Katoovaisuudesta

Etkös ole, ihmisparka aivan arka.
Koskas itket päivät yöt.
Koska suret suuttumatta, puuttumatta

Muistain tuonen murhatyöt.

Tapa vanha tappavalla vierahalla

Luojan laitoksen perään:

Hyvät, huonot lapsinensa, lankoinensa

Syöksee, sulloo maan poveen.

Syöksee, haaskaa, särkee, sortaa,

maaksi murtaa

Hirmukourilla kovin;

Turhat toivot, toivotukset, voivotukset

Parkusuussa pelkurin.

Ei niin vähää, väetöntä, voimatonta,

Jota surma säästänee;

Ei niin vahvaa, väellistä, voimallista,

Joka kuolon kestänee.

Täm' on tuoni tulisella taivahalla,

Tämä tähtein pesällä,

Täm' on ikä ihanalla auringolla,

Vahvuus tää vahvuudella!

Siis ei ole olevata, pysyvätä

Tämän mailman menoissa:

Kaikki kaatuu, kaikki muuttuu,

kaikki puuttuu.

Kosk'et koskaan kuolematta, katoomatta

Sinne täältä tulla saa;

Sydän sulla, syntisparka, aivan arka,

Että suret kuolemaa!

Tämän pitkänperjantain virreksi sopii numero 612. Tuossa siitä muutama säkeistö, jotka ovat peräisin vuoden 1701 Uudesta Suomalaisesta Wirsi-Kirjasta. Virsi on Johan Cajanuksen (1655 - 1681) Etkös ole, Ihmis parca (teksti nykysuomeksi muutettuna). Tämä tutkielma katoavuudesta ja kuolemanpelosta käsitti kaikkiaan 23 säkeistöä. Vuonna 1680 Cajanuksesta tuli filosofian ylimääräinen professori Turkuun, mutta liiallisen työn aiheuttama sairaus johti varhaiseen kuolemaan seuraavana vuonna. Tämän virren hänen kerrotaan kirjoittaneen omaksi lohdutuksekseen.

Virren alkuperäinen nimi oli Yxi hengellinen weisu, josa tämän mailman catowainen meno edespannan, nijn myös cuinga ihminen cuolemata wastans itziänz lohdutta taita.

Nykyisessä virsikirjassa siitä on jäljellä 13 säkeistöä. Lyhennettynäkin ja kieleltään nykyaikaistettuna Etkö ole, ihmisparka on yhä virsikirjan vaikuttavimpia. Sävelmä on alkujaan hollantilainen. Vuonna 1936 Uuno Klami sävelsi tekstiin modernistisen kuoro- ja orkesteriteoksen Psalmus.

Vuoden 1701 virsikirjassa virret olivat osastoittain, pääsiäistä varten mm. seuraavat:

- Sen pyhä Ruumis uhrattin
- Caritz kärsei cuoleman
- Haudattu haudast heräs ylös
- Helwetin häwitt
- Me olem synnist päästetyt
- Syökäm ja hywin eläkäm

SYNKKÄÄ AJANTIETOA

Turussa Johan Winterin kirjapainossa 1701 painetussa virsikirjassa olivat myös Catechismus, Jumalan Kymmenen Käskyä, Uscon tunnustus, Herran Rucous, Dawidin Psalmit ja muitakin raamatullisia tekstejä sekä lisäksi maallinen kalenteri ja ajantieto-osa, jossa käytiin läpi menneitä merkkitapahtumia, esimerkiksi:

