Joukkomurha Viipurin lääninvankilassa 1918

Kuvassa on Viipurin tutkintovankilan nykyinen pääportti. Sata vuotta sitten se oli hieman toisenlainen, kun vankila toimi Viipurin lääninvankilana. Tuolloin 27.-28.4.1918 tässä Suomen suurimmassa lääninvankilassa tapahtui yksi kansalaissodan erikoisimpia veritöitä, kun punaiset toteuttivat siellä 30 ihmisen joukkomurhan. Nyt on ilmestynyt uusi kirja, jossa noita tapahtumia käydään läpi aikaisemmin tutkimattomien arkistotietojen perusteella. Kirjoittaja on itsekin Viipurissa syntynyt Seppo Marttinen, joka on siirtynyt eläkkeelle Hämeenlinnan vankiloiden johtajan tehtävistä. Marttinen on päässyt myös tutustumaan Viipurin vankilan tiloihin, mikä on mahdollistanut tarkemman käsityksen luomisen tapahtumien kulusta huhtikuussa 1918.

Vankilaan tunkeutunut punakaartilaisten joukko murhasi illan ja yön aikana 21 poliittista vankia, kaksi rikollisvankia, kuusi henkilökuntaan kuulunutta ja yhden pakolaisen. Tappamiseen käytettiin sekä pyssyjä että käsikranaatteja.

Tilanne oli Viipurissa kova ja sekava. Samana yönä vankilatapahtumien kanssa valkoiset valtasivat Viipurin kaakonpuoleiset kaupunginosat Kolikkoinmäen ja Patterinmäen, ja seuraavana päivä valtaus jatkui.

”Tilanne oli sekasortoinen, epätoivoinen ja hallitsematon”, kirjoittaa Marttinen. ”Punaisten puolustus oli luhistumassa. Osa punaisten johtajista oli paennut laivoilla Pietariin. Kuri joukoissa oli höllentynyt ja monet kaartilaisryhmät toimivat omin päin. Kaupunkiin oli viimeisinä päivinä tullut joukoittain muualta paenneita punakaartilaisia, jotka olivat osallistuneet taisteluihin ja väkivallantekoihin muualla ja joilla oli myös tiedossa valkoisten tekemät väkivallanteot. Julmuuksia oli tehty puolin ja toisin.”

Tähän ryhmään kuului myös joutsenolainen Hjalmar Kaipiainen, joka oli lääninvankilan murhenäytelmän keskeinen henkilö. Punaisten rintamakomentaja Viktor Ripatti oli nimennyt Kaipiaisen Taipalsaaren rintaman päälliköksi. Sodan loppuvaiheissa Kaipiainen pakeni ensin Lappeenrantaan sieltä junalla 24.4. Viipuriin, jossa hän joukkoineen majoittui Turistihotelli Suomeen (Lallukankatu 2). Siitä on lyhyt matka vankila-alueelle, joka on Papulassa heti rautatiesillan jälkeen oikealla Loikkasenkadun varrella.

Kaipiainen sai lisää vahvuutta, kun hänet 26.4. Viipurin linnassa pidetyssä kokouksessa nimitettiin Viipurin itäisen rintaman päälliköksi. Miksi Kaipiainen sitten lähti lääninvankilaan. Marttinen:

”Kaipiainen oli keskittynyt juopotteluun Suomi-hotellissa eikä omien sanojensa mukaan juurikaan osallistunut punaisten puolustuksen johtamiseen. Kuulustelupöytäkirjan mukaan hän oli lauantaina 27.4. kaupungilla ja nähnyt tulipalon vankilan suunnalla. Hän päätti lähteä tarkistamaan asiaa. Selitys ei kuitenkaan poista epäilyä siitä, että lääninvankilaan lähtöä oli suunniteltu. Mukaansa hän oli ottanut miehiä vankilan vieressä olleelta Papulan kasarmilta.”

Yksi syy oli ehkä sekin, että väite naisvankien lähettämästä kirjeestä Kaipiaiselle pitää paikkansa, kirjeessä naiset olivat pyytäneet Kaipiaista tulemaan vapauttamaan heidät. Marttinen myös kirjoittaa Kaipiaisen viinanhuuruisessa mielessä olleen tietoisuus siitä, että loppu oli lähellä. Sota oli hävitty ja oma hengenmenetys lähes varmaa, eikä enää ollut muuta tehtävissä kuin kostaa, sekä henkilökunnalle että poliittisille vangeille. Kaipiainen itse oli ollut useita kertoja pikkurötöksistä Viipurin lääninvankilassa ja pahamaineisessa Turun kuritushuoneessa.

