Tasavallan presidentin Tarja Halosen järjestämässä VIII Presidenttifoorumissa käsiteltiin eilen Suomessa viime vuosisadalla käytyjä sotia. Vaikka esimerkiksi jatkosota ja siihen johtaneet syyt ovat olleet ehkä Suomen historian tarkimmin tutkittuja aiheita, asia kiinnostaa tutkijoita suuresti edelleen.Presidentti sanoi, että uudet tutkimukset ovat tuoneet päivänvaloon uusia näkökulmia ja yksityiskohtia. Myös perinteinen kokonaiskuva jatkosodasta on kyseenalaistettu tai hylätty.
"Sain siitä omakohtaista opetusta, kun Ranskassa 2005 pitämässäni ja asiantuntijoiden tarkastamassa puheessani sanoin, että meille toinen maailmansota merkitsi erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan. Kritiikkiä tuli vähän kotoa ja enemmän ulkomailta. Minusta puhe kuitenkin kuvasi ja kuvaa vieläkin suomalaisten tuntoja asiasta", sanoi presidentti.
Jatkosotatutkimuksesta hän sanoi, että se on kaivanut päivänvaloon sodan pimeän puolen: "Esimerkiksi sotavankien kohtelu ja ihmisluovutukset sodan aikana ja sen jälkeen ovat perustellusti otettu uusiksi tutkimuskohteiksi."
SALAISET ASEVELJET
Sähköä Presidenttifoorumiin toi Helsingin yliopiston tutkija Oula Silvennoinen, joka pari kuukautta sitten väitteli tohtoriksi Suomen ja Saksan aseveljeydestä ("Suomen ja Saksan turvallisuus-poliisiyhteistyö 1933-44").
Silvennoinen sanoi, että puhe Suomen erillissodasta on ollut vain politiikkaa. Todellisuudessa Suomi ja Saksa olivat jatkosodassa aseveljiä.
"Erillissotateoria oli poliittisesti tarkoituksenmukainen niin kauan kuin Neuvostoliitto oli olemassa. Nykytilanteessa se kuitenkin enää vain vaikeuttaa kokonaisuuden ymmärtämistä ja herättää hämmennystä Suomen ulkopuolella", sanoi Silvennoinen.
"Oppi erillissodasta sopi Neuvostoliiton uhkaavan läsnäolon leimaamaan sodanjälkeiseen poliittiseen tilanteeseen paremmin kuin hyvin. Erillissodasta puhuminen tarjosi mahdollisuuden kuitata suhde kansallissolistiseen Saksaan hetken mukavuusavioliittona. Samalla voitiin torjua kaikki arvelut pitemmälle menneestä mukautumisesta Saksan sodanpäämääriin, sodankäyntimenetelmiin ja sotarikoksiin. Erillissota kytkeytyi myös Suomen jo sotaa edeltäneenä aikana olosuhteiden pakosta omaksumaan puolueettomuuspolitiikkaan. Se sai puolueettomuuden näyttämään johdonmukaiselta pyrkimykseltä, jota oli tavallaan yritetty noudattaa jopa sodankin olosuhteissa. Näin erillissota palveli Suomen koko sodanjälkeistä ulkopolitiikkaa legitimoivan kehyskertomuksen osana", sanoi Silvennoinen.
"Erillissodan opinkappaleiden kyseenalaistaminen on toden teolla voinut alkaa vasta Neuvostoliiton kukistuttua. Erillissodan ytimessä oleva ratkaiseva muistinmenetys koskee jatkosodan etenemisvaihetta. Saksa ryhtyi kesäkuussa 1941 Neuvostoliittoa vastaan maailmankatsomukselliseen tuhoamissotaan. Sodan päämäärästä Suomen poliittis-sotilaallinen johto oli hyvin perillä, se oli Neuvostoliiton täydellinen ja lopullinen hävittäminen. Jo syksyllä 1941 Suomen viranomaiset valmistautuivat sotasaaliin jakoon ikään kuin Neuvostoliitto olisi jo lakannut olemasta."