Vuonna 70 ryöstettiin Jerusalemin Templi. 140 Tehtin Upsala Ruotzin Pääkaupungixi.
1150 Lähetti Cuningas S:t Ericus 9. S:t Henrikin ensimmäisex Pispax Suomehen.
1165 Pyhä Erick surmattiin ja caula leicattiin Dannmarkin Cuningald.
1260 Alcoi Turkin Waldacunda ja Pawin sanomatoin Ylpeys
1300 On Turun Duomiokircko Rakettu
1318 Poldettin Turcu Wänäläisild ja Kircko ryöstettiin.
1415 Poldettin Johan Huss Christelisen uscon tähden.
1425 Paloi coco Caupungi Kirckon canssa.
1429 Paloi taas Kircko ja enin osa isot puolest.
1459 Poltti Uckoisen walkia Kirckon ja Caupungin.
1483 Syndyi D. Martin Lutherus.
1522 Ryösti Söfringi Norbyyst Caupungin ja Nils Andin Poica poltti sen.
1530 Publicerattiin aussburgin Tunnustus.
1540 Tehtin Ruotzi Perindö Waldacunnaxi.
1580 Oli Suomes suuri Yskä Wuosi.
1601 Oli Suomes suuri halla wuosi
1612 Jään sulut weit Caupungin Sillan.
1614 Paloi Turun Linna.
1621 Pimeni Auringo coconas.
1629 Oli Rutto Turusa.
1656 Paloi iso puoli ja Duomio Kircon wascicatto.
1675 Oli Rutto Ruotzis / Suomes / Rigas / Narwas / Wiburis / Wirois.
1685 Satoi Turun Caupungis äkist yhden hetken sisäll nijn paljo wettä että Wenhellä olis pian dsaanut soudella linnan Cadulla.

kari.naskinen@gmail.com

Maailmankuvassa on tapahtunut mullistus, mutta Bach pysyy

Hiljainen viikko ei koskaan ennen ole ollut näin hiljainen kuin nyt. Tämä jatkuu, eikä voi edes mennä kirkkoon kuuntelemaan Bachin Matteus-passiota. On se joskus Johannes-passiokin ja joskus jokin muukin vastaava. Vaikka en ole uskonnollinen, olen viime vuosina jo kahtena pääsiäisviikkona kirjoittanut Matteus-passiosta (13.4.2017 ja 26.3.2018), ja nyt kolmannen kerran, koska tämä autiolle saarelle mukaan ottamani teos tulee tänään kiirastorstaina Yle Radio 1:stä klo 19. Pitkänäperjantaina samaan aikaan tulee Johannes-passio.

Eikä tässä kaikki. Koska nyt ostetaan turvallisesti verkkokaupasta, tipahti postiluukusta sopivasti eilen musiikkitieteilijä Topi Linjaman juuri ilmestynyt kirja Matkaopas Matteus-passioon (Basam, 2020). Siinä otetaan esille sekin ajankohtainen asia, miten passion tarinassa käsitellään kuolevaisuuden kohtaamista. Kuolema on peili, josta näkee oman surkuteltavuutensa ja touhujensa turhanpäiväisyyden - ”ja toisaalta elämän ainutkertaisuuden, ilon ja vakavuuden. Tämän peilin äärelle Bach vie passion kuuntelijan”, kirjoittaa Linjama.

Surkuteltavaahan tämä nyt on. Sitä vain ei tiedä, olisiko koronaviruksen jotenkin voinut ennalta estää, luultavasti ei. Turhanpäiväistä touhuamista on paljon, mutta vasta tällaisen kriisin aikana sen kunnolla huomaa. Matteus-passiossa elämää tarkastellaan kuolemaa vasten ja hyvyyttä pahuutta vasten.

Bachin elinaikana 300 vuotta sitten ei turhaa touhotusta ollut. Ei käyty shoppailemassa ajankuluksi, ei lennetty huvikseen maapallon toiselle puolelle, eikä juostu kuntosalin juoksumatolla. Koko maailmankuvakin on mullistunut, kuten Linjama kirjoittaa: ”Kopernikus todisti, ettemme ole maailmankaikkeuden keskus, Darwin sijoitti ihmisen eläinlajiksi eläinlajien joukkoon ja Freud osoitti, ettei ihminen ole isäntä edes omassa talossaan”.