MURHAT klo 18.30 – 06.30

Avukseen Kaipiainen sai punaisten kansanvaltuuskunnan määräyksellä vankilasta 8.3.1918 vapautetun Emil Ihalaisen, joka heti oli liittynyt punakaartiin. Hän asui Tiiliruukissa. Hän oli kaupungilla kysellyt lääninvankilan pastorin Juho Frimanin osoitetta. Kun joku oli kysynyt, mihin hän osoitetta tarvitsi, niin Ihalainen oli vastannut, että hän ”menee ja ampuu sen, ei ihmishenki nyt paljoa maksa”. Pastoria ei kuitenkaan löytynyt, mutta Kaipiainen löytyi.

Ihalainen myös aloitti ne tapahtumat, jotka sitten johtivat joukkomurhaan. Varhain lauantaiaamuna 27.4. hän meni lääninvankilan portille joukkonsa kanssa ja pääsi sisään. Vahtimestari Alfred Mannermaalle Ihalainen sanoi, että henkilökunnan pistoolit on pyydetty viemään esikunnan herroille, koska näiden on helpompi ratsastaessa pitää pistooleja kuin kiväärejä. Ihalainen sai viisi pistoolia.

Klo 16 vankilan alueella syttyy tulipalo puukasassa. Se ilmeisesti aiheutti jotain sekavuutta ja vankilan takaportti jäi/jätettiin auki, josta Kaipiainen joukkoineen pääsi sisään klo 18.

Klo 18.30 kaikki vangit määrättiin ensimmäisen kerroksen käytävälle ja yksi ”nikottelija” ammuttiin heti. Sen jälkeen poliittiset vangit siirrettiin yhteishuoneeseen. Kaipiainen sanoi, että heidät tapetaan 25 minuutin päästä.

Klo 19 vahtimestari Magnus Ahlgren löydettiin naisvankien neuvojen mukaan kellarikerroksesta, ammuttiin.

Klo 19.15. ammuttiin neljä miestä, joukossa Pietisen puusepäntehtaan omistaja Matti Pietinen, joka oli myös entinen porvaripuolueen kansanedustaja. Pietisen tehdas Karjalankatu 5:ssä muistetaan siitä, että siellä tapahtui kansalaissodan ensimmäinen kahakka 19.1. punaisten ja valkoisten kesken. Toinenkin kansanedustaja Leander Ikonen ammuttiin.

Klo 19.30 kännissä ollut Kaipiainen sai vankina olleen Taavi Siltasen ampumana osuman olkavarteen ja hänet kannettiin hoidettavaksi Suomi-hotelliin. Päällikkyyden Kaipiainen antoi Albin Piskoselle.

Näin tämä surmaaminen jatkui sunnuntaiaamuun asti. Viimeiset ammuttiin klo 6.30.

Klo 7.30 Ihalainen palasi lääninvankilaan. Ensin hän miehineen murtautui kassakaappiin ja veivät sieltä kaiken arvokkaan. Sitten keskustelujen ja selvitysten jälkeen haavoittuneet ja muut vietiin hoidettaviksi hotelli Andreaan Piispankadulle ja sieltä keskuskasarmille, josta heidät vapautettiin.

Seuraavana päivänä 29.4. valkoiset valtasivat Viipurin.

Surmansa saaneiden yhteinen siunaus- ja muistotilaisuus pidettiin 11.5. tuomiokirkossa.

Piskosen valkoiset ampuivat 15.5. Kaipiainen jäi valkoisten vangiksi Myllymäen koulussa toimineessa kenttäsairaalassa, jonka pihalla hänet teloitettiin 23.5. Ihalainen sai elinkautisen kuritushuonetuomion, josta hän vapautui 1920-luvulla.

PUNAISIA JA VALKOISIA
VANKILOITA

Marttisen kirjan nimi on Viipurin lääninvankila 1917 - 1918 ja siinä käsitellään vankilaa muutenkin. Se valmistui 1884 ja oli iso investointi valtiolta, 480 000 markkaa. Vertailuksi käy, että 1893 valmistunut tuomiokirkko maksoi 449 000 markkaa. Suurimmillaan vankilassa oli sellejä miesvangeille 161 ja naisvangeille 35.

Kansalaissodan sytyttyä jäi punaisten alueelle 8 vankilaa ja valkoisten alueelle 7. Hallinnollisesti tilanne oli punaisten puolella hankala, kun osa henkilökunnasta oli vallankumousta vastaan, osa puolesta. Viipurin lääninvankilassa suhtauduttiin tapahtumiin jonkinlaisella varauksella, mutta päätettiin joka tapauksessa noudattaa kansanvaltuuskunnan määräyksiä.

Seppo Marttinen kirjoittaa, että "kaikesta päätelleen Viipurin lääninvankila toimi lähes normaalisti koko sisällissodan ajan lukuun ottamatta sodan viimeisiä päiviä. Poliittiset vangit ovat antaneet vapautumisensa jälkeen myönteisiä lausuntoja kohtelustaan vankilassa."

