Pääsiäistipu odottaa karanteenista pääsyä

Raamatun mukaan taivas oli Elian ajalla suljettuna kolme vuotta ja kuusi kuukautta. Tuona aikana ei satanut ollenkaan ja seurauksena oli ”suuri nälkä kaikessa maakunnassa”. Nyt ei ole yhtä paha tilanne, ikkunasta näen, että parhaillaan lunta sataa ja varmaan sataa Uudellamaallakin.

Meille nykyihmisille tilanne on joka tapauksessa paha. Ruokaa ja juomaa on, mutta niin myös tylsyyttä. Meidän perheessä tilannetta kuvaa se, että pääsiäistipu on ollut karanteenissa tuolin alla viisi päivää. Ostin nimittäin kiirastorstaina öljyvärituubeja ja maalasin Oiva Toikan lasilinnun nätiksi pääsiäistä varten. On kuitenkin käynyt niin, että maali ei ole kuivunut. Googlesta löysin tiedon, että öljyvärin kuivuminen vie kahdesta vuorokaudesta kahteen viikkoon, joten lintu saa olla edelleen karanteenissa, ettei sotke.

Emme Ullan kanssa ole täydellisessä karanteenissa, kuten alakerran rouva, joka viikko sitten tuli Espanjasta, mutta onhan tässä olemista. Ensimmäisen kerran eläkevuosien aikana olen nyt ajatellut, että olisi kiva olla taas töissä.

Sen tässä hiljaiselossa olen huomannut, että pahinta on edessä olevien tapahtuminen puuttuminen. Ei ole mitään, mitä odottaa. Normaalisti kun olen sunnuntaina-iltana kääntänyt allakasta esiin seuraavan viikon aukeaman, niin siellä on yleensä ollut yksi tai useampi merkintä jostakin tulevasta mukavasta menosta. Nyt on allakassa pelkkiä valkoisia päiviä.

Meillä peruuntui koronatilanteen takia mielenkintoinen matka, eikä tiedossa ole nyt mitään jännää ja hauskaa. Viimeisten kolmen viikon aikana ainoa ”kohokohta” minulla on ollut paksusuolentähystys

Parasta on aina odotus. Joulussakin paras aika on jouluaatto, kun lahjoja ei ole vielä avattu. Oluenjuonnissa taas paras vaihe on ensimmäisen pullon korkkaaminen. Entä ensitreffien odottaminen, kyllä kihelmöi. Nyt ei ole mitään odotettavissa. Minulla kuuluu normaaliin viikkorytmiin, siis ilman tätä koronaa, kolme tai neljä liikuntahallikäyntiä, yksi tai kaksi elokuvateatterikäyntiä, ainakin kerran bensa-aseman baarissa ja tietenkin normaalit kauppareissut ynnä kirjastossa pari kertaa kuussa. Lisäksi 15-20 kertaa vuodessa ajan Helsinkiin johonkin tapahtumaan tai muuten vain. Jos tämän kaiken puuttuminen ei tee pöpiksi, niin mikä sitten.

Ei elämänsisällöksi riitä se, että antaa päivien mennä sitä jännittäen, jatkuuko elämä huomenna ja ensi viikolla ja ehkä vielä syksylläkin. Elämän tarkoitus ei voi olla vain elämä, vaan täytyyhän siitä jotain irtikin saada.

Antropologisella nettisivustolla todettiin eilen, että pahimmillaan eristäminen voi tuntua rangaistukselta. Siitä on päätetty meidän terveytemme suojelemiseksi, mutta toisaalta nämä kovat rajoitukset määrittävät ihmisen vain biologiseksi olennoksi, jonka terveyteen vaikuttavat vain bakteerit ja virukset. Suositukset sivuuttavat ne moninaiset myönteiset asiat, joilla ihmiset ovat toisistaan riippuvaisia.

Näinkö sen pitää olla? ”Onko sillä merkitystä, jos mummo haluaa mieluummin viettää äitienpäivän suvun ympäröimänä kuin yksin – tartuntariskistä huolimatta?” (Antroblogi 13.4.2020)

Mutta uusia keinojakin kyllä keksitään. Meitä lapsenlapset kävivät palmusunnuntaina virpomassa niin, että lurittivat ensin sen värssyn alhaalla pihassa ja minä vedin narulla virvontarisut korilla ylös parvekkeelle ja laskin korissa palkkiot alas. Vanhan perinteen mukaan virpojien pitäisi kylläkin hakea palkkionsa vasta pääsiäisenä, mutta näin tämä homma on nykyisin rationalisoitu yhteen ja samaan käyntikertaan.

