Vanha germaaninen legenda, sankaritaru Nibelungenlied on 1200-luvulta. Nykyisen tunnetuin siitä tehty versio on Richard Wagnerin neliosainen ooppera Nibelungin sormus. Mikään laulunäytelmä ei Nibelungenlied alunperin kuitenkaan ollut, vaikka lied-sana nykymerkityksessään tarkoittaakin laulua, vaan tuhat vuotta sitten lied tarkoitti myös tarustoa, vaikkakin kirjoitusasussa ”liet”. Suuren elokuvaeepoksen siitä teki Fritz Lang Universal Film AG:n kuuluisilla Babelsbergin studioilla Potsdamissa. Nyt elokuvasta on saatavilla kaksiosainen dvd, yhteispituus 4,5 tuntia. Elokuvan on restauroinut Murnau-säätiö, ja mukana dvd-kokonaisuudessa on erinomainen dokumenttiohjelma ja 50-sivuinen vihkonen Langin Die Nibelungenista (1924)
Eepos on kirjoitettu keskiyläsaksan kielellä. Nimi tulee taruston viimeisestä säkeestä: ”Hie hât daz mære ein ende: daz ist der Nibelunge liet”, nykysaksaksi ”hier ist die Geschichte zu Ende: das ist das Lied von den Nibelungen” eli ”tässä kohtaa tämä tarina loppuu, tämä oli Nibelungin laulu”. Wagnerin 15-tuntisesta oopperasta sisältö on tullut jonkin verran tutuksi, mutta Wagner kuitenkin käytti alkuperäistekstiä niin paljon vapaasti soveltaen, että hänen teokseensa verrattuna Langin elokuva on hyvin suora tulkinta Nibelungenliedin tarinasta.
Henkilöhahmoistakaan eivät näissä kahdessa teoksessa ole yhteisiä kuin Siegfried (kuvassa), Brünhild, Hagen, Alberich ja Mime. Yhteistäkin on, esimerkiksi tulta syöksevä lohikäärme, jonka Siegfdried tappaa. Lohikäärme on vakuuttava, ja 70 minuutin dokumentissa sen toiminnasta kerrotaan perusteellisesti. Lohikäärmeen mahanalus oli auki ja sisällä toimi otuksen liikuttelijoina kuusi miestä. On hurja kohtaus verrattuna vaikkapa Kansallisoopperan edelliseen lohikäärmeeseen, joka muistutti suurennettua lasten muovilelua.
Mykkäelokuvansa musiikiksi Fritz Lang ei hyväksynyt Wagnerin sävellyksiä, vaan palkkasi tehtävään Gottfried Huppertzin. Ainakin osalle katsojista tämä oli pettymys, sillä Wagnerin ”Ring” oli tuttu ja olisi ollut varmaan useimpien mielestä mukavampaakin kuin Huppertzin musiikki, joka muistutti sävelkuluiltaan modernimpaa musiikkia; dokumentin musiikkieksperttien mukaan Hupperzin sävellys menee samaan lokeroon Alban Bergin, Eric Korngoldin ja Arnold Schönbergin kanssa. Kun elokuvasta 1933 tehtiin Wagnerin syntymän 120-vuotisjuhlan merkeissä hieman lyhennetty versio, siihen vaihdettiin kokonaan Wagnerin musiikki. Se olikin sitä aikaa, kun Adolf Hitlerin Kansallissosialistinen puolue oli vallassa, ja kuten tiedetään, Hitler oli kova Wagner-fani. Sitä ei dokumentti kerro, tuliko määräys musiikin vaihtamiseen nimenomaan Hitlerilta.
Dokumenttiin ei ole löydetty Hitlerin puheita Langin elokuvasta, mutta Josef Goebbelsin kehuja kylläkin. Hitlerin ja Goebbelsin suuren suosion sai varsinkin elokuvan ensimmäinen osa Siegfried. Toinen osa Kriemhilden kosto ei sopinut herrojen mielenlaatuun, koska se on nihilistinen, eikä Saksan suuri kevät kestä siinä kunnolla. Kulttuurikriitikko ja elokuvateoreetikko Siegfried Kracauer sanoi, että 1920-luvun saksalaiset elokuvat olivat täynnä Hitlerin ”aavistuksia” ja että Langin Die Nibelungen oli osaltaan tasoittamassa tietä natsien vallankaappaukselle. Kracauer väitti niinkin, että elokuvan Alberichissa on selvästi juutalaisia piirteitä, ja koska Alberich ei kuulu hyviksiin, kysymyksessä on antisemitistinen ”ele”. Vaikea sanoa juuta tai jaata, kun ei ole Langin kommentteja nähnyt.
Nürnbergin puoluekokouksen virallinen natsielokuva vuodelta 1934 todistaa, että kokouksen rakennelmien tekijät ja lavastajat saivat inspiraatioita Langin elokuvasta. Jos näin tosiaan kävi, se ei ole yllättävää, koska elokuvan rakennukset ja niiden koristelu on mahtipontista. Jos haluaa niin nähdä, elokuva on ehkä tosiaankin antanut vinkkejä natsisymboliikkaan. Varsinkin se mahtipontisuus on vaikuttavaa. Babelsbergissä on rakennettu komeita ympäristöjä, ornamentiikka tuo kieltämättä mieleen natsigeometrian ja joukkokohtaukset ovat vakuuttavia. Tässä kaikessa on ihailtavaa nähdä, miten kaikki on saatu aikaan ilman nykyelokuvien helppoja digitaalisia kikkoja.
Albert Speer katsoi elokuvan varmaan moneen kertaan ja otti opiksi mm. Wormsin modernista, suorakulmaisesta ja -seinäisestä linnasta sekä Attilan palatsista, joka edestä katsoen näyttää Pekingin kielletyn kaupungin keisarilliselta päärakennukselta. Wormsin linnan arkkitehtuuri vie mielikuvan jo Metropolikseen (1927).
kari. naskinen@gmail.com