"Saksan sota oli alusta lähtien maailmankatsomuksellinen; natsien käsityksen mukaan sekä voiton edellytys että sen välttämätön seuraus olisi ideologisten ja rodullisten vihollisten - kommunistien ja juutalaisten - tuhoaminen. Tästäkin tavoitteesta Suomen johto oli oleellisilta osiltaan perillä, ja se hyväksyi ne kommunisminvastaisen taistelun nimissä. Suomen valtiollisen poliisin ja päämajan valvontaosaston toiminta jatkosodan aikana oli selvä osoitus siitä, että Suomi ei ollut mukana jatkosodassa vain reaalipoliittisista syistä, vaan ainakin osa valtiokoneistosta oli myös sisäistänyt ideologisen sodankäynnin tavoitteet."
Silvennoinen sanoi, että erillissodan poliittinen ja moraalinen välttämättömyys kävi lopulta ilmeiseksi sodanjälkeisessä tilanteessa, kun torjuttiin Neuvostoliiton uhkaa ja kun Saksan sotarikosten mittasuhteiden vähitellen paljastuivat. Oli kaikki syyt korostaa Suomen sodan etäisyyttä Hitlerin pyrkimyksiin. Näin toivottiin estettävän Neuvostoliittoa käyttämästä Suomen kiusallista kumppanuutta Saksan kanssa poliittisena työkalunaan. Sen tien päässä kajasteli Suomen muuttaminen kansandemokratiaksi.
Erillissotaopin puolustajat vetoavat usein siihen, että Neuvostoliitto tunnusti Suomen sodan erillisen luonteen solmiessaan Suomen kanssa välirauhan syksyllä 1944. Muille Saksan kumppaneille ei tätä etuoikeutta suotu. Silvennoinen torjui tämän teorian:
"Rauhansopimukset eivät perustu epämääräisistä poliittisista opinkappaleista saavutetulle yhteisymmärrykselle, vaan paljon yksinkertaisempaan järkeilyyn. Ne tulevat ajankohtaisiksi, kun osapuolet laskevat, että taistelun jatkaminen ei enää ole mahdollista, kannattavaa tai tarpeen. Suomen onni oli tässä suhteessa sen sijainti syrjässä niiltä maailmansodan strategisilta hyökkäysurilta, joilla sodanjälkeisen Euroopan muoto ratkaistiin ja joille Neuvostoliitolla oli syksyllä 1944 jo kova kiire."
"SISÄLLISSOTA
SDP:n SYY"
"Hauskimman" sotateorian Presidenttifoorumissa esitti Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, valtiotieteen tohtori Martti Häikiö, joka sanoi, että vuoden 1918 sisällissodan pani alulle SDP siksi, että se oli hävinnyt eduskuntavaalit syksyllä 1917.
Noissa vaaleissa demarien paikkamäärä eduskunnassa putosi 103:sta 92:een. Toiseksi suurin puolue oli noiden vaalien jälkeen Suomalainen puolue (nyk. Kokoomus), jolla oli 32 kansanedustajaa. Häikiön mielestä tämä oli syy "kapinan" aloittamiseen. Tällaisille "tutkijoille" valtio maksaa palkkaa yliopistossa.
kari.naskinen@gmail.com
Sähköä Presidenttifoorumiin toi Helsingin yliopiston tutkija Oula Silvennoinen, joka pari kuukautta sitten väitteli tohtoriksi Suomen ja Saksan aseveljeydestä ("Suomen ja Saksan turvallisuus-poliisiyhteistyö 1933-44").
Silvennoinen sanoi, että puhe Suomen erillissodasta on ollut vain politiikkaa. Todellisuudessa Suomi ja Saksa olivat jatkosodassa aseveljiä.
"Erillissotateoria oli poliittisesti tarkoituksenmukainen niin kauan kuin Neuvostoliitto oli olemassa. Nykytilanteessa se kuitenkin enää vain vaikeuttaa kokonaisuuden ymmärtämistä ja herättää hämmennystä Suomen ulkopuolella", sanoi Silvennoinen.
"Oppi erillissodasta sopi Neuvostoliiton uhkaavan läsnäolon leimaamaan sodanjälkeiseen poliittiseen tilanteeseen paremmin kuin hyvin. Erillissodasta puhuminen tarjosi mahdollisuuden kuitata suhde kansallissolistiseen Saksaan hetken mukavuusavioliittona. Samalla voitiin torjua kaikki arvelut pitemmälle menneestä mukautumisesta Saksan sodanpäämääriin, sodankäyntimenetelmiin ja sotarikoksiin. Erillissota kytkeytyi myös Suomen jo sotaa edeltäneenä aikana olosuhteiden pakosta omaksumaan puolueettomuuspolitiikkaan. Se sai puolueettomuuden näyttämään johdonmukaiselta pyrkimykseltä, jota oli tavallaan yritetty noudattaa jopa sodankin olosuhteissa. Näin erillissota palveli Suomen koko sodanjälkeistä ulkopolitiikkaa legitimoivan kehyskertomuksen osana", sanoi Silvennoinen.
