Elokuva Conclave (2024) alkaa uuden paavin valintaa edeltävien äänestysten alkamista kardinaalien lounaalla, jossa jotkut ottavat keskusteluissa esille kirkon hajaannuksen. Ennen oli yhtenäistä, kun jumalanpalveluksissa ja muutenkin käytettiin latinan kieltä, nyt italialaiset istuvat omassa pöydässään, espanjalaiset omassaan jne. Muutenkin asiat ovat arkipäiväistyneet ja maallistuneet niin, että aitoa uskoa ei löydy samalla tavalla kuin muinoin. Kunnianhimokin syö nykyisin myös kardinaalien pyhyyttä, puhumattakaan siitä, että kovin harvassa ovat ne paaviehdokkaatkin, joiden tausta on moitteettoman puhdas. Edward Bergerin ohjaama elokuva on erinomainen opastus tuohon maailmaan, ja eniten tästä ansaitsevat kiitosta samannimisen romaanin kirjoittanut Robert Harris, josta elokuvakäsikirjoituksen teki Peter Straughan. Oscar-palkinnonkin Straughan sai työstään. Harris tunnetaan Suomessa parhaiten kolmiosaisesta kirjasarjastaan, joka käsittelee Rooman valtakuntaa.
Nämä ehdokaskardinaalien taustat ovat keskeisiä kysymyksiä elokuvassa, kun oikein aletaan niitä setviä äänestysten alkaessa ja jatkuessa. Joku on tehnyt aviottoman lapsen 30 vuotta sitten, joku on syyllistynyt lahjontaan hankkiessaan kirkollisia virkoja, joku on enemmistön mielestä kelvoton paaviksi ihonvärin takia ja yksi on taas juonta värittäen transu, vaikka siitä on ollut tietoinen vain edesmennyt edellinen paavi.
Laaja ongelma on kirkon se hajaannus, joka on jakanut katolisen kirkon pappeja ja jäsenistöä liberaaleihin ja konservatiiveihin. Yksi kärkiehdokkaista sanoo suoraan senkin, että katolisen kirkon olisi vihdoin aloitettava uskonsota, koska Roomakaan ei ole enää entisensä: ”Täälläkin on nyt minareettaja ja moskeijoita, ja tätä rappeutumista on kestänyt jo 50 vuotta.”
Valittavan paavin mielipiteet ovat ratkaisevia. Tämän takia ratkaisu ei ole helppo. Jotta koko homma ei kuitenkaan leviäisi mahdottomaksi ulkopuolisten vaikutusten takia, tapahtuu koko konklaavi (latinan sanoista cum clave, ”avaimen kanssa”) täysin suljetussa tilassa. Suljettuna tilana toimii Sikstuksen kappeli, josta kardinaalit kuljetetaan linja-autoilla yöpymään Vatikaanin muurien sisäpuolella olevaan hotellinomaiseen Casa Santa Martaan. Se rakennettiin 1990-luvulla juuri tätä tarkoitusta varten. Siellä on yksinkertaiset huoneet, yhteiset ruokailutilat ja kaikki tarvittava, ja koko rakennus eristetään ulkomaailmasta konklaavin ajaksi (ei puhelimia, internettiä tms.). Ennen tätä kardinaalit nukkuivat paljon epämukavammissa väliaikaisissa järjestelyissä Apostolisessa palatsissa 1600-luvun alusta.
Valintaan pääsevät osallistumaan alle 80-vuotiaat kardinaalit, joita yleensä on paikalla 120-130. Heistä jonkun pitää suljetussa lippuäänestyksessä saada kahden kolmasosan äänet, jotta Vatikaanin piipusta voidaan tussauttaa valkoinen savu. Vanhanaikaista valintakierroksissa on, että vähiten ääniä saaneita ei jätetä pois seuraavalta kierrokselta. Enää sataan vuoteen ei kuitenkaan ole mitään maratonkonklaaveja ollut, mutta muutaman päivän kestäviä sentään. Kaikkien aikojen ennätys on 1006 päivää 1200-luvun lopulla, ja se sai aikaan suljettuun konklaaviin siirtymisen. Elokuvassa ollaan Sikstuksen kappelissa kolme päivää ja valittu paavi ottaa nimekseen Innocentius XIV.
Dekaanin avainkohtaus on se, jossa hän puhuu muille kardinaaleille varmuudesta. Varmuus on suvaitsevaisuuden kuolettava vihollinen. Edes Kristus ei ollut lopussa varma. "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit”, hän huusi tuskissaan ristillä yhdeksän tunnin jälkeen. - ”Uskomme on elävä asia juuri siksi, että se kulkee käsi kädessä epäilyksen kanssa. Jos olisi vain varmuutta eikä ollenkaan epäilystä, ei olisi mysteeriä. Eikä siksi uskoa tarvittaisi. Rukoilkaamme, että Jumala suo meille paavin, joka epäilee. Ja suokoon Hän meille paavin, joka tekee syntiä ja pyytää anteeksiantoa ja joka jatkaa samaan malliin.” Nämä sanat dekaani osoitti varsinkin niille kardinaaleilla, jotka olivat täysin varmoja siitä, millainen ihminen on väriltään ja muilta ominaisuuksiltaan hyvä ja millainen ei tarpeeksi hyvä paavin virkaan.
kari.naskinen@gmail.com
