Viikko sitten kirjoitin Etelä-Suomen Sanomien
historiasta. ESS:n 120-vuotishistoriakirjasta löytyi tilasto, jonka
mukaan lehden levikki oli suurimmillaan vuonna 1991, yli 71 000 kpl.
Nyt se on noin 33 000. Jokseenkin samanlainen muutos on koskenut
kaikkia sanomalehtiä, esimerkiksi Helsingin Sanomien levikki on
pudonnut samassa 30 vuoden ajassa 483 000:sta 203 000:een.
Kysymys on siitä yleisestä kehityksestä, mikä aina on koskenut tekniikan muutoksia ja ihmisten suhtautumista siihen. Enää ei tehtaita pyöritetä höyrykoneilla, lankapuhelimia ei enää ole monella, muutaman kymmenen vuoden kuluttua autoissa ovat polttomoottorit vaihtuneet sähkömoottoreihin, nykymuotoinen televisio korvautuu internetpohjaisilla lähetyksillä jne.
Painettu sanomalehti on tässä samassa mylläkässä. Joku Ilta-Sanomien päätoimittaja uskalsi pari vuotta sitten jo sanoakin, että heidän lehtensä painaminen paperille tulee aikanaan loppumaan. Kun nykyiset ja tulevat sukupolvet ovat kokonaan siirtyneet lukemaan digitaalisia ”lehtiä”, ei sitten enää ole mitään järkeä tehdä lehtiä painetussa muodossa.
Lehtitalot ovat tähän hyvin valmistautuneet ja ovat kehityksessä täysin mukana. Ne tietävät, ettei lukeminen mihinkään häviä, se vain muuttaa muotoaan. Tuoreimman mediatutkimuksen mukaan suomalaisista 96 prosenttia lukee viikoittain sanomalehtiä, joko painetussa tai digitaalisessa muodossa. Voisikohan olla maailmanennätyslukema?
Paperisiakin sanomalehtiä lukee 59 prosenttia. Oleellinen asia kuitenkin on, että mitä nuorempiin ikäluokkiin mennään, sitä suurempi on digitaalisten sanomalehtisisältöjen lukeminen. Eivätkä eläkeikäiset ole jääneet kehityksestä jälkeen, sillä yli 65-vuotiaistakin 72 prosenttia lukee myös digitaalisia sanomalehtiä.
Tekniikka menee mihin menee, mutta huonompi asia on, että mediayritysten kulurakenteessa korostuvat nykyisin sisällöntuotantoa enemmän talous ja markkinointi. Käytin tahallaan sanaa ”sisällöntuotanto”, kuten nykyisin on muotia. Journalismi ja toimittaminen on pelkkää sisällöntuotantoa – journalismi-sana viittaa perinteisesti laatuun, mutta sillä ei enää ole niin väliä.
Suomen Akatemian tutkijatohtori Juha Herkman Helsingin yliopiston viestinnän laitokselta kirjoittaa kirjassa Journalismi murroksessa (Gaudeamus, 2011), että media-alan yritykset käyttävät nykyisin suhteellisesti enemmän rahaa julkisuuskuvansa rakentamiseen kuin sisällöntuotantoon, jossa pikemminkin etsitään erilaisia säästökeinoja:
”Taloudellinen tulos on markkinakilpailussa tärkeämpi arvo kuin journalistiset sisällöt. Kun markkinointiosasto pyrittiin ennen pitämään visusti erillään journalismista, tunkeutuu markkinointi nyt koko ajan määräävämmin mediatalon kaikille osa-alueille.”
Taloudellista tulosta ei kuitenkaan pidä mitenkään vähätellä. Ilman sitä ei olisi lehtiäkään. Säästökeinoista yksi merkittävimpiä ovat yritysfuusiot, jotka mahdollistavat kulurakenteiden suhteellisen pienentämisen, koska isoissa yksiköissä pystytään varsinkin taloushallinnon puolella yhdistämään voimia. Toimituksissakin voidaan väkeä vähentää, kun saman omistajan lehtien yhteisjuttuja voidaan käyttää eri puolilla maata.
Paikallisuus kärsii tästä, mutta tämä on sitä muutosta, mikä on siedettävä, jos edelleen kuitenkin halutaan pitää sanomalehti omalla paikkakunnalla. Toisaalta lehtien yhteistyöstä on lukijoille hyötyäkin. Ei pieni lehti kykene lähettämään omia toimittajia raportoimaan Kiinaan tai urheilun jokaisiin arvokilpailuihin, mutta kun pannaan kymmenen lehden resurssit yhteen, tämä on mahdollista.
Digitaalisen lehtibisneksen tulevaisuus on vielä arvoitus. Iso kysymys on, käykö suomalaisille mediataloille samalla tavalla kuin on käynyt paikallisessa omistuksessa oleville sanomalehdille? Tulevatko Google, Facebook ja kiinalaiset Baidu ja Tencent ym. datajättiläiset ja syövät Sanoman ja Keskisuomalaisen syövereihinsä?
