torstai 29. kesäkuuta 2023

Parasta suomalaista näytelmäkirjallisuutta


Lahtarit ampuvat teloitusriviin määrätyt punikit, minkä jälkeen siirrytään takaumana Täällä Pohjantähden alla -näytelmän alkutapahtumiin ja kelataan sitten siitä eteenpäin aikajärjestyksessä. Käsittelyssä on Väinö Linnan romaanin kaksi ensimmäistä osaa, mutta näytelmä loppuu lyhyeen kohtaukseen talvisodan alkamisesta – enteileeköhän Pyynikille ensi kesäksi toista Pohjantähti-näytelmää? Kalle Holmbergin ohjaamina 90-luvun puolivälissä esitettiin Pyynikillä ensin Akseli ja Elina sekä sen jälkeen Pohjantähden alla.


Vaikka Linna ei
näytelmiä kirjoittanut, hänen romaaneistaa on sovituksina tullut hienointa suomalaista näytelmäkirjallisuutta. Tämän esityksen on sovittanut kokenut näytelmäkirjailija ja dramaturgi Sami Keski-Vähälä ja tulos on erinomainen. Ohjaaja Antti Mikkolalla on vankka pohja tähän näytelmään, sillä 1995 hän oli Pyynikillä avustajana useammassa pienessä sivuroolissa, myös valkoisten teloituskomppaniassa, joka ampui Koskelan veljekset. Kolme muutakin näyttelijää tulevat nyt tuolta lähes 30 vuoden takaa, Aimo Räsänen, Jyrki Mänttäri ja Esa Latva-Äijö, joka esitti Akseli Koskelaa ja nyt hän on Jussi Koskelan roolissa.

Näytelmä ja näyttelijät ovat erinomaisia. Kun teosta vähemmän tuntevat katsojat selviävät alun kovauhtisestä, pätkittäisestä kerronnasta, niin loppu on suurinta suomalaista draamaa. Katsomo pyörii oman kokemukseni mukaan poikkeuksellisen paljon ja näkymät kuuteen eri kerrontakohteeseen toimivat hyvin. Ilmeisen vaativaa tällaisessa näyttämö/katsomo-kompleksissa on tehdä sujuviksi ja sisällöllisestikin merkittäviksi nekin kohdat, jolloin näkymä katsomosta on juuri vaihtumassa seuraavaan.

Näyttelijävalinnoissa sen sijaan on jonkin verran uuden ajan ilmettä. Esimerkiksi Akseli Koskelan ei enää tarvitse olla sellaiselta karskilta tyypiltä vaikuttava, kuten ovat olleet mm. Aarno Sulkanen ja Ilkka Koivula, jotka lyövät nyrkkiä pöytään saadakseen viestintä perille. Verneri Lilja on omalla tavallaan hienostuneempi, joka luottaa enemmän hengen kuin fysiikan voimaan. Pyynikillä Akselin esikuva on lähinnä räätäli Halme, vaikka lopulta toimeen tarttuukin kovin ottein. Sopii hyvin, että hentorakenteisen, sileäkasvoisen Verneri Liljan muistaa viime kevätkaudelta
Kansallisteatterin näytelmästä Nuoret idealistit. 


Näyttelijöistä enin osa on TTT:n näyttelijöitä, osa eläkkeellä jo olevia. Parhaiten mieliin jääneet näyttelijät:

Verneri Lilja
(Akseli Koskela)
Ella Mettänen (Elina Koskela)
Petra Ahola (Ellen Salpakari)
Tom Lindholm (Adolf Halme)
Aimo Räsänen (Otto Kivivuori)
Esa Latva-Äijö (Jussi Koskela)
Jukka Leisti (paroni)

Leistillä on hauskat kontrastiroolit, sillä paronin lisäksi hän näyttelee myös Leppäsen Preetiä,
laidasta laitaan. Ainoa jonkin verran överiksi menevä rooli on Samuli Mujen Anttoo Laurila, joka näyttää jokaisessa kohtauksessaan vain känniseltä meuhkaajalta. Eikä Laurilan lapsiperheen häätö ole yhtä raju kohtaus kuin kirjassa ja elokuvissa, vaan muistuttaa enemmän yksittäisen juoppohullun rentun viemistä putkaan.

Käsiohjelmassa Keski-Vähälä sanoo Linnan tragediasta, että sodat käydään aina niiden voimin, jotka ovat viattomia. Uhrit ovat aina jonkun veljiä, siskoja, lapsia, isiä tai äitejä. Pohjantähti puhuu väkevää kieltä siitä, mitä tapahtuu, jos emme näe jokaista yhteisömme jäsentä arvokkaana ja tarpeellisena.


Monille
Pohjantähti on varmaan ollut portti kansalaissodan kuvastoon ja erityisesti köyhälistön aseman ymmärtämiseen - ”Me emme enää tyydy siihen, mitä annetaan. Herrat tulee pian näkeen sen päivän, että niitten on annettava kaikki, mitä annettavissa on. Semmosen täytyy tapahtua.” Ei ihan noin ole mennyt, mutta sata kertaa paremmin ovat asiat nyt kuin sata vuotta sitten. Tänään Pohjantähteä voi taas katsoa eri silmin. Vaikka menneisyyden arvet meillä ovat haalistuneet, koko maailma on taas katastrofin kynnyksellä. Koskeloiden perheen silmin voi sekä katsoa taakse historiaamme että tunnustella nykyisyyttä.

Omalla listallani kaikkien aikojen paras Pohjantähti on ollut Raija-Sinikka Rantalan 5,5-tuntinen ohjaus Lahden kaupunginteatterissa 1989. Varsinkin näytelmän loppu oli yksi suurimpia tunteita koskaan herättänyt kohtaus.

kari.naskinen@gmail.com