Sigmund Freud ja Carl Jung antoivat vaikeuksien kanssa taisteleville ihmisille psykoterapiaa. Sen sijaan ainakaan Freud ei ollut alkuunkaan musiikkimies. ”Hän suorastaan vierasti musiikkia”, sanotaan amerikkalaisessa Psychology Today -lehdessä (10.10.2012). Linjama ottaa toisenlaiseksi esimerkiksi amerikkalaisen nykysäveltäjän Michael Torken, joka on sanonut, että ”miksi haaskata rahaa psykoterapiaan, kun voi kuunnella Bachin H-mollimessua”. (Sen Bach sävelsi noin 15 vuotta Matteus-passion jälkeen.)

EI KONSERTTI-
SALEJA VARTEN

Passioita ei sävelletty konserttisaleihin. Ne olivat saarnaan ja raamatunlukuun verrattavaa kristinuskon tutkiskelua. Juuri nyt tilanne on kuitenkin sellainen, että passioita ei pääse kuuntelemaan kirkkoihinkaan. Huominen Johannes-passio esitetään tyhjässä Kallion kirkossa, josta se välitetään suorana radioon ja Yle Areenaan. Tämän illan Matteus-passio on nauhoitus Barcelonasta, jossa se alkuperäisen idean vastaisesti esitettiin viime pääsiäisenä 2200 hengen L´Auditori-konserttisalissa.

Aikaisemmin tällaiset isot lauluteokset, oopperat ja muut, esitettiin Suomessa omalla kielellä, kun ei ollut hienoja tekstityslaitteita, eikä ilmeisesti jaettu kuulijoille tekstejä paperillakaan. Matteus-passion ensimmäinen suomenkielinen esitys saattoi olla pääsiäisenä 1921 Johanneksenkirkossa Punavuoren juhannuskokkojen kukkulalla. Suomennoksen oli tehnyt Heikki Klemetti, joka myös johti Helsingin kaupunginorkesteria. Kuoroina olivat Suomen Laulu ja jokin lapsikuoro sekä solisteina lehtitietojen mukaan rva Alma Kuula, nti Toini Rahola sekä hrat Väinö Sola, Oiva Soini, Einar Keinänen ja Alfred Hihlman. Urkurina oli Elis Mårtenson (Lassen isä) ja pianistina Ernst Linko.

BACH, LUTHER,
WARTBURG, BMW

Johann Sebastian Bach syntyi Eisenachissa itäisessä Saksassa 1685. Jossain vaiheessa nuorena Eisenachissa asui myös Martti Luther, jonka teksteihin Bach joitakin virsiä sävelsi.

Eisenach on myös tuttu autokaupunki. Ensimmäinen Wartburg-Motorwagen valmistui siellä 1898 ja BMW-tehdas Eisenachin autotehtaasta tuli 1920-luvulla. Toisen maailmansodan jälkeen Eisenach jäi DDR:n puolelle ja autotehdas jatkoi tuotannossa olleiden autojen valmistusta uusilla nimillä 1953: EMW ja IFA.

Lutherin Eisenachissa oleskelu ennakoi jo tulevaa IFA-kautta, sillä myöhemmin lännempänä Wormsin valtiopäivillä Luther sanoi: ”Tässä seison enkä muuta voi!”

Vuonna 1955 palasi nimenä mukaan Wartburg, jota tehtiin vuoteen 1991 asti. Nykyisin Eisenachissa ovat BMW:n ja Opelin autotehtaat sekä Boschin tehdas.

Topi Linjamasta ei näin tarkkoja tietoja ole, esimerkiksi sitä, onko hän kansakoulun laulunopettajani Jaakko Linjaman sukulaispoika. Jaakko Linjama oli se säveltäjä, jonka tekoa on Helsingin olympiakisojen Olympiahymni. Ei tullut puheeksi silloin laulutunneilla, mutta joskus 15 vuotta myöhemmin asia kai minullekin selvisi.

kari.naskinen@gmail.com

Miekka on paras väline tappamiseen

Koronavirukseen on kuollut ehkä 80 000 ihmistä. Surullisia tapauksia. Kuoleminen on kova juttu, se on kaikista asioista dramaattisin, se on korjaamaton, lopullinen.

