SF-kanalen
on television maksukanava, joka on oikea aarreaitta. Sieltä tulee
Svensk Filmindustrin elokuvia, jotka Suomessa esitettyinä ovat
suomeksi tekstitettyjä. Ingmar
Bergmanin tuotantoa
pyörii kanavalla jatkuvasti, ja tällä viikolla katsoin kolmannen
kerran hänelle harvinaisen sotaelokuvan Häpeä
(1968).
Kolmannen kerran se vaati, jotta pääsin kunnolla sisään.
Vietnamin sota oli tuolloin
kauheimmillaan,
mutta
Häpeä
kertoo
Ruotsissa. On mielenkiintoista katsoa, miten Bergman kuvaa sotaa
Ruotsissa, jossa sellaista kriisiä ei ole ollut yli 200
vuoteen.
Tässä
Bergmanin ainoassa sotaelokuvassa ei varsinaisia taistelukohtauksia ole, vaan kysymys on
yksilötasolla syntyvistä konflikteista. Jan ja Eva Rosenberg (Max
von Sydow ja
Liv
Ullman)
ovat eläkkeelle jääneitä orkesteriviulisteja, jotka ovat
muuttaneet maaseudun rauhaan jollekin saarelle. Ruotsissa joka
tapauksessa ollaan, koska rahat ovat kruunuja ja Volvoilla ajetaan.
Jan ja Eva eivät ole poliittisesti erityisen aktiivisia, kunhan
välillä äänestämässä ovat käyneet. Sitten elämä kuitenkin
muuttuu, kun heidän kotinurkillaankin alkaa tapahtua. Bergman
käsittelee muuttuvia tilanteita niin, että näkee moraalisen
rappion ja sen häpeän, jota varsinkin Eva tuntee jopa
”vääränlaisia” unia nähtyään.
Vähitellen
meille katsojille selviää, että kysymyksessä on sisällissota.
Jan ja Eva musertuvat siihen rakoon, joka jää eri ideologien väliin. Heillä itsellään ei ole näihin ideologioihin osaa eikä arpaa. Sekavaa on, kun vastakkain on kaksi sotilasjoukoilta näyttävää
puolta ilman mitään tunnuksia ja lisäksi siviilivaatteissa oleva porukka, jonkinlainen
kansalliskaarti. Kaksi taiteilijaa joutuvat tässä vaikeaan
välikäteen, koska puolueettomiksi ei sodan vallitessa saa jäädä. Joku
sanookin, että taiteilijat ovat velttoja, mikä tosin ei yleisesti
ottaen pidä paikkaansa ainakaan enää,
kun
nimenomaan taiteilijat ovat selvästi rauhanaktivisteja,
eivätkä väkivallan
kannattajia.
Tuolloin
puoli vuosisataa sitten ei ollut somea eikä muutakaan sellaista
informaatiovaikuttamiseen kykenevää toimintaa kuin nyt. Jotain
kuitenkin oli, ja kun Eva pakotetaan tv-kameran eteen kommentoimaan
tilannetta, hänen vastauksensa päälle väärennetään toisella
äänellä lausunto haastattelijan haluaman kannan mukaisesti.
Muutenkin
ihmisiä syytetään vääristä mielipiteistä, jotka eivät
voittajaosapuolelle sovi. Haastattelijaa
esittää Ruotsin elokuvan uuteen aaltoon tulossa ollut
Vilgot
Sjöman,
joka
jo oli ehtinyt ohjata elokuvia nuorison poliittisesta
aktivisoitumisesta.
Hämmennystä ja tuomitsemistakin Sjöman oli aiheuttanut jo
elokuvillaan
Olen
utelias -keltainen
ja Olen
utelias – sininen.
Sodassa
kaikki on mahdollista. Me sen Suomessa tiedämme. Naapuri naapuria
vastaan, veli veljeä vastaan. Kun Häpeässä
kunnan
entinen pormestari (Gunnar
Björnstrand),
nyt häviölle joutuneiden joukkojen eversti, pitää kostoksi
tappaa, antavat toisen puolen miehet aseen Janille, joka niin ikään
kostoksi pakotetaan teloittamaan pormestari. Sodissa uhreiksi joutuvat aina myös sivulliset, niin tällä saarella kuin nyt myös Ukrainassa ja Gazassa. Lopulta
Jan itsekin muuttuu väkivaltaiseksi, kun millään ei enää ole väliä ja kun sota loitontaa ihmiset normaalista elämästä.
Elokuva loppuu
luultavasti unijaksoon, painajaiseen, kun unista on jo aiemminkin
ollut puhetta. Jan ja Eva ostavat paikan kalastusveneestä, jolla
pääsee pois saaresta. Vene lähtee siltä näyttäen, että
suuntana on määränpäätön avomeri. Poispääsy kuitenkin
vaikeutuu, kun veneen moottori sammuu ja mukana olevat ihmiset
joutuvat soutuhommiin. Matkanteko soutamalla osoittautuu kuitenkin
hankalaksi, kun vene jää jumiin edessä vedessä
olevien
sotilaiden ruumiiden takia.
Bergman itse ei ollut täysin
tyytyväinen tähän kotisaarellaan Fårössa tekemäänsä elokuvaan. Hän myönsi, että amerikkalaiset ja
japanilaiset ovat parempia sodan
todellisuutta
kuvaamaan.
Eikä
Bergmanilla ollut vastausta vaihtoehtoiseen toimintaan, ei edes siinä
lopun unijaksossa. Tai oli yksi: veneenomistaja menee muiden
näkemättä laidan yli ja hukuttautuu. Luovuttaa. Yllättävää,
jos Bergman olisi luovuttanut, koska Bergman ei ollut ”veltto
taiteilija”.
Sodat
ovat häpeällisiä, ja tähän sopii Martti
Ahtisaaren toteamus:
”Sodat
ja kriisit eivät ole väistämättömiä, ne ovat seurausta ihmisten
toimista. Kaikki konfliktit ovat ratkaistavissa, jos vain on
poliittista tahtoa”
kari.naskinen@gmail.com