Ennen joukkomurhaa oli ollut sellainenkin episodi, että Suojeluskunnan Papulan ryhmä oli saanut tehtäväksi vapauttaa vankilassa olleet valkoiset vangit yöllä 24.4. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Poliittisena vankina ollut tullivirkailija Karl Karila on muistemissaan todennut, että Papulan ryhmä ei käskyn epätarkkuuden ja siihen liittyen rohkeuden puutteen takia noudattaneet käskyä. Vangit olivat pettyneitä."

kari.naskinen@gmail.com

Kommunismi Euroopassa elää enää perinneyhdistyksissä

Kun Euroopan johtavat kommunistipuolueet kesällä 1976 kokoontuivat Berliinissä, ne hallitsivat puolta Eurooppaa. Kommunistit olivat vielä tuolloin yksi kolmesta suuresta poliittisesta voimasta Euroopassa. Eurooppalaisista 47 % asui silloin sosialistisissa maissa. Nyt tämä kaikki on historiaa. Ajatuspaja Vasemmistofoorumin Peruste-verkkolehdessä tilannetta kuvataan hyvin: vallan huipulta on siirrytty toimimaan perinneyhdistyksissä. Ainoat kunnollisesti viime vaaleissa menestyneet kommunistipuolueet ovat Kyproksella (26 %) ja Moldovassa (18 %).

Entinen viestinnänlehtori Cai Melakoski kirjoittaa nyt, että Eurooppa oli 40 vuotta sitten tosiaan kovin erilainen. Kolmannes Euroopan hallitusten päämiehistäkin oli kommunisteja, kolmannes sosiaalidemokraatteja ja kolmannes konservatiivipuolueiden jäseniä. Kommunististen puolueiden ääniosuus oli monen kapitalistisenkin maan parlamenttivaaleissa suuri: Kyproksella 43 %, Italiassa 34 %, Ranskassa 21 %, Portugalissa 19 % ja Suomessa kommunistijohtoisella SKDL:llä 19 %. (Peruste 1.6.2018)

”Berliinin kokoukseen osallistuneet puolueet joutuivat pohtimaan olemassaolonsa perimmäisiä kysymyksiä vuoden 1990 molemmin puolin, kun ne menettivät valtansa reaalisosialistisiksi kutsutuissa maissa”, kirjoittaa Melakoski.

Berliinin konferenssin osanottajista seitsemän kiellettiin tai lopetti toimintansa, seitsemän puoluetta muutti nimensä ja kirjoitti ohjelmansa sosiaalidemokraattiseksi. Osa kaikkien näiden puolueiden jäsenistä tosin perusti tilalle uusia kommunistisia puolueita, joiden korostettiin olevan vanhojen puolueiden ainoita oikeita seuraajia.

Neuvostoliiton kommunistinen puolue kiellettiin 1991. Neuvostotasavaltojen NKP:n kaikki jäsenpuolueet purettiin tai kiellettiin 1990-91. Vähintään kaksi uutta puoluetta korostaa nykyisin olevansa NKP:n ja kunkin neuvostotasavallan puolueiden ainoita oikeita toiminnan jatkajia.

”Uusista kommunistisista puolueista useimmat ovat lähinnä 50-lukulaisen linjan stalinistisia perinneyhdistyksiä, muutama on osallistunut vaaleihin ja vain harva saanut paikkoja parlamentissa”, kirjoittaa Melakoski.

Nyt Euroopassa on lähes sata kommunistista puoluetta. Niistä 16 on edustettuina maansa parlamentissa. Vain 20 kommunistista puoluetta saa omilla listoillaan yli yhden prosentin kannatuksen vaaleissa. Useimmat edes vähäistä joukkokannatusta nauttivat puolueetkin ovat kuitenkin hylänneet marxismi-leninismin.

Useimmat kommunistisen puolueen nimeä kantavat järjestöt ovat pikemminkin pieniä marxismi-leninismin perinneyhdistyksiä, eivätkä yhteiskunnalliseen kehitykseen vaikuttavia puolueita. Ne eivät haasta maidensa valtapuolueita, vaan kilpailevat politiikan alasarjoissa trotskilaisten ja maolaisten kerhojen kanssa.

Cai Melakoski sanoo solidaarisuudenkaipuun nostaneen kommunistisen liikkeen lentoon ensimmäisen maailmansodan raunioilla sata vuotta sitten. ”Solidaarisuusprojekti jatkuu yhä, mutta useimmat kommunistiset puolueet ovat jääneet kyydistä. Osa puolueista sen sijaan on huomannut, että se juttu olikin solidaarisuus eikä pyhitetyt kirjoitukset. Ne jatkavat kommunistien parhaita perinteitä uudessa, punavihreässä ja feministisessä vasemmistossa.”

