keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Green Book: aja Essolle, älä Shellille


Postimies Victor Green alkoi 1936 julkaista mustaihoisille tarkoitettua automatkailuopasta, jossa neuvottiin, mitkä bensa-asemat, ravintolat ja majapaikat  ovat heille turvallisia. The Negro Motorist Green-Book ilmestyi vuoteen 1966 asti. Tästä on saanut nimensä elokuva Green Book, jossa opasvihkonen ei silti paljonkaan ole esillä. Elokuva kertoo huippupianistista, joka palkkaa kahden kuukauden kiertueelle etelävaltioihin valkoihoisen autonkuljettajan, jota hän arvelee tarvitsevansa matkalla.

Pianisti-säveltäjä on Floridassa syntynyt Don Shirley (1927 - 2013) ja autonkuljettajaksi ja avustajaksi valikoituu italiaano Tony ”Lip” Vallelonga, joka on juuri jäänyt parin kuukauden työttömyysjaksolle, kun hän joutuu jättämään portsarin tehtävänsä yökerhon lattiaremontin takia. Parivaljakko ei ole tietenkään samasta puusta veistetty, mutta kun miehet vähitellen tutustuvat toisiinsa, yhteisymmärrystäkin syntyy.

Tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1962, jolloin etelävaltiot olivat avoimen rasistisia. Shirleyn trio lähtee kiertueelle kahdella vihreällä Cadillac Sedan DeVillellä, joista toisessa ovat Don ja Tony, toisessa kaksi muuta muusikkoa, valkoisia. Selkkauksia tietenkin syntyy, mutta komediallisen elokuvan ansio on, että ristiriitoihin ei tartuta otsa rypyssä. Tästä huolimatta tilanteet kuvataan hyvin konkreettisesti.

Olkoon pianisti millainen maailmankuukuisuus tahansa, ei musta mies pääse hienon juhlapaikan ravintolaan syömään, vaikka onkin sovittu, että trio esiintyy ravintolan vuotuisessa päätapahtumassa joulukonsertissa. Vastaavanlaisia törmäyksiä on useita. Tony pääsee hyvin sisälle näihin rotusorron muotoihin, ja kun hän kerran hermostuu Shirleyn huonosta kohtelusta liikenneratsiassa ja lyö turpiin poliisia, niin putkareissuhan siitä tulee. Sieltä miehet selviävät, kun Shirleyn annetaan soittaa yksi puhelu – vähän ajan päästä poliisilaitokselle soittaa oikeusministeri Robert Kennedy ja putkan ovet avautuvat.

Vaikea tietää kuinka todellisia tarkalleen tapahtumat ovat, mutta käsikirjoitusta on ollut tekemässä Donin poika Nick Vallelonga. Elokuva on joka tapauksessa erinomainen kuvaus siitä asetelmasta, joka tuolloin Yhdysvaltojen syvässä etelässä vallitsi.

Shirley oli musiikkitieteen tohtori, joka oli opiskellut klassista musiikkia mm. Leningradin konservatoriossa. Triossa selloa soitti virolainen Jüri Täht, mutta elokuvassa sellisti on  venäläistä syntyperää oleva Oleg. Klassinen musiikki ei kuitenkaan jäänyt Shirleyn päätyöksi, vaan levy-yhtiö ja konserttien järjestäjät vaativat häneltä jazzia, joka sitten alkoikin sujua hienosti. Elokuvan musiikkikohtaukset ovat hyviä, olisi saanut olla enemmänkin

Puolivillaisia elokuvia tätä ennen tehneen Peter Farrellyn ohjaama Green Book painottaa sitä, että maailma ei ole mustavalkoinen. Shirley asuu New Yorkin Carnegia Hall -konserttitalon yläkerrassa hulppeassa asunnossa. Tony Vallelonga taas asuu perheensä kanssa vaatimattomassa kerrostaloasunnossa, ja Tony sanookin, että ”minähän tässä enemmän olen neekeri kuin sinä”. Shirley ei ole omalla maaperällä edes mustien joukossa, jossa hänen varakkuutensa ja herraskaisuutensa vierastuttavat.

Sofistikoitunutta pianistia esittää muutaman vuoden takainen Oscar-voittaja Mahershala Ali ja autonkuljettaja on Viggo Mortensen. Heidän keskustelunsa ovat herkullisia. Alin rooliin kuuluu tietenkin hillitty, arvokas esiintyminen, mutta Mortensen antaa palaa täysillä. Vaikka Mortensen on aluksi aikamoinen ”nuija”, niin Alin kanssa pitkiä matkoja reissatessaan hänestä tulee toisenlainen mies. Mortensenissa on herkkyyttä, joka eniten vetoaa tässä lämminhenkisessä elokuvassa.

Ali voitti jo Golden Globe -sivuosapalkinnon ja molemmat ovat ehdolla Oscar-voittajiksi, Mortensen pääosastaan.

The Negro Motorist Green-Book on auton etuistuimella ja pari kertaa Tony siitä halpoja hotelleita etsiikin. Tankkaamassa käymistä ei näytetä, mutta sellainen tieto on, että oppaassa suositeltiin käytettävän Essoa, mutta vältettävän Shelliä. Vihkosessa oli myös kuvia afroamerikkalaisista Esso-diilereistä.

Oppaan tiedot olivat tarpeellisia, sillä mustat hankkivat auton itselleen heti kun se oli mahdollista, koska silloin ei tarvinnut mennä linja-autoihin valkoisten sylkemiksi.

Yhteenvedoksi sellainen, että viihdyin hyvin kaksituntisessa elokuvassa, mutta se tässä kokonaisuudessa jäi mietityttämään, miksi kaikki on tehty niin ennalta arvattaviksi. Koko ajan on selvää, että nämä eripariset löytävät toistensa ajatusmaailmat ja että lopussa kaikki on hyvin, Happy End.
Laskelmoitua Oscar-tuotantoa.

kari.naskinen@gmail.com