Ennen näitä asioita on kuitenkin päivittäin seurattava, joko kohta tapahtuu jotain isojen tuulimyllyjen ostotarjouksia vastaan taisteleville Turun Sanomille, Kalevalle ja Karjalaiselle.
kari.naskinen@gmail.com
Kysymys on siitä yleisestä kehityksestä, mikä aina on koskenut tekniikan muutoksia ja ihmisten suhtautumista siihen. Enää ei tehtaita pyöritetä höyrykoneilla, lankapuhelimia ei enää ole monella, muutaman kymmenen vuoden kuluttua autoissa ovat polttomoottorit vaihtuneet sähkömoottoreihin, nykymuotoinen televisio korvautuu internetpohjaisilla lähetyksillä jne.
Painettu sanomalehti on tässä samassa mylläkässä. Joku Ilta-Sanomien päätoimittaja uskalsi pari vuotta sitten jo sanoakin, että heidän lehtensä painaminen paperille tulee aikanaan loppumaan. Kun nykyiset ja tulevat sukupolvet ovat kokonaan siirtyneet lukemaan digitaalisia ”lehtiä”, ei sitten enää ole mitään järkeä tehdä lehtiä painetussa muodossa.
Lehtitalot ovat tähän hyvin valmistautuneet ja ovat kehityksessä täysin mukana. Ne tietävät, ettei lukeminen mihinkään häviä, se vain muuttaa muotoaan. Tuoreimman mediatutkimuksen mukaan suomalaisista 96 prosenttia lukee viikoittain sanomalehtiä, joko painetussa tai digitaalisessa muodossa. Voisikohan olla maailmanennätyslukema?
Paperisiakin sanomalehtiä lukee 59 prosenttia. Oleellinen asia kuitenkin on, että mitä nuorempiin ikäluokkiin mennään, sitä suurempi on digitaalisten sanomalehtisisältöjen lukeminen. Eivätkä eläkeikäiset ole jääneet kehityksestä jälkeen, sillä yli 65-vuotiaistakin 72 prosenttia lukee myös digitaalisia sanomalehtiä.
Tekniikka menee mihin menee, mutta huonompi asia on, että mediayritysten kulurakenteessa korostuvat nykyisin sisällöntuotantoa enemmän talous ja markkinointi. Käytin tahallaan sanaa ”sisällöntuotanto”, kuten nykyisin on muotia. Journalismi ja toimittaminen on pelkkää sisällöntuotantoa – journalismi-sana viittaa perinteisesti laatuun, mutta sillä ei enää ole niin väliä.
Suomen Akatemian tutkijatohtori Juha Herkman Helsingin yliopiston viestinnän laitokselta kirjoittaa kirjassa Journalismi murroksessa (Gaudeamus, 2011), että media-alan yritykset käyttävät nykyisin suhteellisesti enemmän rahaa julkisuuskuvansa rakentamiseen kuin sisällöntuotantoon, jossa pikemminkin etsitään erilaisia säästökeinoja:
”Taloudellinen tulos on markkinakilpailussa tärkeämpi arvo kuin journalistiset sisällöt. Kun markkinointiosasto pyrittiin ennen pitämään visusti erillään journalismista, tunkeutuu markkinointi nyt koko ajan määräävämmin mediatalon kaikille osa-alueille.”
Taloudellista tulosta ei kuitenkaan pidä mitenkään vähätellä. Ilman sitä ei olisi lehtiäkään. Säästökeinoista yksi merkittävimpiä ovat yritysfuusiot, jotka mahdollistavat kulurakenteiden suhteellisen pienentämisen, koska isoissa yksiköissä pystytään varsinkin taloushallinnon puolella yhdistämään voimia. Toimituksissakin voidaan väkeä vähentää, kun saman omistajan lehtien yhteisjuttuja voidaan käyttää eri puolilla maata.
Paikallisuus kärsii tästä, mutta tämä on sitä muutosta, mikä on siedettävä, jos edelleen kuitenkin halutaan pitää sanomalehti omalla paikkakunnalla. Toisaalta lehtien yhteistyöstä on lukijoille hyötyäkin. Ei pieni lehti kykene lähettämään omia toimittajia raportoimaan Kiinaan tai urheilun jokaisiin arvokilpailuihin, mutta kun pannaan kymmenen lehden resurssit yhteen, tämä on mahdollista.
Digitaalisen lehtibisneksen tulevaisuus on vielä arvoitus. Iso kysymys on, käykö suomalaisille mediataloille samalla tavalla kuin on käynyt paikallisessa omistuksessa oleville sanomalehdille? Tulevatko Google, Facebook ja kiinalaiset Baidu ja Tencent ym. datajättiläiset ja syövät Sanoman ja Keskisuomalaisen syövereihinsä?
Ennen näitä asioita on kuitenkin päivittäin seurattava, joko kohta tapahtuu jotain isojen tuulimyllyjen ostotarjouksia vastaan taisteleville Turun Sanomille, Kalevalle ja Karjalaiselle.
kari.naskinen@gmail.com