OSA PUOLUEISTA VAIHTOI
SOSIAALIDEMOKRATIAAN

Osa vanhoista kommunistipuolueista on päättänyt ryhtyä sosiaalidemokraattisiksi puolueiksi. Länsi-Euroopan suurin kommunistinen puolue Italiassa purki itsensä 1991 ja siitä tuli muutaman nimenvaihdon, hajoamisen, yhteenliittymisen ja uudistuksen kautta Italiaa maaliskuun 2018 vaaleihin asti johtanut Demokraattinen puolue. Alkuperäisen kommunistipuolueen perintöä jatkaa Kommunismin jälleensyntymisen puolue (Partito della Rifondazione Comunista).

Unkarin ja Bulgarian kommunistipuolueista tuli isoja sosiaalidemokraattisia puolueita. Unkarin sosialistinen puolue sai vuonna 2006 äänistä 43,2 % ollen maan suurin puolue. Sittemmin se putosi kakkospuolueeksi ja vuoden 2018 vaaleissa kolmanneksi.

Jugoslavian kommunistien liitto jakaantui kuudeksi sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi. Serbian sosialistinen puolue sai viime vaaleissa 20 edustajaa 250-paikkaiseen parlamenttiin, Kroatian sosiaalidemokraattinen puolue 37/151, Bosnian ja Herzegovinan sosiaalidemokraattinen puolue 12/98, Slovenian sosiaalidemokraatit 6/90, Makedonian sosiaalidemokraattinen liitto 49/120 ja Montenegron Sosialistien demokraattinen puolue 35/81.

Albanian työn puolue kääntyi sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi ja sai vuoden 2017 vaaleissa ehdottoman enemmistön. Islannin Kansan liitto perusti yhdessä sosiaalidemokraattisen puolueen kanssa vuonna 2000 Sosialistisen allianssin.

kari.naskinen@gmail.com

 

Myös suomalaiset SS-miehet olivat natseja

Kansallisarkisto aloittaa laajan selvityksen siitä, osallistuivatko myös suomalaiset SS-miehet sotarikoksiin. Mielenkiintoista nähdä, saadaanko uusia sävyjä siihen käsitykseen, mikä Suomessa on SS-miesten toiminnasta. Siitähän on annettu sellaista kuvaa, että suomalaisten ainutlaatuisen kunniallinen luonne teki heistä jotenkin toisenlaisia kuin muista pahamaineisissa SS-joukoissa palvelleista miehistä. Vankkana pohjatietona tälle käsitykselle on ollut mm. professori Mauno Jokipiin historiateos suomalaisesta SS-pataljoonasta (Panttipataljoona, W+G 1968).

Esimerkiksi Jokipiin mukaan vain 20 % suomalaisista SS-miehistä ”tunnusti jossakin muodossa ruskeaa väriä”. Tähän fasistijoukkoon Jokipii laski niin IKL:n kuin varsinaiset kansallissosialistiset ryhmät. Jokipii perusteli näin pientä ”natsipitoisuutta” sillä, että suomalaiset värvääjät karsivat tarkoituksella pois fasisteja SS-joukkoihin lähtijöiden keskuudesta. Näin jäätiin kauas saksalaisten asettamasta 60-70 prosentin tavoitteesta. Jokipiin tilastoja on pidetty tosiasioina kyseenalaistamatta niitä.

Parhaillaan tutkii suomalaisten SS-miesten suhdetta politiikkaan ja uskontoon kirkkohistorian dosentti ja Suomen kirkkohistoriallisen seuran puheenjohtaja André Swanström. Viime syksynä pitämässään luennossa hän sanoi Jokipiin tilaston pohjautuvan SS-aseveljet ry:n jäsenkortistoon, vaikka Jokipiillä olisi ollut käytettävissään myös parempi lähdeaineisto eli SS-miesten palvelussitoumukset.  Tämän aineiston valossa tulos muuttuu ratkaisevasti.

Kansallisarkistosta löytyy 1169 SS-miehiksi hyväksytyn suomalaisen palvelussitoumukset. Tämä tarkoittaa, että lähes jokaisen kesällä 1941 SS-mieheksi lähteneen suomalaisen kohdalla löytyy dokumentti, josta ilmenee kunkin poliittinen kanta.

Palvelussitoumusten mukaan IKL:n kannattajiksi ilmoittautui 422 suomalaista SS-miestä (36 %). Erilaisten kansallissosialististen järjestöjen kannattajiksi ilmoittautui 112 SS-miestä, minkä lisäksi kaksi ilmoitti puoluekannakseen ”antisemitisti” ja yksi kertoi olevansa ”saksanmielinen”. Näin laskettuna selvästi fasistista poliittista kantaa edustavia suomalaisia SS-miehiä oli 537 (46 %). Tämä on yli kaksi kertaa enemmän kuin Jokipiin saama tulos.

