Esko on Esko vaikka voissa paistais

Mikko Jurkka (vas.), Tomi Enbuska, Tuomas Korkia-Aho, Laura Huhtamaa
(kuva: Tommi Mattila)

”Niin muuttuu maailma, Eskoni”, sanoo Eskon isä pojalleen Nummisuutareiden alussa Lahden kaupunginteatterissa. Niin muuttuu ja siksi on hyvä, että 150 vuotta vanhaa näytelmääkin on muutettu enemmän nykyaikaan istuvaksi. Aleksis Kiven kieltä ja tapahtumia sinänsä ei ole muutettu, mutta heti lähtö on uudella tavalla vetävä, kun Esko selittää asiaansa katsojille kännykän kautta puhuen ja isolle kankaalle heijastettuna. Välillä puhe muuttuu nykynuorison diggaamaksi räpiksi. Esko on kuitenkin se sama Esko kuin ennenkin. Edellisen kerran Lahdessa 1999 oli Eskona Hannu-Pekka Björkman ja nyt Tuomas Korkia-Aho. Molemmat aivan mainioita, mutta Korkia-Aho edustaa kyllä selvästi tätä oman aikamme selfie- ja instagram-jengiä.

Lahdessa Nummisuutarit on viimeisten sadan vuoden aikana esitetty kymmenkunta kertaa, edellisen kerran Nastolan Pisarateatterin toimesta Taarastin taidekeskuksessa kesällä 2022. Samuli Reunasen nyt isolle Juhani-näyttämölle ohjaama esitys on värikäs ja vauhdikas, mutta Esko on edelleen se sama suomalainen mies, joka on tehty rehellisyydestä ja sisusta. Eskolla on yksinkertaista maalaisjärkeä, jonka mukaan asiakirjat ovat totta ja ne pitävät. Toisaalta jonkinlainen maalaistyhmyys estää häntä älyämästä, että on myös valeita ja huijauksia, enemmän kuin 150 vuotta sitten, jolloin huijaripukeilla ei ollut käytettävissään sellaisia digitaalisia apuvälineitä kuin nykyisillä.

Samuli Reunanen on tuttu tekijä Lahden kaupunginteatterissa, sillä aikoinaan hän Kärkölässä asuessaan ohjasi täällä useita näytelmiä, joista parhaiten jäi mieleen Dostojevskin Rikos ja rangaistus (2006). Nyt Reunanen irrottelee ennen väliaikaa olevassa hääjuhlakohtauksessa niin railakkaasti, että on helpotus päästä kahville ja vessaan pakoon sitä riehakkaan sekavaa menoa, mekastusta ja rokkimelua. Varsinaista typeryyttä ohjauksessa edustaa se, että isä ja lukkari tatuoivat naimaluvan Eskon takapuoleen, minkä jälkeen Esko näyttää tätä ”asiakirjaa” kaksi kertaa meille katsojille. Väliajan jälkeen siirryinkin istumaan katsomon takaosaan, jos sattuisi, että Esko esittelisi persettään vielä toisellakin jaksolla.

Väliajan jälkeen meininki rauhoittuu ja on esityksen parempi osa. Se alkaa hyvällä kohtauksella puolimatkan krouvin karaokeillasta. Sen jälkeen Esko ja Mikko Vilkastus tulevat metsäksi muuttuneelle näyttömälle ulkoa sen takaseinän avatusta isosta ovesta. Edellisen kerran tällainen kohtaus toteutettiin, kun Raija-Sinikka Rantala ohjasi Täällä Pohjantähden alla 1989. Mutta niin maailma muuttuu: silloin ovesta näkyi Kannaksenkadulle, mutta nyt siellä on Tunnelikatu. Mikko on kuitenkin huono ihminen ja jättää Eskon yksin metsään lähtiessään itse asioille Lidliin.

Modernia teatterikäsitystä edustaa taas kerran se, että miesten ja naisten roolit sekoitetaan, nyt Mikko Vlkastusta esittää Liisa Vuori. Kumma juttu, että Helsingissä mesotaan, jos transua ei teatterissa näyttele oikea transu tai saamelaista saamelainen – täällä enemmän maalla saa nainen kuitenkin näytellä miestä.

Näyttelijät ovat joka tapauksessa erinomaisia. Tuomas Korkia-Ahossa on niin aidontuntuista hyväsydämisyyttä ja oikeudenmukaisuudentajua, että hänen petkuttamisensa naima-asiassa on todella iso vääryys. Hyvä ihminen on myös isä Topias Mikko Jurkka, jonka möreä-äänisestä puheilmaisusta ei saa selvää silloin, kun hän vääntää sitä väkinäisesti komedialliseksi. Eskon viinaanmenevä velipoika Iivari on taas outo, sillä Tuomas Enbuska puhuu nenäänsä honottaen; katsoin hänen olevan kotoisin Pellosta, mutta eivät kai lappalaisetkaan tuolla tavalla ääntele, eivätkä känniläisetkään.

Karrin talon isäntää, merimies Nikoa ja karaokemestaria esittää monipuolisuusnäyttelijä Tapani Kalliomäki, joka lusmuilee selville vesille kaikista tilanteista, on pääsyyllinen myös muiden väärinymmärrykseen naimakaupoissa. Naisten rooleissa Laura Huhtamaa, Lumikki Väinämö, Nenna Tyni ja Annukka Blomberg saavat vähemmän tilaa, kun feminismi kuitataan Mikko Vilkastuksen roolilla.

Käsiohjelmassa Samuli Reunanen vääntää meille rautalangasta, että polttopisteessä on ”nuori ihminen, joka kaikesta sielustaan yrittää nousta omille siivilleen ja lentää kohti valoa. Voi kunpa me osaisimme auttaa nuoret siivilleen tässä myrskyävässä maailmassa. Tilulii.”

Hienosti muotoiltu, mutta kyllä Nummisuutareista edelleen jää tätä teennäistä filosofointia vahvempana mieleen se tilulii. Tästä esityksestä myös Altti Uhleniuksen (Janin poika) musiikki, jota Martti Peippo klanetillaan esittää.

kari.naskinen@gmail.com