Kun en ole koronaan kuollut, olen nyt uudelleen tutkinut Quentin Tarantinon ensimmäisiä elokuvia. Aikoinaan ensimmäisillä katsomiskerroilla ne olivat oikeastaan vastenmielisiä, koska jäin jumiin niiden väkivaltaan. Seuraavilla kerroilla sain jo otetta Tarantinon estetiikasta, mutta vasta nyt olen luultavasti kunnolla sisäistänyt näiden elokuvien hienouden.

Varsinkin 2000-luvun alun Kill Bil Vol. 1 ja Vol. 2 ovat niin perustavanlaatuisia joskin outoja taideteoksia, että toivottavasti koronavirus ei vie, ennen kuin Tarantinolta tulee hänen joskus lupailemansa kolmas osa.

Keskeistä näissä elokuvissa on miekka. Okinawan saarella Hattori Hanzo tekee Beatrix ”The Bride” Kiddolle kuukaudessa miekan, jollaista ei koskaan aiemmin ole ollut. Terä on partaveistä terävämpi ja kun sillä miekalla katkaisee taistelussa vastustajan kaulan tai käden, jälki on sileä ja siisti kuin pihvi lihakaupan parhaan mestarin leikkaamana.

Elokuvien taistelukohtauksissa on oleellista, että ne eivät konkreettisesti kuvaa tappamista. Tämä tulee ymmärrettäväksi viimeistään siinä taistelussa, jossa The Bridea esittävä Uma Thurman, koodinimi Musta mamba, yksin voittaa Yakuzan johtajan O-Ren-Ishiin 88 miehen miekka-armeijan.

Tämä ja muut Briden käymät taistelut muistuttavat balettia. Kun Bride lävistää miekallaan vastustajan vatsan kohdalta, niin absurdi jatko tälle on, että hän nostaa miekalla miehen ylös ja heittää päänsä yli taakseen. Tällaiset kohtaukset ovat täydellisiä, eikä niitä katsoessa tule ollenkaan mieleen, että niissä ihmisiä kuolee. Ne ovat suurta estetiikkaa ja hassua sanoa, mutta oikeasti mahdottomina temppuina Briden miekkailut hahmottuvat enemmän sarjakuva- kuin elokuvataiteeksi.

Kung fu ja muut itämaiset taistelumuodot ovat Kill Bill -elokuvien perustana. The Bride on kuin zen-munkki, joka on kouluttautunut täydelliseen tyyneyteen kohdatessaan vihollisen. Tai ehkä ne munkit eivät taistele, mutta ainakin samurait ovat heiltä oppinsa saaneet. Vaikka The Bride on kostoreissulla, ei itse taistelutilanteessa saa antaa valtaa kostontunteelle, vaan kylmän rauhallisesti pitää harkita jokainen liike ja silmänräpäys.

Tätä asetelmaa vahvistaa se, että Uma Thurmanin asusteena on samanlainen keltainen haalarivaate kuin on Bruce Leellä (1940 – 1973) klassikkoelokuvassa Panoksena kuolema (1978) ja dokumenttielokuvassa Soturin tie (2000).

Tärkeänä apuna Tarantinolla ovat olleet hongkongilainen Woo-Ping Yuen ja japanilainen Sonny Chiba, jotka ovat tehneet elokuviin koreografiat. Molemmat ovat itse olleet kymmenissä yakuza- ja martial arts -elokuvissa ohjaajina, näyttelijöinä tai stunt maneina.

Toisessa Kill Bill -elokuvassa The Bride kehittää taitojaan legendaarisen kamppailulajien opettajan Pai Mein johdolla. Uudeksi taidoksi The Bride saa puunlävitystekniikan paljailla nyrkeillä, ja tästä onkin apua, kun hänen on päästävä pois tullessaan haudatuksi elävältä.

Tärkein on joka tapauksessa miekka. Ei luotiin, hirttämiseen, myrkkyyn tai kuristamiseen rumasti kuoleminen ole mitään verrattuna taitavaan miekaniskuun – verikin suihkuaa komeammin. Ei harakirin tekoonkaan sattumalta ole juuri miekkaa valittu.