Swanström kysyi, miksi Jokipii valitsi käyttää epämääräisemmällä muotoilulla ja puutteellisilla tiedoilla varustettua jäsenkortistoa selvästi puoluekannan ilmaisevien palvelussitoumusten sijaan. Näyttääkin pahasti siltä, että Jokipii halusi tarkoituksellisesti vähätellä suomalaisten SS-miesten poliittisuutta ja koko suomalaisen SS-hankkeen fasistista luonnetta.

”Jokipiin väite kansallissosialistien ja fasistien karsinnasta ei tilastojen valossa näytä myöskään pitävän paikkaansa. Karsiutuneiden ja omaehtoisesti pois jättäytyneiden hakijoiden joukossa sekä IKL:n että kansallissosialistien osuus on pienempi kuin SS-joukkoihin palvelukseen astuneiden keskuudessa. Merkittävää fasistien karsintaa ei siis suoritettu, vaan IKL:n mies tai natsi saattoi karsiutua siinä missä muutkin hakijat esimerkiksi parin puuttuvan sentin tai liian nuoren iän vuoksi, ei poliittisen mielipiteensä perusteella. Fasistinen poliittinen kanta näyttää olleen lähinnä meriitti SS-joukkoihin pääsyn kannalta”, sanoi Swanström.

”Tilastoilla voidaan valehdella, ja Mauno Jokipiin tapa kirjoittaa suomalaisen SS-liikkeen historiaa on räikeä esimerkki siitä. Jokipiin valinta käyttää SS-aseveljet ry:n jäsenkortistoa näyttäytyy tarkoitushakuisena yrityksenä peitellä vapaaehtoisjoukon fasistista luonnetta.”

Palvelussitoumusten mukaan perinteiset puolueet olivat hyvin heikosti edustettuina SS-miesten keskuudessa. Ne keräsivät seuraavanlaisen kannatuksen:
Kokoomus 59 (5 %)
Maalaisliitto 11 (0,9 %)
Edistyspuolue 5 (0,4 %)
Ruotsalainen kansanpuolue 3 (0,3 %)
Sosiaalidemokraatit 2 (0,2 %).

kari.naskinen@gmail.com

Harry Dean Stanton 1926 - 2017

Yksinäinen kilpikonna liikkuu hiljaa aavikolla, luultavasti Texasissa, koska niin sen pitää mennä. Yksinäinen vanhapoika on myös Lucky, jota elokuvassa Lucky esittää syksyllä 2017 kuollut Harry Dean Stanton (kuvassa oik.). Elokuva on kuin Stantonin hautamuistomerkki. Se jäi hänen pitkällä filmiurallaan järjestyksessään vasta toiseksi pääroolielokuvaksi. Ensimmäinen oli Wim Wendersin mestariteos Paris, Texas (1984), jonka alku on kuin tässä Luckyssa – siinä päähenkilö aavikolla ei kuitenkaan ole kilpikonna, vaan Stantonin esittämä, muistinsa menettänyt Travis Henderson.

Kilpikonna on karannut Luckyn kapakkatuttavalta Howardilta, jota esittää David Lynch (kuvassa vas.). Roolivalinta on hieno, sillä Stanton oli mukana monessa Lynchin surrealistisessa elokuvassa, viimeksi Twin Peaksin uusissa jaksoissa. Näissä vuoden 2017 jaksoissa esiintyy myös Lynch itse FBI:n Gordon Colena, ja hauska yksityiskohta on, että nyt Luckyssa Lynch puhuu samaan tapaan huutamalla kuin huonokuuloisen Colen roolissa.

Kun Stantonin esittämä yhdeksänkymppinen Lucky aamujoogansa jälkeen lähtee kävelemään kohti baaria, hän ohittaa ränsistyneen rakennuksen, jossa kuluneen mainostekstin perusteella on joskus toiminut Stagecoach Saloon & Grill. Koska Stanton on tuttu lukemattomien lännenelokuvien sivurooleista, on saluunan nimi osuva viittaus tähän, joskin John Fordin ohjaama Stagecoah (Hyökkäys erämaassa) on Stantonin uraa vanhempi elokuva (1939).

Stagecoachin pääosassa on tietenkin John Wayne. Tämä otetaan nyt huomioon, kun Lucky käy pienessä puodissa ostamassa maitoa ja tupakkaa. Esillä on valokuva meksikolaisen maahanmuuttajakauppiaan pikkupojasta, joka on saanut nimekseen Juan Wayne.

Myöhemmin Lucky on paikalla, kun vietetään Juan Waynen syntymäpäiviä. Siellä Lucky esittää kolumbialaisen laulun Volver, Volver. Musiikki oli myös Stantonille tärkeää, hänellä oli oma bändi, jossa lauloi ja soitti kitaraa.

