Onhan Juliette Binoche kaunotar
vielä 53-vuotiaanakin, mutta ei se elokuvan sisällöksi riitä. Kauniit kasvot,
musta tukka ja punainen nahkapusero, toimii kyllä. En ole aikaisemmin nähnyt Claire Denisin elokuvia, eikä Aurinko sisälläni mitenkään anna viitteitä siitäkään, että hän on
toiminut Wim Wendersin apulaisohjaajana.
Aurinko sisälläni kertoo Isabellesta,
joka etsii merkitystä elämälleen. On löydettävä mies, joita sitten koeajetaan.
Kuvioissa pyörii vielä entinen aviomies, ja uusia kokelaita on monenlaisia, on
fiksu, on mäntti, on naimisissa oleva, on eroa tekevä ym. Lopuksi on vielä
selvänäkijä, joka sanoo, että kyllä homma lutviutuu, kun ensin löytää auringon
sisältään. Baareissa keskustellaan paljon, pari kertaa käydään sängyssä, kerran
maaseudulla Creusessa ja siinä se.
Pariisissa ollaan jossain Pere Lachaisen hautausmaan tienoilla. Puhetta
riittää, mutta Isabelle ei löydä sitä oikeaa. Tai varsinaisesti vaikuttaa
siltä, ettei hän edes tiedä, mitä hakee.
Isabelle on taidemaalari, kuten Juliette Binoche oikeassakin elämässään
näyttelemisen ohella. Maalaaminen ei Isabellelle kuitenkaan riitä, koska elämä
ilman miestä tuntuu tietenkin tyhjältä.
Eivätkä ne baaripuheetkaan mihinkään kunnolliseen johda. Tyhjää löpinää.
Vuoropuhelu ei ole katsojankaan kannalta mielenkiintoista. Vaikea ymmärtää,
että käsikirjoitus muka perustuu kulttuurintutkijafilosofin Roland Barthesin kirjaan Rakastuneen kielellä (1977), jossa
syntyjä syviä peilataan Goethen Wertherin kärsimysten ja vastaavien
kautta.
Ollaan kaukana sellaisista keskusteluelokuvista, jotka imevät puoleensa. Tämän
lajin ranskalainen huippu on Louis Mallen
Ilta Andrén kanssa (1981), jossa
kaksi teatterimiestä keskustelee ravintolaillallisen aikana. Vaikka mikä minä
olen sanomaan – keski-ikäiset naiset saattavat löytää Claire Denisin elokuvasta
vaikka minkälaisia rakennuspuita elämäänsä. Ehkä esimerkiksi sen, ettei kannata
heti ensimmäisen vonkaajan syliin kapsahtaa.
kari.naskinen@gmail.com