Toisenlainen filosofia oli Che Guevaralla: ”Milloin tahansa kuolema meidät yllättääkin, se on tervetullut, jos vain toiset taistelijat astuvat esiin sävyttämään hautajaismarssiamme konekiväärien staccatolla ja uusilla taistelun ja voiton huudoilla.”

kari.naskinen@gmail.com

Suomen Demokraattinen Tasavalta

Saimaan kiertueteatterin viime kesän näytelmä kertoi Saimaan demokraattisesta tasavallasta. Moskovassa puolestaan julkaistiin 80 vuotta sitten politiikan sanakirja, jossa Finlandija-hakusanan kohdalla oli laaja esittely Suomen Demokraattisesta Tasavallasta. Polititsheskij slovar -kirjan löysi aikojen kuluttua Helsingin yliopiston Venäjän-tutkimuksen professorina 2005-15 toiminut Timo Vihavainen. Hän arveli, että Suomea koskeva teksti oli jäänyt kirjaan siltä ajalta, kun tämäntyyppisiä agitaattoreiden avuksi julkaistuja kirjasia ilmestyi talvisodan aikana.

Kirja oli painettu ilmeisesti aika pian talvisodan jälkeen talvella/keväällä 1940, eikä oikoluku ollut noteerannut sitä, että Otto Wille Kuusisen Terijoen hallitus eli ”Suomen kansanhallitus” oli lakkautettu talvisodan päätyttyä. Tämä oli monille pettymys, koska itärajan takana oli tästä agitaatiokirjastakin päätellen ajateltu Suomen Demokraattisen Tasavallan syntymistä sodan seurauksena.

Jos Vihavaisen löytämän kirjan tekijät ovat olleet alan asiantuntijoita, vaikuttaa siis siltä, että Suomesta ei miehitettynä olisi muodostettu Suomen Sosialistista Neuvostotasavaltaa, vaan olisimme jääneet puoli-itsenäiseksi Neuvostoliiton satelliittivaltioksi.

Ilkka Remeksen jännärissä Pääkallokehrääjä (WSOY, 1997) kuvitelma meni loppuun asti, puna-armeija miehitti Suomen jatkosodan lopussa ja Suomi muutettiin Suomen Demokraattiseksi Tasavallaksi.

Ei demokratiassa tietenkään vikaa ole, mutta valtion viralliseen nimeen yhdistettynä se merkitsee erikoisesti nimenomaan sitä, että kysymyksessä ei ole todellinen demokraattinen valtio, siis kuten Saksan ja Kongon demokraattiset tasavallat.

Eikä ihme, että käsitteet menevät sekaisin. Vuonna 2017 perussuomalaisten kansanedustaja Tiina Elovaara aloitti maanpuolustusta koskevan eduskuntakyselynsä: ”Suomen demokraattisen tasavallan itsenäisyyden, arvojen ja elämäntavan puolustaminen on kaikkien suomen kansalaisten tehtävä.”

Koska hän varmaan oli kirjoittanut kysymyksen paperille, josta sen luki, niin oleellista olisi tietää, oliko siinä ”demokraattinen tasavalta” kirjoitettu isoilla alkukirjaimilla. Jos oli pienillä, niin kyllähän Suomi on sekä demokraattinen että tasavalta.

kari.naskinen@gmail.com

Kuuskytluvun murros näkyi myös elokuvissa

Ruotsalaisen elokuvan historiaa: Max von Sydow ja Bibi Andersson nuorina Vilgot Sjömanin ensimmäisessä elokuvassa Rakastajattaren tarina vuodelta 1962. Se oli lähtölaukaus sille kapinalliselle murrokselle, johon nuoret elokuvantekijät lähtivät Ranskan uuden aallon innostamina. Kapinan kohteena oli vanha studioelokuvatyyli. Samoihin aikoihin alkoivat elokuvan muotoa Suomessa muuttaa Maunu Kurkvaara, Erkko Kivikoski, Risto Jarva ja Eino Ruutsalo.

