Sodan ja rauhan kanssa on aina vaikeuksia. Lahden kaupunginteatterissa piti Leo Tolstoin Sodan ja rauhan tulla ohjelmistoon viime talvena, mutta koronavirus siirsi ensi-illan syksyyn. Oman taisteluni sen kanssa aloitin syyskuussa, mutta peruin menoni esitykseen, koska lähdinkin Kouvolaan katsomaan KPL:n ja Manse PP:n finaaliottelua. Ostin uuden lipun, mutta silloinkin tuli este. Taas vaihdoin lippuja uuteen ajankohtaan, mutta sitten kolme kertaa peräkkäin esitys peruttiin sairaustapausten takia. Vihdoin eilen kuudennella kerralla onnistui ja sain rauhan.
Esitys on erinomainen. Kokenut dramaturgi Pasi Lampela on tiivistänyt 1500-sivuisen romaanin kahteen tuntiin 20 minuuttiin käsittämättömän hienosti. Vaikka romaanissa on lähes 600 henkilöhahmoa, toimii se näyttämöllä runsaana 12 roolin avulla. Eikä kysymys ole vain ”sodasta ja rauhasta”, vaan kuten teatterin mainoksessa on, näytelmä kertoo ystävyydestä, rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta. Näin se on Tolstoin romaanissakin, ja on hyvä tietää, että sen venäjänkielinen nimi Война и мир tarkoittaa myös sotaa ja maailmaa (война = sota; мир = sota, maailma).
Tietenkin sota on mukana. Käsiohjelmassa Lampela selittää hienosti, miten hän sai sodan esille näytelmään, joka tapahtuu periaatteessa yhdessä huonetilassa: ”Kaipasin mielikuvaa, joka yhdistäisi teoksen ulottuvuudet ja konkretisoisi näyttämövision. Ratkaisu löytyi Picasson maineikkaasta sodanvastaisesta maalauksesta Guernicasta, jossa hän kuvasi Espanjan sisällissodan kauhuja räjäyttämällä sodan sisään yhteen huoneeseen.”
Näin sodan aiheuttamat kärsimykset koskettavat kaikkia ilman tykkejä, ilman näkyvää tappamista, ilman ruumiita. Venäjän armeijaa komentanut Mihail Kutuzov (Mikko Jurkka) sentään käy muutaman kerran näyttämöllä katsomassa kaukoputkellaan, mitä rintamalla tapahtuu. Myös Napoleon näyttäytyy pari kertaa mykkäroolissa lavasteiden yllä, vaikka rooliluettelossa Napoleonin nimeä ei edes ole. Symboliikkaa lienee se, että Napoleon-hahmoa esittää raskaana oleva nainen: Napoleon on synnyttämässä uutta Eurooppaa? Muuten Napoleon varjostaa näytelmää koko ajan. Katosta riippuu neljä valaisinta, jotka takaapäin valonheittäjillä valaistuina heijastavat seinille varjokuvat Napoleonin päästä ja hänen kaksikolkkapäähineestään.
Sota ja maailma. Ne ovat historian aikana koskettaneet Venäjän kansaa monta kertaa. Napoleonin kanssa taisteltaessa tilanne oli niin paha, että Moskovakin menetettiin hetkeksi. Siitäkin selvittiin, kuten 130 vuotta myöhemmin myös Stalingradin taistelusta. Miten onkaan asia ajankohtainen nytkin, kun Venäjä ja Eurooppa elää herkässä epävarmuuden tilassa. Taas on talvi tulossa…
Ruhtinas Andrei Bolkonski ja hänen aristokraattiystävänsä Pierre Bezuhov keskustelevat: ”Oikea ja väärä ei ole ihmisten määrättävissä”, sanoo Andrei. ”Ei, ihmisen tappaminen ei ole hyvä. Se on väärin”, vastaa Pierre. ”Miksi väärin? Ihmiset ovat iät päivät erehtyneet ja tulevat erehtymään, eivätkä missään enemmän kuin siinä, mitä kulloinkin pitävät oikeana ja vääränä.”
Andrei kokee ”herätyksen” haavoittuessaan Austerlitzin taistelussa. Näyttämöllä on hetken savua, kuuluu tykkien jylinää ja Andrei katsoo ylös taivaaseen - kuinka hiljaista, rauhallista ja juhlallista. Täydensin tilannetta näytelmän jälkeen kotona Tolstoin romaanista: "Hänen yläpuolellaan ei ollut enää mitään muuta kuin taivas - korkea taivas, ei kirkas mutta silti mittaamattoman korkea ja harmaat pilvet liukuivat hitaasti sen yli. Ei ollenkaan niin kuin juoksimme, huusimme ja taistelimme. Kuinka eri tavalla nuo pilvet liukuvat tuon ylevän äärettömän taivaan poikki! Miten olikaan, etten nähnyt tuota korkeaa taivasta aiemmin. Kuinka onnellinen olenkaan, että löysin sen vihdoin! Kaikki on turhuutta, kaikki valhetta, paitsi tuo ääretön taivas. Ei ole muuta kuin hiljaisuus ja rauha. Luojan kiitos."
