyt myös yhteiskuntarauhan turvajärjestelmä. Miten käy tämän jälkeen, kun järjestelmä jakautuu kahtia: palkoista sovitaan paikallisesti, mutta työrauhasta keskitetysti?
Samassa lehdessä viisi vuotta sitten kirjoitti Teollisuuden ja työnantajien keskusliiton ensimmäinen toimitusjohtaja Johannes Koroma, että kun tupon "tuloksena on terve taloudellinen kasvu, työllisyydelle paremmat edellytykset kuin tähän saakka sekä Suomen kilpailukyvyn turvaaminen, niin tulopolitiikalla on kiistattomat etunsa". (Kanava 1/2003)
Tupo on aina ollut paljon muutakin kuin palkoista sopimista. Se on liittynyt enemmän tai vähemmän tiiviisti eläkepolitiikkaan, sosiaaliturvan kehittämiseen, työttömyysturvan ja työvoimapolitiikan kehittämiseen sekä viime aikoina myös työelämää täydentävästä koulutuksesta ja opiskelijoiden työharjoittelusta sopimiseen.
Tupo on hyvin kuvannut sitä suomalaista sopimusyhteiskuntaa, minkä toimivuutta muualla ihmetellään. Tällä suomalaisella konsensuksella on tehty EU- ja Emu-sopimukset sekä uusin ydinvoimaratkaisukin.
Tupohistorian alkuna voidaan pitää vuotta 1955 jolloin Helsingin ay-piireissä liikkui kaksi vaikutusvaltaista mänttäläistä: SAK:n 2. puheenjohtaja Vihtori Rantanen sekä Paperiliiton toimitsija ja myöhemmin Metalliliiton puheenjohtaja Sulo Penttilä. Miehet houkuttelivat lakimieheksi juuri valmistuneen, neljännen polven mänttäläisen Keijo Liinamaan työväenliikkeen palvelukseen SAK:n juristiksi.
Sotien jälkeen olivat SAK ja MTK jatkuvasti ilmiriidassa. Tilanne kärjistyi 1955, kun MTK sai Urho Kekkosen hallitukselta luvan huomattaviin tuottajahintojen korotuksiin. SAK lähti samoille apajille, mutta sen neuvottelukumppani oli STK, joka ei suostunut vastaaviin palkankorotuksiin. Seurauksena oli kolmen viikon yleislakko maaliskuussa 1956.
Minäkin muistan, että se oli jännää aikaa. Pikkupoikana seurasin tapahtumia ja näin ainakin sen, kun bensa-aseman pihassa kaadettiin auto. Nykyisin samanlaista näkee, kun tv-uutisissa on pätkiä jostakin Mumbaista tai vastaavista. Lahdessa yksi metakka oli Hämeenkadun ja Rauhankadun kulmassa. Lakkolaiset tunkeutuivat ESS:n konttoriin ja vaativat porvarilehden lakkauttamista. Ainakin tilausrahoja vaadittiin takaisin ja tällaiseen listaan tuli 69 nimeä. Kun lehti sitten alkoi ilmestyä, vain kaksi 69:stä toteutti tilauksensa peruuttamisen. Lehti oli lakon takia ilmestymättä kolme viikkoa.
Tupon historiaan yleislakko liittyy siten, että SAK:n viisimiehisen keskuslakkokomitean yhdeksi jäseneksi valittiin liiton 27-vuotias lakimies Keijo Liinamaa. Parin vuoden kuluttua Liinamaa kutsuttiin Mäntän kauppalanjohtajaksi ja sieltä hän palasi Helsinkiin 1965 valtakunnansovittelijaksi. Syksyllä 1967 pääministeri Rafael Paasio siirsi Liinamaan neuvottelevaksi virkamieheksi, jonka tehtäväksi annettiin "sellaisen tulopoliittisen ratkaisun aikaansaaminen, että hinta- ja kustannustasomme ei tulevinakaan vuosina jälleen nousisi maamme kilpailukykyä ja maksutasetta heikentävällä tavalla". Eikä mennyt kuin puoli vuotta, kun allekirjoitettiin ensimmäinen tupo, Liinamaan paperi (27.3.1968).
Ei Liinamaa yksin tupoa synnyttänyt, mutta varmasti hänen rauhallinen, sovitteleva tapansa ja peräti olemuksensa vaikuttivat merkittävästi siihen, että tällainen sopimus saatiin aikaan. Tuloksetkin olivat hyviä. Työttömyys pieneni, investoinnit lisääntyivät, inflaatio pysähtyi melkein kokonaan ja vientiteollisuus alkoi elpyä.
Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästään rahasta, kuten Lindblon kirjoittaa Uutta mallia koskevissa jatkokeskusteluissa joudutaan etsimään konsensusta myös siitä, mitä koordinointi tarkoittaa nimenomaan työrauhan kannalta. Toivottavasti ei tarvitse autoja kaadella.
"Tyhjänä ja arvaamattomana avautuu juuri nyt tupon jälkeensä jättämä aukko. Vaikka ei pidä yliarvioida työmarkkinapolitiikan roolia suomalaisen hyvinvoinnin kehityksessä, ei myöskään tule aliarvioida niitä riskejä, joita askel tuntemattomaan tulevaisuuteen on tuomassa mukanaan", sanoo Lindblom, joka toimi valtioneuvoston tulopoliittisena virkamiehenä 1973-74.
kari.naskinen@gmail.com