Tästä nyt innostuin, kun koronahiljaiselon vallitessa löysin maksutelevision moninaisesta tarjonnasta ruotsalaisen SF-kanalenin. Se esittää Svensk Filmindustrin tuottamia tai levittämiä elokuvia suomeksi tekstitettyinä. Se sisältyy C more -kanavapakettiin (13 euroa/kk), johon kuuluu lisäksi viisi muuta elokuvakanavaa.

Svensk Filmindustri perustettiin 1919, samana vuonna kuin Suomi-Filmi Oy. Muutama vuosi sitten Svensk Filmindustrin nimi muuttui ja on nyt SF Studios. Suomi-Filmi ei enää 40 vuoteen ole tehnyt elokuvia, mutta on edelleen alalla laboratorio- ja teatteritoiminnassa. Toinen iso suomalainen Suomen Filmiteollisuus Oy toimi 1933-65. Hauska juttu sinänsä, että noin yleisesti ottaen sekä ruotsalaisista että vanhoista suomalaisista elokuvista voidaan puhua SF-elokuvina.

RUOTSALAISTA
SOSIALISMIREHVASTELUA

Vilgot Sjöman oli ensimmäisen elokuvansa valmistuessa 37-vuotias, seitsemän vuotta nuorempi kuin Ingmar Bergman. Ero tuntui isommalta, koska Sjömanin tapa käyttää elokuvaa yhteiskunnallisena viestinä liittyi nuorison poliittiseen aktivisoitumiseen, mikä ei Bergmanin elokuviin ollenkaan kuulunut. Bergman joka tapauksessa ystävystyi Sjömanin kanssa, eivätkä he ennestäänkään vieraita toisilleen olleet. Sjöman oli jo 17-vuotiaana näytellyt teatterissa Tukholmassa Shakespearen Kesäyön unelmassa, jonka Bergman oli ohjannut. Bergmanin elokuvassa Häpeä (1968) Sjöman esitti tv-haastattelijaa.

Rakastajattaren tarina muistutti kolmiodraamana vielä Bergmanin aihemaailmoja, mutta ero oli siinä, että Sjöman vei näyttelijänsä kokonaan pois studiolavasteista. Myöhemminkin hän käytti Bergmanin elokuvista tuttuja näyttelijöitä, Bibi Anderssonin ja Max von Sydowin lisäksi mm. Gunnar Björnstrandia ja Gunn Wållgrenia.

Varsinainen irtiotto vanhasta elokuvailmaisusta ja sisällöistä tapahtui 1960-luvun kuluessa, kun Sjöman teki kolme eräänlaista raporttielokuvaa. Niissä kritisoitiin osittain ikään kuin reportaasisessa muodossa ruotsalaisen yhteiskunnan porvarillista kaksinaismoraalia. Sjöman pilkkasi ruotsalaista kansankotia siitä, että sosiaalidemokraatit rehvastelivat sosialismilla, mutta eivät kuitenkaan tee tarpeeksi luokkayhteiskunnan lopettamiseksi.

Lähestymistapa oli siis selvästi vasemmistolainen ja provokatiivinen. Lisäksi mukaan tuli vapaan rakkauden teema. Sosiaalisesta kokeilusta kertova elokuva 491 (1964) kiellettiin aluksi kokonaan siveyssyistä, mutta päästettiin sitten teattereihin leikattuna. Aiheena on kuuden nuoren pikkurikollisen vapauttaminen vankila- tai koulukotituomiosta ja testi siitä, onnistuisiko heidän parantaa elämäänsä ilman kovia sanktioita. Elokuvan nimi tulee Jeesuksen neuvosta Pietarille, että väärin tekevälle on annettava anteeksi ei vain seitsemän kertaa, vaan 70 kertaa 7. Tästä tulee yhteensä 490, mutta mitä sitten, jos tekee väärin 491 kertaa. Huippuna on kohtaus, jossa susikoira pannaan nussimaan huoraa – niinhän herratkin tekevät, mitä tahtovat.

