Näin on tapahtunut ainakin taiteessa. Cannesin pääpalkinnon voittanut The Square alkaa kohtauksella, jossa taidegallerian johtaja selittää tv-haastattelijalle, mistä modernissa taiteessa voi olla kysymys: haastattelijanaisen käsilaukku tämän tuolin vieressä lattialla on käsilaukku, mutta jos se sijoitetaan gallerian lattialle, se on taideteos.
Elokuvassa käy myös niin, että gallerian siivooja pilaa näyttelyssä olevan teoksen. Viime vuosina on voitu lukea tällaisista tapauksista ainakin Helsingissä, Tukholmassa ja Lontoossa, kun siivoojat ovat korjanneet pois roinaa, jota eivät ole tunnistaneet taideteoksiksi.
Ruotsalaisen Ruben Östlundin elokuvassa pääasia on kuitenkin se, miten nykyajassa ei ole minkäänlaista yhteisöllisyyttä. Galleriassa valmistellaan näyttelyä, jonka pääteos on neliö. Se kuvaa neliötä, jollaisessa ihmisten pitäisi elää. Olisimme samassa neliössä, jossa apua tarvitsevia autettaisiin ja oltaisiin muutenkin kuin yhtä isoa perhettä. Tällaista ei kuitenkaan ole. Tuloerot, tunneköyhyys, muukalaisvastaisuus ja muut erottavat tekijät tekevät mahdottomaksi ihanne-elämän neliössä. Sellainenkin ongelma on, että tällaisessa kuvitellussa neliössä pitäisi myös pelätä, että mukana on vaikka terroristejakin.
Siksi ei ole vain yhtä neliötä, vaan rikkailla on omansa, keskiluokalla omansa, köyhillä omansa ja sitten on vielä ne, jotka eivät sovi mihinkään neliöön.
Museonjohtajan tytär voimistelee tyttöjen naisvoimisteuryhmässä. Se esiintyy urheiluhallissa, jossa voimistelualue on merkitty neliöksi. Ryhmä voimistelee hienosti yhteisymmärräyksessä ja toisiinsa luottaen. Neliö toimii.
Tv-toimittajan kotona näyttää asuvan myös ihmismäinen apina. Östlund kuvannee tällä sitä, että ihmistä hieman kehittymättömämmässä elämänpiirissä vielä eletään neliössä, jossa lajitoverit pitävät yhtä.
Oman pienen neliönsä muodostaa kulttuurieliitti, joka on erkaantunut todellisesta elämästä täysin lainausmerkkien sisään. Sen ainoa voimavara on paskanpuhuminen installaatioista ja performansseista. Uusia museoitakin se kuitenkin haluaa, ja ne pitäisi niissä muissa neliöissä olevien kustantaa.
X-Royal Museum sijaitsee Tukholman kuninkaanlinnassa. Museota johtaa kuraattori, jota näyttelee hienosti tanskalainen Claes Bang. Kansainvälisiksi houkuttimiksi on pieniin sivurooleihin saatu Elisabeth Moss (Mad Men) ja Dominic West (The Wire).
Houkuttimia pitää olla, kuten X-Royalissakin tiedetään. Pelkkä taide ei riitä, vaan ihmiset on saatava siitä kiinnostumaan jollakin ulkotaiteellisella tempulla. Parasta on synnyttää jokin kohu, joka tuo julkisuutta. Tässä X-Royalin käyttämä mainostoimisto onnistuukin.
Östlundin satiiri kestää 140 minuuttia ja pitää hyvin otteessaan loppuun asti. On selvästi parempi elokuva kuin Östlundin edelliset Play (2011) ja Turisti (2014).
kari.naskinen@gmail.com
