Osuuspankin tv-mainoksessa sanotaan, että ”kun pankin asiakkaalla menee hyvin, pankilla menee hyvin”. Ilkikurisesti se tulee aina Rosvopankki-sarjaelokuvan mainoskatkoilla. Tämä sarja kertoo 90-luvun pankkikriisistä ja erityisesti Säästöpankkien keskus-osake-pankista (Skop), joka kriisiytyi omasta syystään jo 80-luvulla niin, että sillä meni lopulta täydellisen huonosti ja sen asiakkailla vielä huonommin. Rosvopankki on yhtä erinomainen kuin viime vuonna nähty sarjaelokuva Made in Finland, joka kertoi Nokian vaiheista 1980-luvun lopussa. Molemmissa käsitellään ihmisiä heidän omilla nimillään, Rosvopankissa roolihenkilöitä ovat mm. Skopin Christopher Wegelius, Matti ”Kippari” Ala-Melkkilä, Juhani Riikonen ja Eljas Sukselainen sekä Suomen Pankin Rolf Kullberg ja pankkitarkastusviraston pääjohtaja Jorma Aranko, jonka alaisena on nuori rahoitustarkastaja Salla Nurminen, sarjan fiktiivinen päähenkilö.
Kolmen ensimmäisen jakson perusteella sarja on ilmeisen hyvä kuvaus tuon ajan ylikuumenneesta pankkikilpailusta, eikä aina ollut kysymys edes kilpailusta, vaan suoranaisesta suuruudenhulluudesta, jota Helsingin pankkimaailman nuoret jupit pääsivät ohjailemaan. Kun 80-luvun nousukausi huipentui ja Suomen talous kävi kovemmilla kierroksilla kuin koskaan ennen, rahaa poltettiin surutta, koska luultiin lopullisen autuuden koittaneen valuuttalainojen ansiosta. Tähän samaan hulluuteen houkuteltiin yksityiset ihmiset, joilla annettiin pankkilainaa niin paljon kuin halusivat. Muka muodollisia takauksiakin tarvittiin, joten nimiä lainapapereihin pyydettiin mummoilta ja pikkuserkuilta ja naapureilta.
Rosvopankissa Salla Nurminen saa ensimmäiseksi vihiä oudosta investoinnista Neitsytsaarille, jossa Grand Virgin Hotel -hanke muodostui katastrofiksi. Toinen näissä alkujaksoissa näkyvästi esille otettava kupru on Tampellan osakkeiden ostaminen SYP:ltä, ja Mika Tiivola nauroi yhdessä KOP:n Jaakko Lassilan kanssa Skopin kusetukselle. Muita vastaavanlaisia ostoja tai nurkanvaltauksia Wegelius ja kumppanit kohdistivat Manconiin, Wilh. Schaumaniin, italialaiseen Carta Cartoni Cellulosaan, amerikkalaiseen rakennusyhtiöön UMC:hen jne.
Lama iski Suomeen keväällä 1989. Wegelius oli tuolloin Skopin toimitusjohtaja eli kakkosmies ja nousi pääjohtajaksi, kun sillä paikalla ollut Ali-Melkkilä teki itsemurhan joulukuussa 1989. Noihin viikkoihin ajoittui se, kun yksittäisten säästöpankkien pelastamisyritykset jäivät Suomen Pankin ja pankkitarkastusviraston hommaksi.
Kysymys oli samalla uusliberalismin suomalaisesta ääripisteestä. Tämä talouspolitiikan suuntaus korostaa markkinatalouden maksimaalista vapautta, josta sen kannattajat puhuvat tehokkuutena. Sen nähtiin olevan taas kerran lopullinen ratkaisu maailman talousongelmiin, kuten poliittisen taloustieteen tutkija Francis Fukuyama kirjoitti: länsimainen uusliberalismi on maailmanhistorian päätepiste, josta ei enää paremmaksi voi mennä (1992). Samaa mieltä oli uusliberalismin kuningatar Margaret Thatcher: ”Toista vaihtoehtoa ei ole.” Samalla kannalla oli Ronald Reagan, jolta ei jäänyt ainakaan painettuna yhtä tiukkaa mielipidettä, mutta Reaganin aloitteesta perustettiin erityinen veroreformijärjestö, jonka johtajaksi nimitetty Grover Nordquist sanoi: ”Julkinen sektori pitää kutistaa niin pieneksi, että sen voi hukuttaa kylpyammeeseen.
Uusliberalismi on sikäli huono termi, että se ei ole mitään alkuperäistä liberalismia, vaan nimenomaan rosvopolitiikkaa. Kun se lisäksi muistuttaa uskonnollista kiihkoilua, parempi termi sille onkin George Sorosin keksimä nimitys markkinafundamentalismi. ”Vanhan” liberalismin keskeisiä arvoja olivat ihmisoikeudet ja perustuslaillisen valtion vallanjakoon perustuva vallankäyttö. Näin ei ole rosvoliberalismissa.
Uusliberalismin synkkää puolta tutkinut professori Heikki Patomäki Helsingin yliopiston valtio-opin laitokselta kirjoittaa aihetta käsittelevän kirjansa kolmannen painoksen (2015) esipuheessa, että uusliberalismi pyrkii korvaamaan demokratian – itse asiassa kaiken julkisen – kilpailullisilla yksityisillä markkinoilla, mikä käytännössä avaisi tilan rahalle ja virkamiesten vallalle poliittisissa prosesseissa. Politiikka kyllä pyörisi vaalien ympärillä, mutta sekin toiminta korostetusti rahan voimalla, samalla kun elinkeinoelämän johtajat ja valtiovarainministeriön virkamiehet ohjaisivat maata.
Patomäen kirja Uusliberalismi Suomessa ilmestyi ensimmäisen kerran 2007, jolloin Patomäki kirjoitti, että ”maailma siirtyy asteittain uuteen voimien tasapainottelun järjestelmään, jossa USA, EU, Kiina ja osin myös Venäjä pelaavat globaalia vaikutuspeliä, liittoutuvat keskenään ja muiden kanssa ja jakavat etupiirejä” sekä mainitsi vielä, että ”demokratian tila on kurja niin USA:ssa kuin Venäjällä”. Nyt tiedetään, että kehitys on mennyt tätäkin huonompaan suuntaan.
Ydinasetilannekin on huonompi kuin tuolloin. Suomessakin asetelmat ovat muuttuneet, mutta Skop-poikien järjetön uusliberaalinen sijoitustoiminta ei onneksi ole saanut jatkajia. Vaikka uusliberalismilla on läntisessä maailmassa tukijansa, Patomäki uskoo, että uusliberalismi ei lopulta voi voittaa. Mutta mitä sen jälkeen? Patomäki lainaa tieteisromaanikirjailija H.G. Wellsiä: ”Tulevaisuus on kilpajuoksua koulutuksen ja katastrofin välillä.” Rosvopankki-sarjassa varsinkin Riikonen on juokseva katastrofi, Wegelius ratsastava.
Neloskanavalla menevä tv-sarja on mainio. Siinä on myös viihteellistä jännitystä, mutta ei kuitenkaan itse ydinasiaa sotkemassa. Matti Kinnusen käsikirjoittama ja ohjaama sarja etenee tiiviisti ja näyttelijät ovat hyviä, pääosissa otsikkokuvan Amanda Pilke ja Pekka Strang.
kari.naskinen@gmail.com