Mutta mitä seuraavaksi? Tänään ja huomenna klo 16 tulee televisiosta Reinikainen. Lisäksi odotan pääsiäistipun kuivumista.

kari.naskinen@gmail.com

Uusimaa, baarit ja teatterit saatava auki

Kuvassa ovat maailmanlaajuiset tartuntataudit tuhoamisvoimansa mukaisessa järjestyksessä. Suurin pallo tarkoittaa 1300-luvulla levinnyttä mustaa surmaa. Alarivissä kolmas oikealta on koronavirus toistaiseksi. Johonkin kohtaan pitäisi ainakin Suomen osalta panna nyt myös kaksinaismoraalin karvapallo. Ensin on vanhustenhoito päästetty ala-arvoiseen kuntoon, mutta nyt ikäihmisiä yritetään väkipakolla pitää hengissä.

Mistähän tässä perimmiltään on kysymys? Vanhustentaloissa ja kotihoidossa olevat vanhukset ovat ihmeissään paskavaippojensa kanssa, kun vaihto ja pesu eivät ole kunnolla pelanneet 20 vuoteen. Nyt sitten vaahdotaan, että teidän takianne Uudenmaan ja Suomenkin rajat on pantu kiinni.

Koronavirukseen Suomessa kuolleiden keski-ikä on 84 vuotta? Mikä tuokaan nyt on, sillä keskimääräinen eliniänodote on 81 vuotta? Sott.net-sivustolla, josta piirroskuva on, kerrotaan Italian vaikeasta tilanteesta: siellä vain 12 % koronakuolemista on sellaisia, joissa Covid 19 -virus on ollut todellisena kuolinsyynä. Tästä asiasta lainataan englantilaista Telegraph-lehteä, jossa haastateltavana oli Italian terveysministeriön neuvonantaja, professori Walter Ricciardo:

”Tapa, jolla rekisteröimme kuolinsyyt, on sellainen, että kaikki ihmiset, jotka kuolevat sairaalassa ja joilla on myös todettu koronavirus, merkataan kuolleiksi sen johdosta.” (23.3.2020)

THL:ssä meillä on sama systeemi, kuten se on ilmoittanut: ”Seurantatiedoissa (tartuntatautirekisteri) kuolema luokitellaan Covid-kuolemaksi, jos henkilö on ennen kuolemaansa testattu Covid-positiiviseksi. Varsinaista kuolinsyytä seurantajärjestelmä ei rekisteröi, eikä huomioi esim. kuolintodistukseen kirjattavia diagnooseja.” (Vastavalkea.fi 9.4.2020)

Samankaltaisen lausunnon antoi Valkoisessa talossa 7.4.2020 viruksentorjuntatyöryhmän jäsen, tohtori Deborah Birx. Eli jos koronapotilas kaatuu sairaalan rappurissa, lyö päänsä ja kuolee, niin kuolinsyy on Covid-virus.

On onneksi alustavaa tietoa, että Uudenmaan raja avattaisiin viikon kuluttua. Niin pitäisi. Rajojen, ravintoloiden ja muidenkin paikkojen sulkeminen oli tehokas tietoisku siitä, että tosi on kysymyksessä. Nyt tämä tiedetään ja osataan olla varovaisia, joten rajoitusten purkamisen on syytä alkaa. Koronavirus tulee tappamaan varsinkin vanhoja ihmisiä, mutta jos sulkupolitiikkaa vielä pitkään jatketaan, ovat haitat kansantaloudelle, yritystaloudelle ja perhetaloudelle kohtuuttoman suuret.

Jos Suomessa vaikka tuhat tai pari muutenkin kuolinikäänsä lähestyvää pappaa ja mummoa kuolee virukseen, niin se ei ole niin paha asia kuin kaikkeen vaikuttavan talouselämän romahtaminen. Tuhannen vanhuksen kuolemisella on vaikea selittää työttömyysasteen nousua 25 prosenttiin. Pääministeri voisi pillauttaa itkut, mutta se riittäisi.

Matematiikkaahan tämä on. Kolme vuotta sitten näin ymmärrettiin: kun Euroopassa kuoli pahan influenssaepidemian takia 200 000 ihmistä enemmän kuin normaalisti, ei mitään erikoisrajoituksia tehty. Nyt tiedotusvälineiden massiivinen koronauutisointikin on lisännyt sekä poliitikkojen, viranomaisten että tavallisten ihmisten vauhkoontumista.

