Tutustuin puolentoista vuoden ajan nykyiseen suomalaiseen popmusiikkiin. Abreu, Alma, Ellinoora, Pehmoaino, Robin, Sanni… Ei onnistunut, palasin kotiin. Lastenlasten välityksellä lähdin tähän ihmiskokeeseen, kun siinä porukassa varsinkin suomipop on tärkeintä musiikkia + yhdellä K-pop. Niin ummikkona hyppäsin tähän mukaan, että jopa ennakkotilasin Erinin levyn, kun oli tuttu nimi Nylon Beat -yhtyeestä. Sitten vain huomasin, ettei levyjä enää tarvitse ostaa, koska kaikki ne kuulee heti ilmestymispäivästä alkaen Spotifysta.
Vuosi siinä joka tapauksessa meni. Spotifyn
monipuoliset listat olivat hyvä katsaus tämän lajin musiikkiin,
minkä lisäksi autoradiossa oli koko ajan päällä Yle X, joka
useimmiten piti kuitenkin sammuttaa musiikkikappaleiden välissä
olevien juontajien läpätyksen ja käkätyksen takia.
Kyllä
vuodessa ehti paljon kuulla, mutta ei auttanut, kokonaisuus
osoittautui huonoksi. Melodiat yksinkertaisen tasapaksuja,
korkeatasoisemmasta musiikista tuttu harmonia puuttuu lähes kokonaan
ja rytmi on lyömäsoittimilla ja bassolla rynkytettävää monotonista
jyskytystä, jota nykyisin kuulee kaupungilla nuorisoautojen
avoimista ikkunoista niin, että kadunvarren talojen ikkunat tärisevät.
Vanhempi popmusiikki ei tällaista
ollut – Beatles, ABBA ja sellaiset. Niiden jälkeen tulivat uudet
virtaukset, progressiivinen rock, punk
ja räppi, jota ei varsinaisesti musiikiksi voi sanoakaan. Uusinta
muotia ovat nyt varsinkin nuorten naisten honottavat esitykset,
joiden sanoista ei saa selvää.
Suomipoppia ei voi
luokitella iskelmämusiikiksi, enkä vuoden aikana kuullut yhtään
yhteiskunnallista kannanottoakaan. Agit Prop ei enää levytä, eikä
esiinny vasemmistopuolueiden tilaisuuksissa. Sen
sijaan
rakkaus ja sen vaikeudet ovat esillä niin kuin olivat
Reijo
Kalliollakin,
mutta eivät
yhtä riipaisevasti, vaan lähinnä vaivalloisesti
pihisemällä ja ynisemällä.
Paljon tämä musiikinlaji joka tapauksessa
saa tilaa, Yle X:kin soi ja pälpättää 18 tuntia vuorokaudessa ja
myös kaupalliset kanavat tuuttaavat runsaasti tätä musaa.
Tässä
iltapäivällä lueskelin netistä asiaa suomipopista. Sitä
tietenkin löytyi, mutta en tullut hullua hurskaammaksi. On varmaan
kysymys samasta asiasta kuin Frank
Zappan määritelmässä
rockjournalismista: ”Ihmiset, jotka eivät osaa kirjoittaa
haastattelevat ihmisiä, jotka eivät osaa puhua kirjoittaakseen
ihmisille, jotka eivät osaa lukea.”
Lisäksi
olen pitkin tätä koejaksoani lukenut suomipop-kappaleiden
sanoituksia. Niissä onkin paljon mielenkiintoisia sisältöjä,
mutta parhaatkin menevät hukkaan, kun niitä lauletaan inisemällä,
meluamalla tai jostain muusta syytä niin, ettei sanoista saa
tolkkua.
Oma juttunsa on sitten se, että popmusiikin esityksiä korjaillaan digitaalisesti, kuten Ilkka Mattila Helsingin Sanomissa kirjoitti viime sunnuntaina. Esimerkiksi hän otti Anna Puun laulaman kappaleen Pelasta maailma, jossa Anna Puu oli pelastettu käsittelemällä hänen laulamistaan "tavallista jyrkemmillä asetuksilla",
Nyt
kun olen palannut vanhaan iskelmämaailmaan, niin huomenna
torstaiaamuna
Yle Radio 1:ssä klo 9.05 alkavassa Muistojen bulevardissa Laila
Halme esittää
Muistojeni
laulun, Kaseva-yhtyä
laulaa Vanhasta
miehestä ja
Leevi
and The Leavings kysyy, Mitä kuuluu,
Marja-Leena.
kari.naskinen@gmail.com
