Mukavin, sympaattisin, hyväntuulisin elokuva pitkiin aikoihin: saksalainen Poski poskea vasten
(Mittsommernachtstango), joka kertoo kolmen argentiinalaisen muusikon
tangonetsintämatkasta Suomeen.
Viviane Blumenscheinin ohjaama
dokumenttielokuva alkaa Aki Kaurismäen
haastattelulla, jossa tämä omaan vakavaan tyyliinsä kertoo, että tango
keksittiin Suomen Itä-Karjalassa 1850-luvulla, ja myöhemmin tango löysi tiensä
Argentiinaan suomalaisten merimiesten kautta. Ohimennen Kaurismäki sanoo myös
valssin olevan alunperin suomalainen, mutta itävaltalaiset varastivat sen. Buenos
Airesissa kolme tangomuusikkoa kuulevat tästä Kaurismäen teoriasta ja ovat
huvittuneen vihaisia – ”se varmaan sanoo, että Maradonakin on suomalainen”.
Miehet joka tapauksessa päättävät lähteä ottamaan selvää, mistä on kysymys.
Pakkaavat mukaansa soittimensakin. Suomessa he tapaavat tangoasiantuntijoita,
mm. M.A. Nummisen, Pedro Hietasen, Riku
Niemen ja Reijo Taipaleen. Tangon
syvimmässä olemuksessa ollaan, kun Reijo Taipaleen kesämökin rannassa, auringon
laskiessa järven ja metsän taakse Taipale selvittää vuolaasti suomeksi, mitä
Satumaa-tango pitää sisällään. Tulkki tietenkin yrittää pysyä perässä. Hieno
kohtaus on, kun Taipale pitää kättä yhden argentiinalaisen olalla ja laulaa
hanurin säestyksellä Satumaan. Aurinko on oranssinen, järvi sininen, metsä
tummaa vihreää.
Argentiinalaiset ovat silmät pyöreinä ihmetyksestä melkein koko ajan. Onko tämä
Suomi oikeasti Satumaa? Tiet ovat leveitä ja hyviä, järviä on joka paikassa,
metsää koko ajan, vaikka ajaa satoja kilometrejä, ihmiset rauhallisempia kuin
Buenos Airesissa, vähän ne ovat hiljaisia, eikä niillä ole kiire. Ennen kokematonta
on miehille myös luonnon ja koko ympäristön hiljaisuus. Yksi miehistä istuu
laiturilla ja panee oikein kädet korviensa taakse kuullakseen edes jotakin. Ei
mitään. Onko tämä totta?
Koska Kaurismäki selvästi on ollut konsultoimassa elokuvantekijöitä, on
argentiinalaisille annettu käytettäväksi Lada, jolla he tekevät matkaa
pohjoiseen. Joskus pitää ottaa mäkistartti, kun auto ei lähde virta-avaimella
käyntiin. Napapiirin tuolta puolen he löytävät tanssilavankin, johon pääsevät
vierailijoina esiintymään. Katsovat tanssijoita, jotka eivät heidän mielestään
koko illan aikana osanneet ottaa yhtään tangon askelta. – ”Ja miten ne ovat
niin vanhoja, 100-vuotiaita?” – ”Oli nuorempiakin, joku 90-vuotias.” Lisäksi he
ihmettelevät, että suomalaiset tanssivat niin lähellä toisiaan, ihan kiinni.
Numminen selittää: koska suomalainen mies on hiljainen, eikä osaa
maailmanmiesten tavoin leperrellä naiselle, pitää olla tangolaulaja, mieluiten
mies, joka laulaa kauniita sanoja naisesta ja tanssiessa nämä sanat ikään kuin
muuttuvat sen tanssittajan sanoiksi.
Elokuvan kuvaukset argentiinalaisten kanssa tehtiin Suomessa kahdessa viikossa.
Lyhyeen aikatauluun nähden sisältöä on runsaasti. Argentiinalaistrion
laulusolisti saa tango-opetusta Sanna
Pietiäiseltä, käyvät katsomassa Nummisen ja Hietasen Kissa ja jänis -esitystä
lapsille, tapaavat maantiellä yhden hengen saunaa mopon perässä vetävän miehen
jne.
Buenos Airesiin palattuaan miehet palaavat kulmabaariinsa, vievät sinne pienen Suomen lipun.
Melkein koko elokuvan ajan hymyilin itsekseni. Kun sen jälkeen astuin kadulle,
ilta oli pimennyt, ohutta räntää satoi. Tunsin taas kerran lottovoittajan olon.
Saan elää ja olla Satumaassa.
kari.naskinen@gmail.com