Taloustietelijät varmaan osaavat laskea, paljonko ihmisiä kuolee, jos talouskriisin annetaan valua totaalisesti päällemme. Imperial College Londonin tutkimuksen mukaan vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen kuoli yli 500 000 ihmistä ennenaikaisesti köyhtymisen ja mielenterveyden pettämisen seurauksena (abc.net.au 26.5.2016).

kari.naskinen@gmail.com

Pravdaa ei pidä lukea ennen ruokailua

Kulkukoira Moskovassa oli saanut eräältä kokilta kiehuvat vedet päälleen ja polttanut kylkensä. Yhden rakennuksen oviaukon luona se enää odotti kuolemaa, kunnes maineikas moskovalainen kirurgi Filip Preobrazhenski otti koiran ja vei kotiinsa. Siellä koira sai krakovanmakkaraa ja vielä ihmeellisempääkin tapahtui: assistenttinsa, tohtori Ivan Bormenthalin kanssa kirurgi istutti koiraan ihmisen aivolisäkkeen ja vähitellen koira muuttui ihmiseksi. Tämä tapahtui 1920-luvulla, kun uusi bolsevikkivaltio muutenkin oli alkanut kasvattaa ”uutta ihmistä”.

Kertomus on Mihail Bulgakovin novellista Koiran sydän, josta nyt näin samannimisen neuvostoliittolaisen tv-elokuvan (1988). Bulgakov kirjoitti tekstin 1925, mutta se ei silloin edennyt toisille kirjailijoille ja kriitikoille järjestettyä lukutilaisuutta pitemmälle, koska käry kävi paikalle livahtaneen salaisen poliisin GPU:n ilmiantajan tekemän kantelun takia. Bulgakovin satiiri uudesta neuvostoyhteiskunnasta oli niin hurja, että käsikirjoitus takavarikoitiin.

Kirjan julkaisemisen esti varsinaisesti Lev Kamenev, joka Leninin kuoleman jälkeen muodosti Stalinin ja Grigori Zinovjevin kanssa NKP:n kuuluisan troikan. Mutta hyvin ei käynyt Kamenevinkaan, sillä 1936 hänet teloitettiin. Kamenevin rintakuvapatsas on nykyisin Leninin kotimuseon pihassa Viipurissa.

Neuvostoliitossa Bulgakovin novelli alkoi levitä salaisina monisteina, lännessä se julkaistiin ensimmäisen kerran 1968 ja Suomessakin 1975. Neuvostoliitossa Koiran sydän tuli kaikkien luettavaksi vasta Mihail Gorbatshovin perestroikan aikana, kun se vihdoin 1987 julkaistiin Znamja-lehdessä.

Vladimir Bortkon ohjaama elokuva on mainio. Se kuvaa ilkikurisen hauskasti sitä järjestelmää, mitä kommunistinen puolue rakensi. Kirurgi antoi koiralle nimeksi Sharik ja elokuvan alussa se toimii kertojana. Jo Moskovan kaduilla elellessään se tiesi, että järjestys se olla piti – sen kannalta kommunistisen luokkayhteiskunnan alimmalla portaalla olivat talonmiehet ja vain vähän niiden yläpuolella ovimiehet.

Kirurgi Preobrazhenski (nimi tarkoittaa muodonmuutosta) kuuluu yläluokkaan. Preobrazhenski asunnossakin on seitsemän huonetta ja hän nauttii koskemattomuutta, sillä hän hoitaa puolueen johtomiesten vaivoja. Talokomitea ei kuitenkaan tätä sulata. Talokomitean toimeenpaneva elin ihmettelee näin eriarvoista asumistapaa, kun sen tietojen mukaan edes Isadora Duncanille ei ollut sallittu keittiötä pelkästään omaan käyttöön.

Preobrazhenski on kuitenkin toista maata. Hän ei ole kommunisti, mutta käyttää olosuhteet hyväkseen. Hän neuvoo lääketieteellisenä totuutena, että Pravdaa ei kannata lukea ennen menemistä kansantalouden keskusneuvoston ruokalaan, koska se voi viedä ruokahalun – toisaalta jos liikalihava haluaa laihduttaa, silloin Pravda tietenkin on suositeltava lukulehti.

Varsinainen riemastus on kuitenkin ihmiseksi muuttunut kulkukoira, joka saa nimekseen Poligraf Sharikov (Valheenpaljastin Pallonen). Jo muutosvaiheensa alussa se osaa soittaa balalaikkaa ja tykkää votkasta, jonka pitää olla kunnollista 40-prosenttista. Kirurgi vie Sharikovin myös lehdistötilaisuuteen, jossa tältä kysytään lukemisharrastuksista. Sharikov vastaa, että talokomitealta hän on saanut luettavakseen Engelsin ja Kautskyn kirjeenvaihdon.

Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin pitäisi. Sharikovista tulee kunnon kommunisti, joka alkaa arvostella Preobrazhenskin elämäntapoja ja -asenteita. Aivolisäkkeen vaihtamisessa oli nimittäin käynyt sikäli köpelösti, että kirurgi oli ottanut tuon pienen lisäkkeen yhdeltä pikkurikolliselta, joka oli kuollut baaritappelussa. Niinpä Sharikovistakin kehittyy väkivaltainen, häjy ihminen, jolla ei ole sydäntä. No onhan se koiran sydän tallella, mutta kun aivot ovat uudet ja huonommat, ei vanha sydänkään toimi.

Loppu on kuitenkin onnellinen, sillä Preobrazhenski ja Bormenthal onnistuvat operoimaan ”uuden ihmisen” aivot toistamiseen ja palauttamaan kulkukoiran omaan olomuotoonsa. Taas maistuu krakovanmakkara ja kaikki on hyvin.

Tämän elokuvan näytti Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, jonka seuraavana esityksenä nettisivuillaan perjantaina 17.4. klo 18 on Timur Bekmambetovin scifitrilleri Päiväpartio (2006).

kari.naskinen@gmail.com

Kohta eläkettä saa vähemmän kuin on sitä maksanut

Demokraatti-lehden pääsiäisviikon numerossa on havainnollinen piirroskuva siitä, miten eläkkeiden ja eläkemaksujen suhde muuttuu koko ajan. Suuria ikäluokkia kuvaavan äijän kohdalla on lukema +5,9, mutta pipopäisen nappulan kohdalla -9,0. Tämä selitettynä tarkoittaa, että vielä 1940-luvulla syntyneet saavat eläkettä enemmän kuin ovat eläkemaksuja maksaneet, mutta pipopäälle tulee käymään huonommin. Täsmällisemmin lehden kuvio piirroksineen menee näin:

# Vuonna 1945 syntyneet maksoivat koko työuransa ajan ansioistaan 13 % eläkemaksuja ja saavat eläkettä keskimäärin 18,8 % ansioistaan. He saavat siis noin 5,9 prosenttiyksikköä ansioistaan enemmän eläkettä kuin ovat maksaneet eläkemaksuja.

# Vuonna 1975 syntyneet ovat maksaneet noin 25,7 % työuransa ajan ansioistaan eläkemaksuja ja he saavat eläkettä keskimäärin 16,7 % ansioistaan, joten he saavat noin 8,2 prosenttiyksikköä ansioistaan vähemmän eläkettä kuin ovat maksaneet eläkemaksuja. (Tuossa kyllä näyttää matematiikka olevan vähän pielessä, mutta siihen lienee jokin tilastollinen tai muu syy.)

# Vuonna 2000 syntyneet maksavat 27,1 % ansioistaan eläkemaksuja ja saavat eläkettä noin 17,8 % ansioistaan eli he maksavat eläkemaksuja 9 prosenttiyksikköä ansioistaan enemmän kuin tulevat saavat eläkettä.

Eläkkeistä suurin osa rahoitetaan työeläkemaksuilla, mutta osa tulee eläkevarojen rahastoinnin korkotuotoista. Eläketurvakeskuksen pitkän aikavälin laskelmissa sijoitusten reaalituotto-oletus vuosina 2019-28 on 2,5 % ja siitä eteenpäin 3,5 %. Rahastoon on viime vuosina mennyt noin 20 % palkansaajien työeläkemenoista.

Viime vuonna jäi työeläkkeelle 65 000 ihmistä, keskimääräinen eläköitymisikä oli vähän yli 61 vuotta ja keskimääräinen kokonaiseläke 1716 euroa/kk.

Mutta miten tässä lopulta käy, kun eläkeläisten määrä toistaiseksi kasvaa enemmän kuin työssäkäyvien määrä? Seuraavien 50 vuoden aikana kasvaa 65 vuotta täyttävien osuus edelleen koko ajan. Vaihtoehtoja on kolme: eläkemaksuja pitää yhä korottaa tai eläkkeitä leikata tai eläkkeellepäästämisikää korotettava lisää.

Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Elina Pylkkänen kirjoittaa laitoksen lehdessä, että työuria on pidennettävä julkisten menojen kasvun hillitsemiseksi: ”Verrattuna muiden Pohjoismaiden ikäluokittaiseen työllisyystilanteeseen on työvoimapotentiaalia Suomessa erityisen paljon kaikkein vanhimmassa ikäluokassa. Työllisyystoimenpiteitä miettiessään hallituksen olisi syytä kurkistaa, mitä naapurimaissamme tehdään toisin, jotta pääsisimme samalle tasolle yli 60-vuotiaiden työllisyysasteessa.” (Talous ja yhteiskunta 1/2020)

Muissa Pohjoismaissa työllisyysaste on Suomea korkeampi ja vanhushuoltosuhde 5-10 prosenttiyksikköä alempi. Vanhushuoltosuhde Suomessa on nyt 37 %, mutta vuoteen 2070 mennessä se on ennusteiden mukaan jo 63 %, kun muissa Pohjoismaissa vastaavana ajankohtana suhde on 43-48 %. Huoltosuhde tarkoittaa 65 vuotta täyttäneiden määrää suhteessa 15-64-vuotiaisiin.

Elina Pylkkänen päättelee tästä helposti, että suurin työllisyyden kasvattamispotentiaali on juuri työikäisen väestön vanhimmissa ryhmissä. Ruotsin ja Suomen ero 55-64-vuotiaiden työllisyysasteissa on yli 12 prosenttiyksikköä Ruotsin hyväksi. Ruotsissa tämän ikäryhmän työllisyysaste on peräti 78 %, Suomessa 66 %. Jos Suomessa päästäisiin tässä ikäryhmässä samaan työllisyysasteen kuin Ruotsissa, se tarkoittaisi lähes 90 000 henkilön työllistymistä. Se olisi reilusti yli hallituksen tavoitteekseen asettaman määrän, joka on 60 000 lisätyöllistä.

kari.naskinen@gmail.com

Katoovaisuudesta

Etkös ole, ihmisparka aivan arka.
Koskas itket päivät yöt.
Koska suret suuttumatta, puuttumatta

Muistain tuonen murhatyöt.

Tapa vanha tappavalla vierahalla

Luojan laitoksen perään:

Hyvät, huonot lapsinensa, lankoinensa

Syöksee, sulloo maan poveen.

Syöksee, haaskaa, särkee, sortaa,

maaksi murtaa

Hirmukourilla kovin;

Turhat toivot, toivotukset, voivotukset

Parkusuussa pelkurin.

Ei niin vähää, väetöntä, voimatonta,

Jota surma säästänee;

Ei niin vahvaa, väellistä, voimallista,

Joka kuolon kestänee.

Täm' on tuoni tulisella taivahalla,

Tämä tähtein pesällä,

Täm' on ikä ihanalla auringolla,

Vahvuus tää vahvuudella!

Siis ei ole olevata, pysyvätä

Tämän mailman menoissa:

Kaikki kaatuu, kaikki muuttuu,

kaikki puuttuu.

Kosk'et koskaan kuolematta, katoomatta

Sinne täältä tulla saa;

Sydän sulla, syntisparka, aivan arka,

Että suret kuolemaa!

Tämän pitkänperjantain virreksi sopii numero 612. Tuossa siitä muutama säkeistö, jotka ovat peräisin vuoden 1701 Uudesta Suomalaisesta Wirsi-Kirjasta. Virsi on Johan Cajanuksen (1655 - 1681) Etkös ole, Ihmis parca (teksti nykysuomeksi muutettuna). Tämä tutkielma katoavuudesta ja kuolemanpelosta käsitti kaikkiaan 23 säkeistöä. Vuonna 1680 Cajanuksesta tuli filosofian ylimääräinen professori Turkuun, mutta liiallisen työn aiheuttama sairaus johti varhaiseen kuolemaan seuraavana vuonna. Tämän virren hänen kerrotaan kirjoittaneen omaksi lohdutuksekseen.

Virren alkuperäinen nimi oli Yxi hengellinen weisu, josa tämän mailman catowainen meno edespannan, nijn myös cuinga ihminen cuolemata wastans itziänz lohdutta taita.

Nykyisessä virsikirjassa siitä on jäljellä 13 säkeistöä. Lyhennettynäkin ja kieleltään nykyaikaistettuna Etkö ole, ihmisparka on yhä virsikirjan vaikuttavimpia. Sävelmä on alkujaan hollantilainen. Vuonna 1936 Uuno Klami sävelsi tekstiin modernistisen kuoro- ja orkesteriteoksen Psalmus.