Siskonpeti (1966) kertoi siskon ja veljen kielletystä rakkaudesta ja muutama vuosi tämän jälkeen tulivat fiktiota ja dokumenttia yhdistäneet elokuvat Olen utelias – keltainen ja Olen utelias – sininen. Niissä näyttelijäopiskelija Lena Nyman haastattelee ihmisiä ja kysyy heidän mielipiteitään yhteiskunnallisista asioista, kuten aseistakieltäytymisestä, kirkosta, Vietnamin sodasta, Francon diktatuurista ym.

Vähän pitemmässä haastattelussa on mukana opetusministeri Olof Palme, ja kommentteja saadaan myös Jevgeni Jevtushenkolta ja Martin Luther Kingiltä. Välillä taas ollaan toisenlaisissa puuhissa eli Lena Nymanin naiskentelussa Börje Ahlstedtin kanssa. Niin sensaatiomaisen maineen nämä kaksi elokuvaa saivat maailmalla, että esimerkiksi kirjailija Norman Mailer meni höläyttämään ”keltaisen” olleen yksi tärkeimmistä elokuvista, joita hän oli elämänsä aikana nähnyt.

TYÖMIEHEN PÄIVÄ-
KIRJA, PERKELE

Meni kolme vuotta ja Jörn Donner teki kevytversion Sjömanin ”värielokuvien” ideaa noudattaen: Perkele! Kuvia Suomesta.

Ruotsissa Sjöman sai pian seuraajia uudelle elokuvatyylilleen, näkyvimpänä Bo Widerberg, jonka Korppikortteli tuli teattereihin puoli vuotta Rakastajattaren tarinan jälkeen.

Suomessa meni hieman enemmän aikaa varsinkin kovien kannanottoelokuvien ilmestymiseen, mutta sitten niitä alkoi tulla: Risto Jarvan Työmiehen päiväkirja (1967), Jaakko Pakkasvirran Kesäkapina (1970) Erkko Kivikosken Laukaus tehtaalla (1973) ja Pakkasvirran Jouluksi kotiin (1975).

Ensi yönä SF-kanalen esittää klo 01.35 Bergmanin Neidonlähteen (1960).

kari.naskinen@gmail.com

Oppositio otettava mukaan hallitukseen

Valtiovarainministeri Katri Kulmuni sanoo tämän päivän Helsingin Sanomissa, että jos koronavirus pitää Suomen ja maailman suljettuna pidemmälle kuin kolme kuukautta, se on monelle taloudelliselle toiminnalle loppu. Silloin upotaan suohon. Valtio todennäköisesti velkaantuu lisää kaksinumeroisen luvun miljardeja, ennakoi valtiovarainministeri. Edellisen kerran Suomi oli syvässä suossa 1990-luvun laman aikana, ja silloin suosta meidät veti kuiville Nokia, mutta nyt ei tällaista vetäjää ole näköpiirissä.

Näin kovassa tilanteessa pitäisi puoluepolitikoinnin loppua. Hallitusta olisi täydennettävä ottamalla siihen mukaan oppositiopuolueet. Yhteen hiileen puhaltaminen on nyt yhtä tärkeätä kuin 75 vuotta sitten.

Nykyiset ministerit saisivat jatkaa lukuun ottamatta heikoiksi sönköiksi osoittautuneita Krista Kiurua ja Marina Ohisaloa. Heidät voisi korvata Petteri Orpo, joka nimitettäisiin sisä- ja peruspalveluministeriksi.

Koska nyt on kysymys Suomen tulevaisuudesta, on perustettava kokonaan uusi tulevaisuusministeriö ja usko tulevaisuuteen -ministeriksi valittava Päivi Räsänen.

Kilpaurheilutoiminta on loppunut, joten sen vaikeuksia selvittämään sopii parhaiten tietenkin selviytymisen mestari, urheiluministeri Hjallis Harkimo.

Jussi Halla-aholle on vaikea heti löytää sopivaa tehtävää, joten hän voisikin olla salkuton ministeri, jollaisia aikoinaan käytettiin tasapainottamaan hallitusten poliittista jakaumaa. Kovia nimiä ollutkin: Eljas Erkko kuukaudenpäivät 1932, J.K. Paasikivi talvisotahallituksessa 1939-40 ja Hertta Kuusinen yhden viikon 1948.

