Juutisen teatteriryhmä Sadsongskomplex:fi on parin vuoden ajan tehnyt paljon teatteria Venäjällä ja Georgiassa sekä saanut esityksiään Euroopan tärkeimmille teatterifestivaaleille. Tänä vuonna ovat ohjelmassa olleet Avignonin, Edinburghin, Pietarin, Jerevanin, Slovenian ja Valko-Venäjän festivaalit.
Keväällä Vanja-eno vieraili myös Moskovan eteläpuolella Melikhovon Tshehov-festivaalilla. Siellä esitys oli samassa talossa, jossa Tshehov asui 1892-99. Siellä hän myös kirjoitti Vanja-enonsa.
Olen nähnyt Juutisen Suomessa kirjoittamat ja ohjaamat näytelmät viimeisten 22 vuoden ajalta jokseenkin kaikki. Varsin usein ne ovat perustuneet teatterin uudistamiseen pyrkivään muotoon. Vanja-eno on nyt jotakin toista, perinteisellä tyylillä tehty Tshehov, josta ei puutu muuta kuin ohjelmalehtisestä teksti ”Eino Kaliman muistolle”.
Kahdeksan venäläistä näyttelijää tekevät esityksestä niin peritsehovilaisen, että huimaa. Tähän tietenkin vaikuttaa sekin, että puhutaan venäjää. Välillä unohtui jopa seurata suomennosta tekstityslaitteesta, mutta onhan sisältö tuttu. Kun erinomaiset näyttelijät ovat suomalaiselle katsojalle vieraita, korostuu asetelma edelleen: nämä nyt ovat niitä oikeita Tshehovin ihmisiä.
METSÄT OPETTAVAT
JA KORISTAVAT
Juutinen on halunnut erityisesti korostaa näytelmän luonnonsuojelullista, maapalloamme säilyttävää näkökohtaa. Ohjelmalehtisessä hän kirjoittaa näytelmän sisällöstä kolme lausetta, joista yksi on: ”Pinnan alla kirjailijalla kytevät suuret teemat ihmisen persoonasta maailman tilaan.”
Tietoisuus metsien ja maailman tilanteen huononemisesta on jo siirtynyt näytelmän henkilöihin, vaikka Tshehov kirjoitti näytelmänsä yli sata vuotta sitten. Vihreiden kansanedustajaehdokkaana olleelle Juutiselle tämä näkemys sopii.
Sonjan ja hänen Vanja-enonsa hoitama maatila on joutunut vaikeuksiin. Metsää on ollut hakattava myyntiin, koska tulot kasviöljyn, herneen ja rahkan myynnistä eivät enää pitkään aikaan ole riittäneet tilan ylläpitoon. Varsinkin lähettyvillä asuva piirikunnan lääkäri Astrov tunnistaa tilanteen. Itse hän istuttaa uusia puita puutarhaansa ja sanoo, että ”metsät koristavat maata, ne opettavat ihmistä ymmärtämään kauneutta ja herättävät hänessä ylevän tunnelman”.
Tilanne on kuitenkin surkea köyhtyvällä maaseudulla, kuten lääkäriksi lukeneen Tshehovin alter ego Astrov näkee: ”Venäjän metsät räiskyvät kirveeniskuista, miljardeja puita kaatuu… ja kaikki siksi, ettei laiskalla ihmisellä ole tarpeeksi älyä kumartua ottamaan maasta lämmitysainetta.” Kasvissyöjäksikin Astrov on ruvennut.
Laiskuudesta ja yleisestä saamattomuudesta Tshehov tässäkin näytelmässä muutenkin muistuttaa. On tarpeetonta oleskelua, hukattuja mahdollisuuksia, haikailua. Vanja-eno Ivan Petrovitshkin on tätä lajia: ”Kun oikeaa elämää ei ole, eletään kangastuksissa.” Otetaan vodkaa, niin saadaan kangastukset pysymään.
Näytelmän kliimaksi on kohtaus, jossa tilan omistava, muualla asuva ja kesäisin maalle tuleva taideprofessori Serebrjakov julistaa pöydälle nousten, että myydään tila ja sijoitetaan rahat arvopapereihin. Niillä saisi vähintään kaksinkertaisen tuoton. Seuraa tietenkin hurja väittely. Mihin hänen tyttärensä Sonja ja tämän Vanja-eno sen jälkeen? Ei mihinkään. Professori lähtee ja kaikki jatkuu entiseen malliin.
Rakkausasiat ovat Tshehovin tässäkin näytelmässä isossa osassa. Eläkkeellä olevan Serebrjakovin uutta nuorta vaimoa Jelenaa rakastavat sekä Vanja-eno että Astrov, ja Sonja taas on rakastunut Astroviin. Jelena on kaunis, ja hieman häntä Astrov kiinnostaa, mutta näissäkään asioissa ei mitään lopulta tapahdu. Otetaan vodkaa. Juutisen kanssa olen joskus minäkin vodkaa juonut, mutta en muistanut esityksen jälkeen tavatessamme kysyä, onko hän nykyisin vegaani.
kari.naskinen@gmail.com
