Vanhana 8 mm:n kaitafilmiharrastajana asia kiinnostaa aina. Viime syksynä tuli televisiosta Annie Ernauxin (s. 1940) tunnin mittainen kaitafilmi perheen elämästä ja yhteiskunnan muutoksesta 1970-luvulla. Nyt on Uusi Kipinä -galleriassa (Lahti) Annu Timosen (s. 1984) ja Kerttu Malisen (s. 1985) kymmenminuuttinen videoteos, joka kuitenkin on tehty pääasiassa 8 mm:n kaitafilmiaineistosta. Koska molemmat pitää luokitella taideteoksista, tein tämän jutunkin otsikon taideabstraktioksi.
Nuoremmilla tekijöillä on ollut pohjana neurologi Sigmund Freudin ja kirjailija Romain Rollandin ystävyys, joka perustui lähinnä kirjeenvaihtoon; ystävykset kohtasivat kasvokkain vain kerran, vuonna 1924. He kirjoittivat vuosien 1923-36 aikana parikymmentä kirjettä, joissa he keskustelivat mm. politiikasta, taiteesta, uskonnosta ja psykoanalyysista. Vuonna 1927 Rolland kuvaili Freudille kokemaansa tunnetta ikuisena ja rajattomana, tavallaan valtamerellisenä ja kehotti häntä analysoimaan tätä tieteellisin perustein. Rollandin ja Freudin näkemykset erosivat toisistaan, mutta valtamerellinen tunne ja sen tutkiminen saivat tästä alkunsa.
Tästä kirjeenvaihdosta, Pohjois-Karjalassa kuvatusta kaitafilmistä ja arkistomateriaalista syntyi tämä videoteos. Se rajautuu kuvissa näkyvään tyttöön ja tekijöiden elämän tilastollisen keskikohdan tuntumaan, joka tarkkaan ottaen on puolessa välissä tyttölasten keskimääräisestä elinajanodotteesta Suomessa, 84,2 vuotta. Teoksessa pohditaan valtamerellisen tunteen käsitteen kautta kuolemanpelkoa, kuolemaa, kehollisuutta ja ylisukupolvisuutta. Annu Timonen valmistui Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta ja Kerttu Malinen Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta 2018.
Lyhytelokuva 84,2 vuotta on tarkkaan käsikirjoitettu ja suunniteltu, ja siihen on lisätty myös ääni, kertojana näyttelijä Seidi Haarla. Meillä vanhoilla kaitafilmaajilla ei yli puoli vuosisataa sitten ollut sen paremmin suunnittelua kuin ääntäkään. Tai suunnittelua kyllä oli se, ettei filmiä saanut tuhlata, koska se oli kallista. Eikä filmejä tämän takia paljon leikattu, vaan jokseenkin kaikki otokset jäivät näkyviin. Alkuperäisessä 8 mm:n filmissä ei ollut ääniraitaa, joten jos äänen halusi, se piti synkronoida esitysprojektoriin jonkin muun laitteen kautta. Me isän kanssa kokeilimme tällaista Grundig-kelanauhurilla, mutta oli niin vaivalloista ja lopputulos epätarkkaa, että päädyttiin kuitenkin mykkäfilmeihin.
NOBEL-KIRJAILIJA
EI TYYTYNYT MYKKÄÄN
Vuonna 2022 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Annie Ernaux pani kuvan ja äänen kohtaamaan, mutta tekniikka oli varmaan parempaa kuin 50-60-luvuilla. Ernauxin perheeseen oltiin 70-luvulla hankittu Super 8 -kaitafilmikamera, jolla taltioitiin perheen elämää. Tämän nyt puheena olevan elokuvan suunnitteli perheen poika David, kameran takana oli alkuperäisiä filmauksia tehtäessä 1972-81 ollut Annien silloinen puoliso Philippe, ja kertojana toimii nyt Annie Ernaux itse.
Näissä kotifilmien kuvissa on samanlaista sisältöä kuin kaitafilmaajilla yleensäkin. On tavallista oleilua, paljon kuvia lapsista ja lastenlapsista, uimarantakuvia, yhteistä arkea ja paljon lomamatkoja, jotka tietenkin olivat aina elämän kohokohtia. Näin Ernauxin kaitafilmeissäkin, mutta sitten alkoi näissä lomakuvissa olla myös hankalampien paikkakuntien näkymiä: Chile, Marokko, Albania, Lontoo, Moskova. Annie Ernaux esimerkiksi muistelee perheensä vierailua Chilessä puolitoista vuotta ennen sotilasvallankaappausta.
 |
| Annie Ernauxin kaitafilmi on Yle Areenassa vielä helmikuun loppuun asti. |
Kino Reginan nettisivulla Ilpo Hirvonen kirjoittaa, että kuvat eivät ole vieras lisäys Annie Ernauxin maailmaan. Hänen kirjallinen tuotantonsa vilisee viittauksia elokuvaan ja muuhun visuaaliseen kulttuuriin. Joitakin Super 8 -vuodet -elokuvassa (2022) nähtäviä kuvia voi jopa tunnistaa Ernaux’n romaanista Vuodet (2008). ”Kaikki kuvat katoavat”, hän kirjoittaa sen aloituslauseessa. Valokuvat ja elokuvat eivät katoa samalla tavalla kuin mielikuvat ja muistikuvat, mutta Ernaux puhuu kuvista laajemmassa mielessä. Kuvat ovat elettyjä asioita, koettuna niiden ”ainutkertaisessa valossa”. Ainutkertainen valo voi olla subjektiivista, mutta se voi myös olla intersubjektiivista, kollektiivista; se voi olla sukupolven jakamaa tapaa kokea asiat tietyllä tavalla, niiden ainutlaatuisessa merkityksellisyydessä. Nämä kokemisen tavat katoavat.
Näin se on. Kun minä 10-vuotiaana kävelen kaitafilmillä Lahden konserttitalon luona uuden Hirvi-patsaan luona, en vielä silloin tiennyt, että siitä 15 vuotta ja olen minäkin lahtelainen, kuten filmillä hymyilevä evakkomummoni silloin. Ainutkertainen valo.
kari.naskinen@gmail.com
