Vaikka keskeinen
aihe on kahden nuoren vaikea rakkaustarina, päähenkilö on
kuitenkin sulhaskandidaatin isä César, josta Jean
Renoir kirjoitti
elämäkertakirjassaan 1974,
että roolin esittänyt Jules
Auguste Muraire,
taiteilijanimeltään
Raimu
(kuvassa),
oli ”ehkä koko vuosisatamme loistavin ranskalainen näyttelijä”.
Paljon sanottu, kun saman arvon voisi antaa myös Jean
Gabinille.
Tosin Orson
Welles pani
vielä paremmaksi: Raimu oli kaikkien aikojen paras näyttelijä.
Meille
suomalaisille kuitenkin melko vähän tunnettu.
Tämän kolmannen osan Pagnol käsikirjoitti suoraan elokuvaksi ja vasta sen jälkeen näytelmäksi.
Mariusta esittää Pierre Fresnay, joka muistetaan parhaiten Renoirin Suuren illusionin (1937) kapteeni de Boeldieun roolista. Fanny on Orane Demazis (kuvassa).
Marseille-trilogia
on elokuvan historian kannalta laajemminkin merkittävä tapaus. Sen
aloittamiseen liittyi sellainenkin kuvio, että jos Hollywoodin
filmiyhtiöt olivat tuohon aikaan saaneet isoja pääsylipputuloja
Euroopassa, ne oli myös käytettävä Euroopassa seuraavien
elokuvien tekemiseen. Kun näytelmäkirjailija Pagnol päätti
siirtyä myös elokuva-alalle, hän otti yhteyttä Paramount Pictures
-yhtiöön
ja sai sen rahoittamaan ensimmäisen elokuvansa. Osatuottajaksi
hän kuitenkin perusti oman yhtiön Les Films Marcel Pagnolin.
Ohjaajaksi
Pagnol kutsui unkarilaissyntyisen, Hollywoodissa jo kokemusta
hankkineen Alexander
Kordan,
josta sittemmin tuli englantilaisen elokuvan voimatekijä.
Kordan
elämäkertakirjassa (1979) kerrotaan, että hänen ja Pagnolin
yhteistyö sujui, mutta vasta pitkien neuvottelujen jälkeen: ”He
katsoivat näytelmän uudestaan ilta illan jälkeen ja menivät
sitten aina Maximiin (Pariisi) illalliselle pohtimaan miten siitä
olisi tehtävä elokuva. Korda suostui siihen, että osajaossa oli
käytettävä teatterin näyttelijöitä ja siihen, ettei repliikkejä
muutettaisi eikä liioin näytelmän eteläranskalaista murretta.”
Korda
oli myös tehokas liikemies. Mariuksen
hän
ohjasi ennätysajassa ja
teki siitä heti perään Paramount
Francen ja
Pagnolin yhtiön toimesta toisen version saksalaisten näyttelijöiden
kanssa:
Zum
goldenen Anker.
Tämän Kordan
tehokkuuden seurauksena
Paramount tarjosi Kordalle johdettavaksi kaksi studiota Englannissa.
Korda otti työn vastaan, mutta kyllästyi pian ja perusti oman
tuotantoyhtiön London Filmsin 1932.
Koska
Korda oli
lähtenyt
Mariuksen
jälkeen
Lontooseen, palkkasi Pagnol toisen elokuvan ohjaajaksi Marc
Allegretin.
Trilogian kolmannen osan Pagnol oli sitten valmis ohjaamaan jo itse.
Tuossa
vaiheessa
Les Films Marcel Pagnolilla
oli jo
kunnon studiot ja
laboratorio
Marseillen liepeillä.
Kohtaukset
Césaren omistamassa
Bar
de la Marinessakin
kuvattiin
studiossa,
mutta hienot satama- ja laivakuvat ovat
Marseillesta.
Marseille-trilogia
ei alkuun saanut arvostusta kriitikoilta. Teatterimies Pagnolin
tyyliä ei pidetty riittävän filmillisenä
- ”filmattua
teatteria”, ”purkkiteatteria”. Pagnol itse, teatterista
elokuvaan siirtyneenä, puolustautui: ”Mykkäelokuvat olivat
pantomiimia, sen sijaan äänielokuvan tehtävänä on keksiä
teatteri uudelleen.”
Pagnolin elokuvien
nokkela ja juonta sujuvasti eteenpäin vievä vuoropuhelu ja
varsinkin Raimun rooli tekivät elokuvista joka
tapauksessa
yleisön suosikkeja. Kun niitä nyt katsoo, ymmärtää
elokuva-arvostelijoiden niuhottamisen, koska he olivat jo päässeet
modernin kuvallisen ilmaisun makuun. Varsinkin sitten, kun tulivat
Jean
Vigon Nolla
käytöksessä (1933)
ja L´atalante
(1934),
saivat
elokuvataidearvostelijat
haluamansa. Myöskään
Renoir ei allekirjoittanut Pagnolin tyylilajia, jossa puhe ohitti
aina kuvan: ”En usko dialogiin jonkin tilanteen selittäjänä,
vaan täydentävänä osana itse kohtausta.”
Pagnol
oli joka tapauksessa menestyksen saavuttanut, ja 1946 hänet
valittiin Ranskan akatemiaan ensimmäisenä
elokuvantekijänä.
kari.naskinen@gmail.com