Mutta Dovlatov siis. Ukomuseo näyttää ainakin osittain olevan hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa perustuva kertomus kirjailijaksi tähtäävästä Boriksesta, joka pääsee kesäoppaaksi Aleksandr Pushkinin kotikartanon museoalueelle Mihailovskojeen. Pushkin vietti neljä vuotta siellä äitinsä maatilalla lähellä Pihkovaa, ja Mihailovskojessa toimii edelleen Pushkinin museo ja hänet on haudattu läheisen luostarin kirkkoon. Dovlatovin romaanissa omakohtaisuus tulee esille siinäkin kohtaa, kun Borista katsomaan tulee vaimo Tanja, joka ilmoittaa haluavansa emigroitua tyttären kanssa pois Neuvostoliitosta. Boris ei kuitenkaan halua, koska toimittajana ja aloittelevana kirjailijana häntä sitoo oma äidinkieli: ”Tämä on minun kieleni, minun kansani ja minun mieletön kotimaani. Voitko kuvitella, että tavallaan jopa rakastan miliisiä?”
Boris/Sergei
sanoo, että vieraalla
kielellä ihminen menettää 80 prosenttia persoonallisuudestaan. Hän
menettää mahdollisuutensa vitsailla ja olla ironinen, mikä riittää
saamaan hänet kauhun valtaan. Onneksi
Ulkomuseossa
pystytään
vitsailemaan: ”Laitetaanko radio päälle”, kysyy
Tanja. - ”Ei ole radiota, mutta sähköhiomakone löytyy”, vastaa
Boris.
Dovlatov
itse työskenteli
Mihailovskojessa 1976-77.
Eikä
siellä työn ulkopuolella paljon muuta tekemistä ollut kuin
juopottelu. Yhtenä aamuna hän taas heräsi jostakin vieraasta
huoneesta, oli jo valoisaa ja seinäkello tikitti ja sen heilurin
tilalla oli taltta. Mutta kun otti heti ryypyn, olo helpottui.
Välillä tuli kuitenkin viikonkin pausseja, joiden aikana elämän
ääriviivat selkeytyivät ja jopa vastoinkäymiset alkoivat tuntua
järjestelmällisiltä.
Kirjan loppuun on kustantaja
lisännyt pätkiä Ulkomuseon
saamista
kirja-arvosteluista, yksi on erinomaisen osuva: ”Dovlatov tiivistää
sanottavansa prässillä, joka vehnäntähkään kohdistettuna
muuttaisi sen sekunnissa vodkaksi.” (Ville
Ropponen,
Parnasso)
Boris
miettii, että ”alkoholin haitoista on kirjoitettu kymmeniä
teoksia. Sen hyödyistä ei edes yhtä lentolehtistä. Hukattu
mahdollisuus, sanon minä.”
Pelkkää
tätä Dovlatovin sujuvasti poreileva tarinointi ei kuitenkaan ole.
Nostalgia nousee haikeasti
pintaan:
”Minne matka, Venäjä? Minne kaikki katosi? Missä ovat
piirilaulut, kirjotut liinat ja pellavapaidat? Missä leipä ja
suola, uljuus ja huimapäisyys? Missä samovaarit, ikonit, urhot ja
Jumalan hullut? Missä sterletti, karppi, hunaja ja
kaviaari?” Hyviä kysymyksiä.
Sähköhiomakoneesta
ei paljon iloa ole, mutta muiden ulkomuseon työntekijöiden kanssa
saattaa sentään keskustella Nabokovista,
Joycesta ja
jääkiekosta.
Oikea Dovlatov ei
eläessään saanut
Neuvostoliitossa julki kuin
kaksi novellia. Hän oli kuitenkin aktiivinen
vastakulttuuripiireissä ja
Leningradin valtionnyliopistossa,
jossa opiskeli mm. suomen
kieltä. Tuolloin
hän ystävystyi monien nuorten kirjailijoiden kanssa (mm. Jevgeni
Rein, Anatoli Naiman, Joseph Brodsky).
Opinnot hän kuitenkin
keskeytti, joutui armeijaan,
toimi sitten vartijana
Komin vankileireillä.
Kotiuduttuaan hän alkoi opiskella journalistiikkaa, muutti
1970-luvulla Tallinnaan
ja työskenteli Sovetskaja
Estonija -lehden
toimittajana. Kun hänen
novellejaan sitten julkaistiin
ulkomailla emigranttilehdissä, syntyi
kahnauksiin
turvallisuusviranomaisten kanssa. Dovlatov pidätettiin ja
pahoinpideltiin useita kertoja. Vasta
New Yorkiin loikattuaan hänen
kirjallinen uransa lähti nousuun ja
hänen kaikki 12
teostaan
ilmestyivät lännessä vuosina 1977-90.
Nyt
ei enää kannata odottaa seuraavia kirjamessuja, vaan pitää tilata
Dovlatovin loput suomennetut kirjat
Haminasta.
kari.naskinen@gmail.com