Tapani Kalliomäki tekee Andrein roolissa komean työn. Hänen siirtymisensä suuren, turhamaisen sotakunnian tavoittelemisesta oikealle tielle myötätuntoon ja rakkauteen on koskettavaa. Tolstoin käsittelemat asiat ovat siis valtavia. Suurin niistä on rakkaus. Vain ihmiset, jotka kykenevät rakastamaan voimakkaasti, voivat myös kärsiä suurta surua, mutta tämä sama rakastamisen välttämättömyys palvelee heidän surunsa torjunnassa ja parantaa heidät.
Ongelmallisin tapaus on Pierre, jota esittää hienosti Mikko Pörhölä parhaassa roolityössään, mitä olen häneltä nähnyt. Lyhyessä näytelmässä Pierren oudon käyttäytymisen kaikki puolet eivät tule esille, mutta riittävästi kuitenkin. Pierre on lämminsydäminen ihminen, josta kaikki pitävät, joskin vasta hänen saamansa suuren perinnön jälkeen. Pierre on myös älykäs, mutta ihailee liikaa Andreita. Naisten kanssa Pierre ei kunnolla onnistu, mikä osaltaan vaikuttaa siihen, että hän lähtee kaverinsa Andrein perään sotaan.
Käsiohjelmassa Pörhölä sanoo: ”Pierre on omassa elämässään kriisistä kriisiin ajelehtiva hahmo. Hän yrittää tarttua asioihin, auttaa ystäviään eikä näe samalla tavalla omaa elämäänsä. Hyväksyvä suhtautuminen ei ulotu häneen itseensä. Pierre ei koe ansaitsevansa rakkautta eikä arvostusta.”
Ensin Pierre on naimisissa kauniin Helenen (Laura Huhtamaa) kanssa ja sitten Natasha Rostovan (Janna Räsänen) kanssa. Toinen avioliitto on jo parempi, ja samalla kun naimisiin menevät Nikolai Rostov (Tuomas Korkia-Aho) ja Maria Bolkonski (Saana Hyvärinen), maailma asettuu vaihteeksi raiteilleen. Näissä avioliitoissa päästetään irti maallisista kunnianhimoista ja annetaan itsensä toiselle.
Myöhemmin Tolstoi kirjoitti avioliitosta ja rakkaudesta toisin. Sodan ja rauhan hän kirjoitti 1865-69 ja itsensä hän istutti lähinnä Pierreen. Sitten hän hurahti uskonnolliseen mystiikkaan ja vuonna 1889 ilmestyneen Kreutzersonaatin jälkipuheessa Tolstoi tuomitsi avioliitonkin, koska se perustuu vain ruumiilliseen rakkauteen: ”Avioliitto on itsensä palvelemista, ja siksi se on Jumalan palvelemisen esteenä, ja siksi se on kristilliseltä kannalta katsoen lankeemus, synti.”
Kreutzersonaatti (1889) on romaani sivistyneestä miehestä, tilanomistaja Vasja Pozdnyshevistä. ”Naiset ovat muodostaneet itsestään sellaisen aistillisuuteen vaikuttavan aseen, että mies ei voi rauhallisesti seurustella naisen kanssa”, valittaa Pozdnyshev. ”Kun mies vain tulee naisen läheisyyteen, hän heti joutuu tämän juovuttavan vaikutuksen piiriin ja menettää järkensä.”
Lahden kaupunginteatterin Sodan ja rauhan voi katsoa, vakkei olisi romaania lukenutkaan. Kaikkien henkilöiden luonnekuvat eivät näin tiiviissä muodossa tietenkään avaudu kokonaisuudessaan, mutta onpahan syy tarttua tämän jälkeen kirjaankin. Edellinen yhtä hyvä esitys Lahdessa oli Täällä Pohjantähden alla 2017.
Vanhasta muistista tulee mieleen, että Helsingin kaupnginteatterin Sota ja rauha 1994 Kaisa Korhosen ohjaamana ja kolminkertaisen näyttelijäkaartin voimin oli hankalampi seurattava kuin Lahden esitys.
kari.naskinen@gmail.com
