Niskanen oli ennen tätä tehnyt kolme pitkää elokuvaa, mutta 1964-65 olivat työttömyyden aikaa. Jo 1964 hän oli kuitenkin päässyt eräällä tavalla uuden elokuvan alkulähteille. Niskasen elämäkertakirjassa Tuska ja hurmio (SKS, 1999) Sakari Toiviainen kirjoittaa, että syyskesällä 1964 Niskanen oli kalaretkellä Yrjö Liehusen ja Heikki Lehtovirran kanssa Puulavedellä, jossa Lehtovirta halusi esitellä niemennokasta avautuvan harvinaisen kauniin näköalan ulapalle. Tämä jäi Niskasen mieleen, ja siellä Puulansalmen rannalla elokuvaa sitten kuvattiinkin.
Liehusen Niskanen oli tavannut 1959 opiskellessaan Moskovassa. Liehusella oli oma maalausliike Helsingissä, josta hän myöhemmin järjesti Niskaselle ja tämän tuoreelle vaimolle Margarita Ivanovalle asunnon. Miesten ystävyys johti siihenkin, että Liehunen esiintyi amatöörinäyttelijänä Niskasen muutamassa elokuvassa.
”Mestari Liehunen kuuluu niihin harvalukuisiin ystäviini, joiden seurassa viihdyin, kuten meilläpäin sanotaan, selvinkin päin”, luonnehti Niskanen ystävyyttä muistelmakirjassaan Vaikea rooli (Kirjayhtymä, 1971).
En pystynyt jäljittämään Niskasen ja Lehtovirran ystävyyden perustaa, mutta tuolloin 1964 Lehtovirta toimi osastonlääkärinä Lahden kaupunginsairaalassa. Samalla hän oli Rauma-Repolan Lahden-tehtaan työpaikkalääkäri. Näiden vakanssien jälkeen Lehtovirta toimi kirurgiylilääkärinä Kuusankosken aluesairaalassa 1972-74, minkä jälkeen hän siirtyi Sanoma Oy:n johtavaksi työpaikkalääkäriksi.
Alkuperäiskäsikirjoituksen elokuvaan teki Marja-Leena Mikkola. Elokuvan tuotantovaiheissa se kuitenkin muokkaantui melkoisesti, eikä elokuvasta tullut samalla tavalla ”yhteiskunnallinen” kuin oli käsikirjoituksen idea. Vasemmistolaisuuden ja rauhanliikkeen kuuskytlukulaisen nousun sijasta elokuva keskittyy enemmän vapaan rakkauden nousuun.
Vaikka elokuva-arvostelijoilta tuli pääasiassa kovat kehut, niin tähän käsikirjoitusasiaan puuttui Ilta-Sanomien Yrjö Kemppi: ”Niskanen on kadottanut Marja-Leena Mikkolan idean nuorten kipeistä elämäntunnoista epäoleelliseen kuvasotkuun.”
Marja-Leena Mikkolan kädenjälki jäi selvimmin elokuvaan Kaj Chydeniuksen säveltämissä lauluissa, mm. Laulu rakastamisen vaikeudesta, Laulu kuolleesta rakastetusta ja Mitä sai tällainen tyttö.
Tähän käsikirjoituksesta irtautumiseen vaikutti sekin, että nuoret teatterikoululaiset näyttelijöinä olivat innostuneina tuomaan omia näkemyksiään elokuvaan. Niskanen antoi näyttelijöille myös tilaa improvisoinnille. Yhden krapula-aamun filosofointi jätti elokuvaan myös loppurepliikin: ”Sanotaan, että nuoruus on elämän parasta aikaa – miten vaikeaa se mahtaa vanhana olla!”
”Nuorten oma innostus korvasi ammattitaidon puutteen. Se mikä menetettiin valmiudessa, voitettiin tuoreudessa”, sanoi Niskanen.
kari.naskinen@gmail.com