Vuoden 1701 virsikirjassa virret olivat osastoittain, pääsiäistä varten mm. seuraavat:

- Sen pyhä Ruumis uhrattin
- Caritz kärsei cuoleman
- Haudattu haudast heräs ylös
- Helwetin häwitt
- Me olem synnist päästetyt
- Syökäm ja hywin eläkäm

SYNKKÄÄ AJANTIETOA

Turussa Johan Winterin kirjapainossa 1701 painetussa virsikirjassa olivat myös Catechismus, Jumalan Kymmenen Käskyä, Uscon tunnustus, Herran Rucous, Dawidin Psalmit ja muitakin raamatullisia tekstejä sekä lisäksi maallinen kalenteri ja ajantieto-osa, jossa käytiin läpi menneitä merkkitapahtumia, esimerkiksi:

Vuonna 70 ryöstettiin Jerusalemin Templi. 140 Tehtin Upsala Ruotzin Pääkaupungixi.
1150 Lähetti Cuningas S:t Ericus 9. S:t Henrikin ensimmäisex Pispax Suomehen.
1165 Pyhä Erick surmattiin ja caula leicattiin Dannmarkin Cuningald.
1260 Alcoi Turkin Waldacunda ja Pawin sanomatoin Ylpeys
1300 On Turun Duomiokircko Rakettu
1318 Poldettin Turcu Wänäläisild ja Kircko ryöstettiin.
1415 Poldettin Johan Huss Christelisen uscon tähden.
1425 Paloi coco Caupungi Kirckon canssa.
1429 Paloi taas Kircko ja enin osa isot puolest.
1459 Poltti Uckoisen walkia Kirckon ja Caupungin.
1483 Syndyi D. Martin Lutherus.
1522 Ryösti Söfringi Norbyyst Caupungin ja Nils Andin Poica poltti sen.
1530 Publicerattiin aussburgin Tunnustus.
1540 Tehtin Ruotzi Perindö Waldacunnaxi.
1580 Oli Suomes suuri Yskä Wuosi.
1601 Oli Suomes suuri halla wuosi
1612 Jään sulut weit Caupungin Sillan.
1614 Paloi Turun Linna.
1621 Pimeni Auringo coconas.
1629 Oli Rutto Turusa.
1656 Paloi iso puoli ja Duomio Kircon wascicatto.
1675 Oli Rutto Ruotzis / Suomes / Rigas / Narwas / Wiburis / Wirois.
1685 Satoi Turun Caupungis äkist yhden hetken sisäll nijn paljo wettä että Wenhellä olis pian dsaanut soudella linnan Cadulla.

kari.naskinen@gmail.com

Maailmankuvassa on tapahtunut mullistus, mutta Bach pysyy

Hiljainen viikko ei koskaan ennen ole ollut näin hiljainen kuin nyt. Tämä jatkuu, eikä voi edes mennä kirkkoon kuuntelemaan Bachin Matteus-passiota. On se joskus Johannes-passiokin ja joskus jokin muukin vastaava. Vaikka en ole uskonnollinen, olen viime vuosina jo kahtena pääsiäisviikkona kirjoittanut Matteus-passiosta (13.4.2017 ja 26.3.2018), ja nyt kolmannen kerran, koska tämä autiolle saarelle mukaan ottamani teos tulee tänään kiirastorstaina Yle Radio 1:stä klo 19. Pitkänäperjantaina samaan aikaan tulee Johannes-passio.

Eikä tässä kaikki. Koska nyt ostetaan turvallisesti verkkokaupasta, tipahti postiluukusta sopivasti eilen musiikkitieteilijä Topi Linjaman juuri ilmestynyt kirja Matkaopas Matteus-passioon (Basam, 2020). Siinä otetaan esille sekin ajankohtainen asia, miten passion tarinassa käsitellään kuolevaisuuden kohtaamista. Kuolema on peili, josta näkee oman surkuteltavuutensa ja touhujensa turhanpäiväisyyden - ”ja toisaalta elämän ainutkertaisuuden, ilon ja vakavuuden. Tämän peilin äärelle Bach vie passion kuuntelijan”, kirjoittaa Linjama.

Surkuteltavaahan tämä nyt on. Sitä vain ei tiedä, olisiko koronaviruksen jotenkin voinut ennalta estää, luultavasti ei. Turhanpäiväistä touhuamista on paljon, mutta vasta tällaisen kriisin aikana sen kunnolla huomaa. Matteus-passiossa elämää tarkastellaan kuolemaa vasten ja hyvyyttä pahuutta vasten.

