Oleellista ei ole sotasyyllisyys, vaan sota

Vieraillessaan Sodankylässä vuonna 2000 sanoi Paolo Taviani, että elokuvissaan veljensä Vittorio Tavianin kanssa he käsittelivät historiallisia aiheita, mutta niiden kautta samalla nykyaikaa. Kun televisiosta nyt Ukrainan-sodan aikana tuli heidän Tähtikirkas yönsä (1982), tämä asia nousi paremmin esille kuin aikaisemmilla katsomiskerroilla. Elokuvassa näkökulma sotaan on 6-vuotiaan Cecilian. Tästä asetelmasta syntyy kokonaiskuva, joka on sekasortoinen ja ymmärryksen ulkopuolella. Sodan raakuus sekoittuneena Cecilian mielikuvituksen fantasiamaailmaan tekee asioista täysin käsittämättömiä - niin kuin sota on.

Nyt ei kokonaan kykene ymmärtämään sitä järjettömyyttä, joka on Venäjän hyökkäyksen takana. Cecilia ihmettelee vielä enemmän. Hän ei pysty miettimään syyllisyyskysymyksiä, eikä sellaisella ole väliäkään, koska kauheus on koko ajan päällä joka tapauksessa. Vanhemmat ihmiset eivät siinä kaaoksessa ehdi selittää asioita, joten Cecilia vain ihmettelee, mistä tässä on kysymys. On toisen maailmansodan kesä 1944 ja mitä tämä oikein on, kun pitää lähteä karkuun joitakin saksalaisia, mutta sitten on myös mustapaitaisia italialaisia miehiä, jotka ovat pahoja? Onko käynnissä sisällissota, vaikka Cecilia ei tällaista sanaa ja käsitettä tietenkään ymmärrä?

Mitä tämä oikein on, kun on italialaisiakin, joita pitää pelätä? Fasistit, mustapaidat. Puhutaan kuitenkin saksalaisista. Lopulta nähdään muutama amerikkalainenkin, joilta saa purkkaa ja miehet tupakkaa – mitä tämä nyt sitten on? Toisaalta kaikki on Cecilialle myös mielenkiintoisen jännittävää. Ukrainassa nyt ei varmaan jännittävyys nouse mitenkään kärkiasiaksi, mutta Cecilia ottaa touhusta tämäkin puolen irti, kun kaiken lisäksi on ”San Lorenzon yö”, tähdenlennon yö elokuun 10. päivänä, jolloin italialaisen kansanperinteen mukaan unelmat toteutuvat. Sota ei tietenkään ole unelma, mutta onhan se jotain uutta.

Aikuisille Lorenzon yö sisältää elämän ja kuoleman koko kirjon, on onnea ja surua, rakkautta ja vihaa. Jo 1954 Tavianin veljekset tekivät ensimmäiseksi elokuvakseen lyhyen dokumenttifilmin San Miniato, luglio ʼ44, joka kuvasi traumaattisia sodanaikaisia kokemuksia heidän kotikaupungissaan San Miniatossa Toscanan alueella. Heidän isänsä oli jyrkkä antifasisti, ja samaan aiheeseen Tavianit palasivat Tähtikirkkaassa yössä (La notte di San Lorenzo). Tämä elokuva esitettiin pimeänä syyskuun iltana 1982 Locarnon Piazza Grandella, jossa sen näki ulkoilmaesityksenä 8000 ihmistä.

Siinä vieressä on kirkko, johon kyläläisiä silloin sodan ajan tähtikirkkaana yönä piispa neuvoi menemään, koska sen rakennuksen viholliset olivat luvanneet säästää räjäytyksiltä. Osa asukkaista ei tuohon lupaukseen uskoneet, vaan lähtivät pakoon ja etsimään amerikkalaisia vapauttajia. Osa meni kirkkoon ja joutuivat saksalaisten tai fasistien kostohyökkäyksen uhreiksi. Pakoon lähtevien joukossa on myös Cecilia, joka mielessään luo tuosta vaelluksesta satumaisen ja myyttisenkin seikkailun. Elokuvallisesti Cecilian muistikuvat muodostuvat paikoin kuin surrealistisiksi uniksi, joissa voittajina ovat kreikkalaisiksi sotureiksi hahmottuneet partisaanisankarit.

Vittorio Taviani syntyi 1929 ja Paolo 1931. Lukioikäisinä he näkivät Roberto Rossellinin Paisán (1946) ja vasta se sai veljekset järkyttymään sodan kohtauksista, kun he niitä realistisessa elokuvassa näkivät. Ukrainalaisten lasten ei tarvitse elokuvia odottaa nähdäkseen tosiasioita, koska netti ja televisio ovat nyt sellaisia tiedonvälittäjiä, joita pienellä Cecilialalle ei ollut käytettävissään.

Yhteenvedonomaisesti voi sanoa, että Cecilian runolliset fantasiat konkretisoituvat kuitenkin puhtaaksi pasifismiksi. Ukrainan kaupungeissa ja pelloilla ei fantasialle ole sijaa. Eikä pasifismillekaan, koska rauhaan ei tunnu pyrkivän kukaan. Suomessakin on selvästi sellaista henkeä, että rauhaa ei ole syytä tavoitella, vaan Ukrainan sotilaallista murskavoittoa.

kari.naskinen@gmail.com