Elokuvan on ohjannut John Carroll Lynch (ei sukua David Lynchille). Hänkin on eräänlainen b-luokan tekijä, takana on jo pitkä ura sivuroolien näyttelijänä, ja Lucky on hänen ensimmäinen ohjauksensa. Elokuvassa on muutenkin koko joukkoa sellaisia kasvoiltaan hyvin tuttuja näyttelijöitä, joita en ainakaan minä nimeltä heti muistanut.

Harry Dean Stanton sen sijaan on ollut tuttu näyttelijä myös nimeltään Paris, Texasista alkaen. Rooliluettelo on pitkä, lähes 200 elokuvaa tai sarjaelokuvien jaksoa. Ensimmäisen kerran hän vilahti Alfredin Hitchcockin Väärässä miehessä (1956), mutta ne ovat niitä statistien roolia, joista ei saa nimeään edes lopputeksteihin. Roikkuminen studioiden liepeillä joka tapauksessa toi pieniä töitä. Monet meistä ovat Stantonin nähneet häntä kuitenkaan merkille panematta jo television alkuaikoina suosituissa sarjaelokuvissa Rin-Tin-Tin, Bat Masterson, Bonanza, Lahjomattomat ym.

Teatterielokuvissa Stanton oli omimmillaan laitapuolen kulkijana, renttuna ja roistona. Jo hänen karkea ulkonäkönsä teki sen, että suuriin sankarirooleihin häntä ei valittu. Nyt Luckyssa hän on kuin suoraan noista vanhoista rooleista otettuna, buutsit jalassa, lännenmiehen lierihattu päässä ja tupakka suussa.

Lucky on myös filosofi. Välillä apua pitää etsiä isosta tietosanakirjasta, joka on aina esillä sanaristikkojen ratkaisemista varten. Kilpikonnista ja ihmisistäkin Lucky selvittää Howardille, että eivät asiat aina ole huonosti, vaikka yksinäiseltä näyttää, koska yksin oleminen ja yksinäisyys eivät ole sama asia. Harry Dean Stanton oli omassa elämässään pari vuotta kahdestaan nuoren Rebecca De Mornayn kanssa, mutta ei siitä kummempaa syntynyt, ja Jack Nicholsonin kanssa Stanton asui jonkin aikaa samassa kämpässä, kun Nicholsonille oli tullut avioero.

Lucky on paitsi muistomerkki Stantonille, myös kaunis elokuva. Kuin muisto menneiltä ajoilta. Niiltä paremmilta. Ketään ei lyödä turpaan, pari kertaa sentään kiroillaan. Tällaisia rauhallisesti eteneviä, kiinteällä jalustalla olevalla kameralla kuvattuja, erinomaisesti näyteltyjä elokuvia ei nykyisin liikoja tehdä.

kari.naskinen@gmail.com

”Maassa maan tavalla?” – ei käy

Pakistanilaiseen maahanmuuttajaperheeseen Oslossa syntynyt Iram Haq (42) kuvaa elokuvassaan Mitä meistä puhutaan sitä hurjaa ristiriitaa, mikä henkilökohtaisellakin tasolla on, kun jyrkkä islamilaisuus törmää länsimaiseen elämänmenoon. Hänen omat vanhempansa kuuluivat siihen sakkiin, jolle oli aivan turha yrittää sanoa, että ”maassa maan tavalla”. Ristiriidat tulevat sitten perheiden sisällekin, kun lännessä syntyneet lapset haluaisivat sitä samaa elämää kuin heidän luokkakaverinsa. Tästä asetelmasta elokuva kertoo julman tarinan.

Elokuvassakin ollaan Oslossa, ja elokuvan nimi perustuu siihen, että kuvattavan mamuperheen äiti esittää tuon kysymyksen, kun 16-vuotias tytär on hairahtunut hieman liian länsimaisille tavoille. Kysymyksellä hän tarkoittaa muita lähistöllä asuvia pakistanilaisperheitä, joissa myös ollaan sitä mieltä, että uudessakin kotimaassa eletään vanhan kotimaan malliin.

Elokuva perustuu Iram Haqin (kuvassa oik.) omaan elämäntarinaan. Kun hän oli 14-vuotias, elämäntaparistiriidat vanhempien kanssa kärjistyivät niin ankariksi, että isä kidnappasi Iramin ja pakotti hänet lentokoneeseen, joka vei hänet Pakistaniin. Helsingin Sanomien haastattelussa Iram Haq sanoi, että oli joutunut elämään ikään kuin kaksoiselämää, kotona oltiin kuin Pakistanissa, mutta kodin seinien ulkopuolella hän yritti sopeutua norjalaiseen yhteiskuntaan.

”Sitten minut pakotettiin asumaan maahan, joka ei ollut kotimaani, sukulaisten kanssa joita en tuntenut. Se oli traumaattista.” (HS 5.5.2018)

Tässä norjalaisessa elokuvassa vastaavanlaisessa tilanteessa on Nisha, jota esittää Maria Mozhdah (kuvassa vas.). Myös hänet kuljetetaan väkisin Pakistaniin. Paluu Osloonkin tapahtuu, mutta sekin on kova koettelemus, sillä matkalla isä ottaa esille myös kunniamurhan, jonka avulla perheen ja koko suvun maine puhdistuisi. Pelkästään Pakistanissa kuolee vuosittain satoja naisia perheenjäsenten surmaamina.