Bachin elinaikana 300 vuotta sitten ei turhaa touhotusta ollut. Ei käyty shoppailemassa ajankuluksi, ei lennetty huvikseen maapallon toiselle puolelle, eikä juostu kuntosalin juoksumatolla. Koko maailmankuvakin on mullistunut, kuten Linjama kirjoittaa: ”Kopernikus todisti, ettemme ole maailmankaikkeuden keskus, Darwin sijoitti ihmisen eläinlajiksi eläinlajien joukkoon ja Freud osoitti, ettei ihminen ole isäntä edes omassa talossaan”.

Sigmund Freud ja Carl Jung antoivat vaikeuksien kanssa taisteleville ihmisille psykoterapiaa. Sen sijaan ainakaan Freud ei ollut alkuunkaan musiikkimies. ”Hän suorastaan vierasti musiikkia”, sanotaan amerikkalaisessa Psychology Today -lehdessä (10.10.2012). Linjama ottaa toisenlaiseksi esimerkiksi amerikkalaisen nykysäveltäjän Michael Torken, joka on sanonut, että ”miksi haaskata rahaa psykoterapiaan, kun voi kuunnella Bachin H-mollimessua”. (Sen Bach sävelsi noin 15 vuotta Matteus-passion jälkeen.)

EI KONSERTTI-
SALEJA VARTEN

Passioita ei sävelletty konserttisaleihin. Ne olivat saarnaan ja raamatunlukuun verrattavaa kristinuskon tutkiskelua. Juuri nyt tilanne on kuitenkin sellainen, että passioita ei pääse kuuntelemaan kirkkoihinkaan. Huominen Johannes-passio esitetään tyhjässä Kallion kirkossa, josta se välitetään suorana radioon ja Yle Areenaan. Tämän illan Matteus-passio on nauhoitus Barcelonasta, jossa se alkuperäisen idean vastaisesti esitettiin viime pääsiäisenä 2200 hengen L´Auditori-konserttisalissa.

Aikaisemmin tällaiset isot lauluteokset, oopperat ja muut, esitettiin Suomessa omalla kielellä, kun ei ollut hienoja tekstityslaitteita, eikä ilmeisesti jaettu kuulijoille tekstejä paperillakaan. Matteus-passion ensimmäinen suomenkielinen esitys saattoi olla pääsiäisenä 1921 Johanneksenkirkossa Punavuoren juhannuskokkojen kukkulalla. Suomennoksen oli tehnyt Heikki Klemetti, joka myös johti Helsingin kaupunginorkesteria. Kuoroina olivat Suomen Laulu ja jokin lapsikuoro sekä solisteina lehtitietojen mukaan rva Alma Kuula, nti Toini Rahola sekä hrat Väinö Sola, Oiva Soini, Einar Keinänen ja Alfred Hihlman. Urkurina oli Elis Mårtenson (Lassen isä) ja pianistina Ernst Linko.

BACH, LUTHER,
WARTBURG, BMW

Johann Sebastian Bach syntyi Eisenachissa itäisessä Saksassa 1685. Jossain vaiheessa nuorena Eisenachissa asui myös Martti Luther, jonka teksteihin Bach joitakin virsiä sävelsi.

Eisenach on myös tuttu autokaupunki. Ensimmäinen Wartburg-Motorwagen valmistui siellä 1898 ja BMW-tehdas Eisenachin autotehtaasta tuli 1920-luvulla. Toisen maailmansodan jälkeen Eisenach jäi DDR:n puolelle ja autotehdas jatkoi tuotannossa olleiden autojen valmistusta uusilla nimillä 1953: EMW ja IFA.

Lutherin Eisenachissa oleskelu ennakoi jo tulevaa IFA-kautta, sillä myöhemmin lännempänä Wormsin valtiopäivillä Luther sanoi: ”Tässä seison enkä muuta voi!”

Vuonna 1955 palasi nimenä mukaan Wartburg, jota tehtiin vuoteen 1991 asti. Nykyisin Eisenachissa ovat BMW:n ja Opelin autotehtaat sekä Boschin tehdas.

Topi Linjamasta ei näin tarkkoja tietoja ole, esimerkiksi sitä, onko hän kansakoulun laulunopettajani Jaakko Linjaman sukulaispoika. Jaakko Linjama oli se säveltäjä, jonka tekoa on Helsingin olympiakisojen Olympiahymni. Ei tullut puheeksi silloin laulutunneilla, mutta joskus 15 vuotta myöhemmin asia kai minullekin selvisi.

kari.naskinen@gmail.com

Miekka on paras väline tappamiseen

Koronavirukseen on kuollut ehkä 80 000 ihmistä. Surullisia tapauksia. Kuoleminen on kova juttu, se on kaikista asioista dramaattisin, se on korjaamaton, lopullinen.