"Erillissodan opinkappaleiden kyseenalaistaminen on toden teolla voinut alkaa vasta Neuvostoliiton kukistuttua. Erillissodan ytimessä oleva ratkaiseva muistinmenetys koskee jatkosodan etenemisvaihetta. Saksa ryhtyi kesäkuussa 1941 Neuvostoliittoa vastaan maailmankatsomukselliseen tuhoamissotaan. Sodan päämäärästä Suomen poliittis-sotilaallinen johto oli hyvin perillä, se oli Neuvostoliiton täydellinen ja lopullinen hävittäminen. Jo syksyllä 1941 Suomen viranomaiset valmistautuivat sotasaaliin jakoon ikään kuin Neuvostoliitto olisi jo lakannut olemasta."
"Saksan sota oli alusta lähtien maailmankatsomuksellinen; natsien käsityksen mukaan sekä voiton edellytys että sen välttämätön seuraus olisi ideologisten ja rodullisten vihollisten - kommunistien ja juutalaisten - tuhoaminen. Tästäkin tavoitteesta Suomen johto oli oleellisilta osiltaan perillä, ja se hyväksyi ne kommunisminvastaisen taistelun nimissä. Suomen valtiollisen poliisin ja päämajan valvontaosaston toiminta jatkosodan aikana oli selvä osoitus siitä, että Suomi ei ollut mukana jatkosodassa vain reaalipoliittisista syistä, vaan ainakin osa valtiokoneistosta oli myös sisäistänyt ideologisen sodankäynnin tavoitteet."
Silvennoinen sanoi, että erillissodan poliittinen ja moraalinen välttämättömyys kävi lopulta ilmeiseksi sodanjälkeisessä tilanteessa, kun torjuttiin Neuvostoliiton uhkaa ja kun Saksan sotarikosten mittasuhteiden vähitellen paljastuivat. Oli kaikki syyt korostaa Suomen sodan etäisyyttä Hitlerin pyrkimyksiin. Näin toivottiin estettävän Neuvostoliittoa käyttämästä Suomen kiusallista kumppanuutta Saksan kanssa poliittisena työkalunaan. Sen tien päässä kajasteli Suomen muuttaminen kansandemokratiaksi.
Erillissotaopin puolustajat vetoavat usein siihen, että Neuvostoliitto tunnusti Suomen sodan erillisen luonteen solmiessaan Suomen kanssa välirauhan syksyllä 1944. Muille Saksan kumppaneille ei tätä etuoikeutta suotu. Silvennoinen torjui tämän teorian:
"Rauhansopimukset eivät perustu epämääräisistä poliittisista opinkappaleista saavutetulle yhteisymmärrykselle, vaan paljon yksinkertaisempaan järkeilyyn. Ne tulevat ajankohtaisiksi, kun osapuolet laskevat, että taistelun jatkaminen ei enää ole mahdollista, kannattavaa tai tarpeen. Suomen onni oli tässä suhteessa sen sijainti syrjässä niiltä maailmansodan strategisilta hyökkäysurilta, joilla sodanjälkeisen Euroopan muoto ratkaistiin ja joille Neuvostoliitolla oli syksyllä 1944 jo kova kiire."
"SISÄLLISSOTA
SDP:n SYY"
"Hauskimman" sotateorian Presidenttifoorumissa esitti Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, valtiotieteen tohtori Martti Häikiö, joka sanoi, että vuoden 1918 sisällissodan pani alulle SDP siksi, että se oli hävinnyt eduskuntavaalit syksyllä 1917.
Noissa vaaleissa demarien paikkamäärä eduskunnassa putosi 103:sta 92:een. Toiseksi suurin puolue oli noiden vaalien jälkeen Suomalainen puolue (nyk. Kokoomus), jolla oli 32 kansanedustajaa. Häikiön mielestä tämä oli syy "kapinan" aloittamiseen. Tällaisille "tutkijoille" valtio maksaa palkkaa yliopistossa.
kari.naskinen@gmail.com