Nykyisen perustuslain mukaan tällaisia salkuttomia ministereitä ei enää ole mahdollista käyttää, mutta tätä kieltoa on jo kierretty nimittämällä valtioneuvoston kansliaan epämääräisiä kansliaministereitä, Ilkka Kanerva 1987-91 ja Paula Lehtomäki 2003-07. Kyllä hätä keinot keksii ja nyt on hätä.

kari.naskinen@gmail.com

Työttömyysaste 2,75 %

Lapsenlapsi soitti ja kysyi, voiko haastatella. Oli nyt etäkoululaisena saanut tehtäväksi kirjoittaa selvityksen 1980-luvusta, ja toimeksiannossa oli maininta myös hyvinvointivaltiosta. Koska opettajan antamaan tehtävään kuului, että piti myös kysellä henkilökohtaisia kokemuksia joltakin vanhemmalta ihmiseltä, niin suostuin siltä makuultani haastatteluun ja aloin muistella tuota Suomen historian parasta vuosikymmentä.

Ensimmäiseksi nousin istumaan, sitten seisomaan ja kävelin arkistokaapilleni, josta otin esille 1970-luvulta alkaen pitämäni työttömyysastetilaston. Tämä ruutupaperitilasto oli kädessäni minuutin kuluttua, ja tuli heti mieleen, että kuinkahan pitkään olisi mennyt, ennen kuin olisin vastaavan numerosarjan löytänyt internetistä.

Tietokonehommatkin alkoivat silloin 80-luvun alkuvuosina, kun työpöydälle tuotiin iso näyttöpääte. Matkapuhelimetkin halpenivat ostettaviksi vuosikymmenen lopulla ja myös cd-soittimen ostin. Se oli siis vuosikymmen, jolloin tietotekniikka saavutti meidät tavalliset ihmiset.

Mutta se työllisyystilasto, joka on yksi konkreettinen mittari hyvinvoinnille. Oma lyijykynäkirjanpitoni on koskenut Lahtea ja naapurikuntaa Hollolaa, jota pitää seurata, koska siellä työllisyys on yleensä aina parempaa. Lahden työttömyysaste oli 1970-luvun lopussa 6,4 prosenttia ja Hollolan 4,3 prosenttia. Hyvinvoinnin kasvu 1980-luvulla oli sitten niin valtavaa, että näitäkin lukuja paremmiksi päästiin. Vielä vuoden 1990 lopussa työttömyysaste Lahdessa oli 2,75 prosenttia ja oli menty ohi Hollolankin (4,29 %).

Kai tuo 2,75 on kaikkien aikojen paras lukema. Se oli jo niin pieni, että tuon verran löytyy sellaista porukkaa, jota ei saa töihin, vaikka lupaisi Kuun taivaalta.

Sitten tuli syvä lama, kun Neuvostoliitto loppui ja idänkauppa romahti, markka devalvoitiin, pankkimaailma meni sekaisin ja konkurssiaalto vei sekä yrityksiä että ihmisiä. Vuonna 1990 tehtiin itsemurhiakin yli 1500. Itsemurhatilastoa en ole pitänyt, enkä netistä löytänyt viime vuoden lukuja, mutta luultavasti niitä tehtiin puolet tuosta 30 vuoden takaisesta määrästä.

Helmikuun lopussa tänä vuonna Lahden työttömyysaste oli 13,7 prosenttia. Mikähän se on koronaviruksen jäljiltä vuoden lopussa? Voi olla, että saavutetaan jopa vuoden 1994 ennätysprosentit 26,8 (Hollola 20,3).

Vuoden 2008 maailmanlaajuinen finanssikriisi ei ollut alkuunkaan yhtä vaikea kuin koronakriisi. Vuoden 2009 lopussa Lahden työttömyysaste oli 16,7 % (Hollola 10,7 %).

Monan koulutehtävää täydensin vielä sillä hyvinvointitiedolla, että 80-luvulla pappa vaihtoi autoakin viisi kertaa.

kari.naskinen@gmail.com