Kun en ole koronaan kuollut, olen nyt uudelleen tutkinut Quentin Tarantinon ensimmäisiä elokuvia. Aikoinaan ensimmäisillä katsomiskerroilla ne olivat oikeastaan vastenmielisiä, koska jäin jumiin niiden väkivaltaan. Seuraavilla kerroilla sain jo otetta Tarantinon estetiikasta, mutta vasta nyt olen luultavasti kunnolla sisäistänyt näiden elokuvien hienouden.

Varsinkin 2000-luvun alun Kill Bil Vol. 1 ja Vol. 2 ovat niin perustavanlaatuisia joskin outoja taideteoksia, että toivottavasti koronavirus ei vie, ennen kuin Tarantinolta tulee hänen joskus lupailemansa kolmas osa.

Keskeistä näissä elokuvissa on miekka. Okinawan saarella Hattori Hanzo tekee Beatrix ”The Bride” Kiddolle kuukaudessa miekan, jollaista ei koskaan aiemmin ole ollut. Terä on partaveistä terävämpi ja kun sillä miekalla katkaisee taistelussa vastustajan kaulan tai käden, jälki on sileä ja siisti kuin pihvi lihakaupan parhaan mestarin leikkaamana.

Elokuvien taistelukohtauksissa on oleellista, että ne eivät konkreettisesti kuvaa tappamista. Tämä tulee ymmärrettäväksi viimeistään siinä taistelussa, jossa The Bridea esittävä Uma Thurman, koodinimi Musta mamba, yksin voittaa Yakuzan johtajan O-Ren-Ishiin 88 miehen miekka-armeijan.

Tämä ja muut Briden käymät taistelut muistuttavat balettia. Kun Bride lävistää miekallaan vastustajan vatsan kohdalta, niin absurdi jatko tälle on, että hän nostaa miekalla miehen ylös ja heittää päänsä yli taakseen. Tällaiset kohtaukset ovat täydellisiä, eikä niitä katsoessa tule ollenkaan mieleen, että niissä ihmisiä kuolee. Ne ovat suurta estetiikkaa ja hassua sanoa, mutta oikeasti mahdottomina temppuina Briden miekkailut hahmottuvat enemmän sarjakuva- kuin elokuvataiteeksi.

Kung fu ja muut itämaiset taistelumuodot ovat Kill Bill -elokuvien perustana. The Bride on kuin zen-munkki, joka on kouluttautunut täydelliseen tyyneyteen kohdatessaan vihollisen. Tai ehkä ne munkit eivät taistele, mutta ainakin samurait ovat heiltä oppinsa saaneet. Vaikka The Bride on kostoreissulla, ei itse taistelutilanteessa saa antaa valtaa kostontunteelle, vaan kylmän rauhallisesti pitää harkita jokainen liike ja silmänräpäys.

Tätä asetelmaa vahvistaa se, että Uma Thurmanin asusteena on samanlainen keltainen haalarivaate kuin on Bruce Leellä (1940 – 1973) klassikkoelokuvassa Panoksena kuolema (1978) ja dokumenttielokuvassa Soturin tie (2000).

Tärkeänä apuna Tarantinolla ovat olleet hongkongilainen Woo-Ping Yuen ja japanilainen Sonny Chiba, jotka ovat tehneet elokuviin koreografiat. Molemmat ovat itse olleet kymmenissä yakuza- ja martial arts -elokuvissa ohjaajina, näyttelijöinä tai stunt maneina.

Toisessa Kill Bill -elokuvassa The Bride kehittää taitojaan legendaarisen kamppailulajien opettajan Pai Mein johdolla. Uudeksi taidoksi The Bride saa puunlävitystekniikan paljailla nyrkeillä, ja tästä onkin apua, kun hänen on päästävä pois tullessaan haudatuksi elävältä.

Tärkein on joka tapauksessa miekka. Ei luotiin, hirttämiseen, myrkkyyn tai kuristamiseen rumasti kuoleminen ole mitään verrattuna taitavaan miekaniskuun – verikin suihkuaa komeammin. Ei harakirin tekoonkaan sattumalta ole juuri miekkaa valittu.

Toisenlainen filosofia oli Che Guevaralla: ”Milloin tahansa kuolema meidät yllättääkin, se on tervetullut, jos vain toiset taistelijat astuvat esiin sävyttämään hautajaismarssiamme konekiväärien staccatolla ja uusilla taistelun ja voiton huudoilla.”

kari.naskinen@gmail.com