Tanskalainen elokuva Margareeta: Pohjolan kuningatar on taas yksi sellainen historiallinen kertomus, jonka alkuteksteissä sanotaan, että tämä on tositapahtumiin perustuva kuvitteellinen tarina. Kiinnostava elokuva, mutta kuitenkin sitä lajia, jota aikoinaan edustivat sarjakuvalehti Kuvitettuja klassikkoja ja Valittujen Palojen julkaisemat lyhennetyt versiot romaaneista. Elokuva on komeasti toteutettu, sillä maisemat, puvustus ja kaikki muu rekvisiitta ovat viimeisen päälle.
Elokuva alkaa 1300-luvun lopulta, jolloin Margareeta I oli Tanskan, Ruotsin ja Norjan kuningatar. Merkittävä aika, koska silloin syntyi nimenomaan kuningattaren halusta ja painostuksesta Kalmarin unioni. Nämä kolme maata olivat periaatteessa itsenäisiä ja niillä oli oma lainsäädäntönsä. Omat valtaneuvostonsakin niillä oli, mutta tiukan paikan tullen Margareeta oli joka tapauksessa viimeisen sanan sanova hallitsija. Erikoisuutena tässä oli, että varsinainen kruunattu kuningas oli nuori Eerik Pommerilainen, mutta vahvatahtoinen Margareeta piti lankoja käsissään. Eerik oli Margareetan siskon tyttären poika, jonka Margareeta oli ottanut kasvatikseen.
Keskeisimpänä asiana elokuvassa on tapahtuma, jota ainakaan Herman Lindqvistin kirja Ruotsin historia (2002) ei tunne: Margareetan oma poika Olav on kuollut tai murhattu 15 vuotta aiemmin, mutta nyt hänet löydetään elävänä. Tähän liittyen on käynnissä salaliitto, ja Margareeta kohtaa vaikean ongelman, joka saattaa maksaa hänelle kaiken. Toinen Margareetaa työllistävä asia on Eerikin naittaminen Englannin lapsiprinsessalle Filipalle sillä taka-ajatuksella, että Englanti liittoutuisi sotilaallisesti Kalmarin unionin kanssa uhkaavia saksalaisia vastaan. Yhtenä yksityiskohtana tuodaan esille Margareetan feminismi, joka näyttäytyi vaatimuksena naisrauhasta - sotilailta ja muiltakin Margareeta kielsi raiskaamiset. Kyllähän tästä vetävää kuvattavaa on saatu, mutta heti kotiin tultua piti ottaa Lindqvistin kirja esille. Vaikka hyvähän tällaisia lukukimmokkeita on saada.
Kalmarin linnaa markkeeraa elokuvassa Krivoklatin linna Tshekissä, jossa elokuva muutenkin on kuvattu. Kalmarin unioni oli iso juttu, sillä se muodosti alueeltaan sen ajan ylivoimaisesti suurimman kokonaisuuden Euroopassa. Siihen kuuluivat Ruotsin, Tanskan ja Norjan lisäksi myös Färsaaret, Grönlanti, Islanti, Orkneysaari ja Shetlanninsaari. Elokuvan rahoittajinakin ovat olleet Tanskan, Ruotsin, Norjan ja Islannin elokuvainstituutit, mutta Suomen elokuvasäätiö ei, vaan meillä on katsottu, että hoitakoon Kalmarin unioni asioita edelleen. Vaikka kyllähän Suomen aluekin Ruotsin itäisenä lääninä Kalmarin unioniin kuului.
Suomen elokuvasäätiön intressit ovat toisaalla. Kun Irlannissa tehtiin muutama vuosi sitten elokuva Kuoppa, näytti Suomen elokuvasäätiö lopputekstien mukaan olleen osarahoittajana. Syykin oli selvä: Kati Outisella oli elokuvassa pieni rooli hulluna akkana, joka sanoikin pari lyhyttä repliikkiä – pitäähän tällaista kulttuurivientiä tukea.
Margareetan roolissa Trine Dyrholm on erinomainen. Tuttu näyttelijä monista tanskalaisista sarjaelokuvista, kuten melkein koko näyttelijäkaarti muutenkin. Niin tuttuja, että heidän maneerinsakin muistaa vanhastaan. Eipä silti, hyvin näytelty tämä elokuva on. Ohjaaja on ollut Charlotte Sieling, joka samoin on tuttu monien sarjaelokuvien ohjaajana, muutamia jaksoja mm. Murhakomissiosta, Sillasta, Vallan linnakkeesta sekä Hollywoodissa kaksi jakso-ohjausta sarjaelokuvasta Isänmaan puolesta ja yksi jakso The Americansista.
Eerik Pommerilaisesta vielä mielenkiintoinen juttu siitä vaiheesta, kun ruotsalaisten vapaustaistelu tanskalaisia vastaan päätyi Eerikin syrjäyttämiseen 1439: Eerik sai pitää kuninkaantittelinsä ja muutti Tanskalle vielä kuuluneeseen Gotlantiin, jossa hankki elantonsa merirosvona. Maailman ainoa merirosvo, jolla on ollut kuninkaan arvonimi.
kari.naskinen@gmail.com