Toinen suvun kannalta hyvä vaihtoehto olisi ollut pakkoavioliitto kunnon pakistanilaisen kanssa, ja näitähän tapahtuu jatkuvasti. Suomessakin muslimien pakkoavioliittoja solmitaan edelleen, ja usein alaikäisinä. Oikeusministeriön tilastojen mukaan Suomessa naitettiin vuonna 2015 yli 20 alaikäistä maahanmuuttajatyttöä.

Lastensuojeluviranomaiset saavat tietoonsa suojelua vaativia tapauksia, mutta niitä on lopulta vaikea lähteä hoitamaan, kun suojeluntarpeessa oleva lapsi ei sitten kuitenkaan uskalla kertoa totuutta.

Niin vaikea on aihe ollut tehdä elokuvaksi, että Iram Haq ei ole uskaltanut, päässyt tai halunnut kuvata sitä Pakistanissa, vaan ne filmaukset on toteutettu Intiassa. Lopputulos on surullisen hyvä. Kahden kulttuurin törmäys tulee esille niin konkreettisesti ja uskottavasti, että taas kerran joutuu ajattelemaan sitä maailman onnetonta tilannetta, jossa asioita ei pystytä ratkaisemaan ilman pakolaisvyöryn sallimista. Norjassakin pakolaispolitiikkaa on viime aikoina kiristetty, mutta törmäyksiltä ei silti voi välttyä.

kari.naskinen@gmail.com

Tohtori Heikki Lehtovirta näytti Mikko Niskaselle elokuvan maiseman

Tänään tulee televisiosta taas Mikko Niskasen Käpy selän alla, joka on suomalaisen uuden aallon elokuvan paras ja näkyvin teos. Lokakuussa 1966 se sai ensi-iltansa viidessä kaupungissa ja siitä tuli heti suurmenestys. Oli kulunut yli kymmenen vuotta siitä, kun elokuvateattereihin oli edellisen kerran ollut tällainen yleisöryntäys (Tuntematon sotilas, 1955). Kävyn ensi-iltavuoden seitsemästä Jussi-palkinnosta se sai kuusi. Kaikkien aikojen suomalaiselokuvien katsojatilastossa se on sijalla 13.

Niskanen oli ennen tätä tehnyt kolme pitkää elokuvaa, mutta 1964-65 olivat työttömyyden aikaa. Jo 1964 hän oli kuitenkin päässyt eräällä tavalla uuden elokuvan alkulähteille. Niskasen elämäkertakirjassa Tuska ja hurmio (SKS, 1999) Sakari Toiviainen kirjoittaa, että syyskesällä 1964 Niskanen oli kalaretkellä Yrjö Liehusen ja Heikki Lehtovirran kanssa Puulavedellä, jossa Lehtovirta halusi esitellä niemennokasta avautuvan harvinaisen kauniin näköalan ulapalle. Tämä jäi Niskasen mieleen, ja siellä Puulansalmen rannalla elokuvaa sitten kuvattiinkin.

Liehusen Niskanen oli tavannut 1959 opiskellessaan Moskovassa. Liehusella oli oma maalausliike Helsingissä, josta hän myöhemmin järjesti Niskaselle ja tämän tuoreelle vaimolle Margarita Ivanovalle asunnon. Miesten ystävyys johti siihenkin, että Liehunen esiintyi amatöörinäyttelijänä Niskasen muutamassa elokuvassa.

”Mestari Liehunen kuuluu niihin harvalukuisiin ystäviini, joiden seurassa viihdyin, kuten meilläpäin sanotaan, selvinkin päin”, luonnehti Niskanen ystävyyttä muistelmakirjassaan Vaikea rooli (Kirjayhtymä, 1971).

En pystynyt jäljittämään Niskasen ja Lehtovirran ystävyyden perustaa, mutta tuolloin 1964 Lehtovirta toimi osastonlääkärinä Lahden kaupunginsairaalassa. Samalla hän oli Rauma-Repolan Lahden-tehtaan työpaikkalääkäri. Näiden vakanssien jälkeen Lehtovirta toimi kirurgiylilääkärinä Kuusankosken aluesairaalassa 1972-74, minkä jälkeen hän siirtyi Sanoma Oy:n johtavaksi työpaikkalääkäriksi.

Alkuperäiskäsikirjoituksen elokuvaan teki Marja-Leena Mikkola. Elokuvan tuotantovaiheissa se kuitenkin muokkaantui melkoisesti, eikä elokuvasta tullut samalla tavalla ”yhteiskunnallinen” kuin oli käsikirjoituksen idea. Vasemmistolaisuuden ja rauhanliikkeen kuuskytlukulaisen nousun sijasta elokuva keskittyy enemmän vapaan rakkauden nousuun.

Vaikka elokuva-arvostelijoilta tuli pääasiassa kovat kehut, niin tähän käsikirjoitusasiaan puuttui Ilta-Sanomien Yrjö Kemppi: ”Niskanen on kadottanut Marja-Leena Mikkolan idean nuorten kipeistä elämäntunnoista epäoleelliseen kuvasotkuun.”

Marja-Leena Mikkolan kädenjälki jäi selvimmin elokuvaan Kaj Chydeniuksen säveltämissä lauluissa, mm. Laulu rakastamisen vaikeudesta, Laulu kuolleesta rakastetusta ja Mitä sai tällainen tyttö.

Tähän käsikirjoituksesta irtautumiseen vaikutti sekin, että nuoret teatterikoululaiset näyttelijöinä olivat innostuneina tuomaan omia näkemyksiään elokuvaan. Niskanen antoi näyttelijöille myös tilaa improvisoinnille. Yhden krapula-aamun filosofointi jätti elokuvaan myös loppurepliikin: ”Sanotaan, että nuoruus on elämän parasta aikaa – miten vaikeaa se mahtaa vanhana olla!”

”Nuorten oma innostus korvasi ammattitaidon puutteen. Se mikä menetettiin valmiudessa, voitettiin tuoreudessa”, sanoi Niskanen.

kari.naskinen@gmail.com

Lenin pudotettu jalustalta Venäjällä

Venäjällä eivät Leninin patsaat, kadut eivätkä aukiot ole enää valtion suojeluksessa. Venäjän federaatio on nimittäin poistanut kaikilta vuoden 1917 vallankumoukseen liittyviltä muistokohteilta virallisen statuksen. Asian otti esille Viipurissa viime viikolla pidetyssä 1918-seminaarissa arkkitehti Viktor Dmitriev, joka aiemmin toimi muistomerkkien suojelukomitean johtajana. Dmitriev sanoi virallisen aseman puuttumisen tarkoittavan käytännössä sitä, että valtiolta ei tulee rahaa tällaisten kohteiden ylläpitämiseen.

Kuva on Viipurin Lenin-museon pihasta, jossa Leninin rintakuvapatsas on osa modernia taideteosta. Lisäksi taustalla näkyy kokovaratalopatsas Neuvosto-Venäjän toimeenpanevan komitean puhemiehenä 1919-38 toimineesta Mihail Kalininista. Virallista statusta niillä ei siis kuitenkaan ole, eikä ole myöskään itse museolla.

Leninin patsaita oli Neuvostoliiton viimeisinä vuosina eri puolilla isoa valtakuntaa yli 9000. Heti Boris Jeltsinin presidenttikautena näiden muistomerkkien virallinen asema poistettiin. Dmitrievin mukaan patsaita ei kuitenkaan ole hävitetty, vaan niiden hoidosta vastataan paikallisesti. Pelkästään Pietarissa on yli sata Lenin-patsasta. Sama koskee Lenin-museoita, joiden on nykyisin vastattava taloudestaan omin voimin ja yleensä myös oman kaupungin tuella.

Esimerkkinä hävitetystä kohteesta Dmitriev mainitsi maailman ensimmäisen naisdiplomaatin Aleksandra Kollontain lapsuudenkodin Kuusaan hovin Muolaassa, jonka oli omistanut Kollontain suomalainen isoisä Aleksander Masalin. Kun tältä komealta kartanolta poistettiin virallinen status, se alkoi vähitellen vahingoittua tuhotöiden takia. Tulipalokin sattui, ja nyt kartano on rauniona.

Koska tällaisia kulttuuriperintökohteita ei ikään kuin ole virallisesti olemassa, ne ovat uhanalaisia. Jos vaikka ryhdytään suunnittelemaan uutta valtatietä ja linjauksen alle on jäämässä Lenin-patsas, niin sitten se jää, koska sellaista patsasta ei byrokratian papereissa ole.

Viipurin keskustan itäpuolella noin kolmen kilometrin päässä Kelkkalassa on Suomen kansalaissodan muistomerkki punaisille kaatuneille ja teloitetuille. Se pystytettiin 1961. Paikalla on iso joukkohauta, jota ei kuitenkaan ole vielä kunnolla tutkittu. Nyt tätä aluetta uhkaa vieressä olevan teollisuusalueen laajeneminen. Viimeksi viereisen autofirman pihaa tehtäessä osuivat kauhakuormaajan leuat joukkohaudassa oleviin luurankoihin, mutta koska paikalla ei ole virallista statusta, pihanteko jatkui ja asvaltinlevitys alkoi.

kari.naskinen@gmail.com