Elokuvien tekeminen digitaalisilla vehkeillä on muuttanut elokuvia. Digitaalinen
kuvaus ja kuvankäsittely ovat tehneet kuvasta kirkkaan ja näennäisesti virheettömän,
mutta henki on hävinnyt. Kuva on usein keinotekoisen terävä, ja sävyt
puuttuvat. Antti Alanen
kirjoitti Filmihullu-lehdessä 2/2011, että ”fotokemiallinen filmi tavoittaa
luonnostaan tunteen ilmapiiristä, siitä, että ilma ei ole tyhjyyttä, vaan
täynnä hiukkasten värähtelyjä, kosteutta ja lämpöä. Digitaalinen kuva on
lähtökohtaisesti luonnottoman terävä, koska se korjaa näkökyvyn rajalla olevat
häiriöt. Siksi digitaalinen kuva näyttää siltä kuin se olisi kuvattu
ulkoavaruudessa, jossa ilmakehää ei ole. Siksi se näyttää kuolleelta.”
Otsikossa ilmaisemaani haluani ei kuitenkaan enää pystytä täyttämään, koska filmielokuvia ei voi teattereissa esittää, vaikka joku sellaisia tekisikin. Valtaosassa teattereita ei enää filmiprojektoreita ole. Tätä muutosta on auttanut taloudellisesti Suomen elokuvasäätiö tukemalla teattereiden digitoimista.
Toinen iso muutos on kuvauskaluston pieneneminen. Nykyisin elokuvia tehdään olkapäällä pidettävillä kevyillä kameroilla. Kun tähän lisätään tarve saada elokuvaan todellisuudentuntua, dokumentaarisuutta, päädytään heiluvaan ja tärisevään kuvaan. Jotkut tavoittelevat tällä ”taiteellista” vaikutelmaa.
Televisioilmaisun siirtyminen elokuviin on puolestaan tehnyt sen, että lähikuvien määrä on lisääntynyt. Ihmisen kasvoja kuvataan nykyisin niin, että kuva rajaa pois otsan yläosan ja leuastakin lohkaistaan pala pois.
Kun ihminen vanhoissa elokuvissa käveli kadulla, hänet kuvattiin kokonaisena ja näkyi myös, millaisessa ympäristössä hän käveli. Nyt heiluvalla käsivarakameralla kuvataan vain kävelijän päätä.
Televisiosta muutama päivä sitten tullut Michael Haneken Valkoinen nauha (2009) sai kaipaamaan myös lisää mustavalkoisia elokuvia. Muutamia niitä vuosittain tehdäänkin, ja tunnetuin tapaus viime ajoilta on Michel Hazanaviciusin The Artist (2011), joka voitti viisi Oscaria.
Mustavalkoinen kuva on hieno. Musta on mustaa ja valkoinen valkoista, ja kaikki harmaan sävyt erottuvat. Mustavalkoinen elokuva hyvin tehtynä on kuvamaailmaltaan yksinkertaisen tyylikäs. Digitaalisessa värielokuvassa värejä ja sävyjä on miljoona, ja kokonaisuus on puuroa.
Vaikea onkin nykymuotoisten elokuvien koskaan nousta suuriksi. Omalla sadan parhaan elokuvan listallani on 29 elokuvaa 1960-luvulta ja 17 elokuvaa 1970-luvulta. Niin moderni listani kuitenkin on, että mukana on myös kymmenen 2000-luvun elokuvaa.
Brittiläisen Sight & Sound -lehden uusimmalla parhaiden elokuvien listalla olivat tuoreimpina elokuvina kymmenen parhaan joukossa Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt (1979) ja Martin Scorsesen Taksikuski (1980). Kriitikkojen mielestä kaikkien aikojen paras elokuva oli tällä kertaa Alfred Hitchcockin Vertigo (1958) ja ohjaajien mielestä Jasujiro Ozun Tokyo Story (1953).
Tämän jutun kirjoitin katsottuani vähän yli puolen välin Paul Greengrassin elokuvaa Captain Phillips (2013).
kari.naskinen@gmail.com
Otsikossa ilmaisemaani haluani ei kuitenkaan enää pystytä täyttämään, koska filmielokuvia ei voi teattereissa esittää, vaikka joku sellaisia tekisikin. Valtaosassa teattereita ei enää filmiprojektoreita ole. Tätä muutosta on auttanut taloudellisesti Suomen elokuvasäätiö tukemalla teattereiden digitoimista.
Toinen iso muutos on kuvauskaluston pieneneminen. Nykyisin elokuvia tehdään olkapäällä pidettävillä kevyillä kameroilla. Kun tähän lisätään tarve saada elokuvaan todellisuudentuntua, dokumentaarisuutta, päädytään heiluvaan ja tärisevään kuvaan. Jotkut tavoittelevat tällä ”taiteellista” vaikutelmaa.
Televisioilmaisun siirtyminen elokuviin on puolestaan tehnyt sen, että lähikuvien määrä on lisääntynyt. Ihmisen kasvoja kuvataan nykyisin niin, että kuva rajaa pois otsan yläosan ja leuastakin lohkaistaan pala pois.
Kun ihminen vanhoissa elokuvissa käveli kadulla, hänet kuvattiin kokonaisena ja näkyi myös, millaisessa ympäristössä hän käveli. Nyt heiluvalla käsivarakameralla kuvataan vain kävelijän päätä.
Televisiosta muutama päivä sitten tullut Michael Haneken Valkoinen nauha (2009) sai kaipaamaan myös lisää mustavalkoisia elokuvia. Muutamia niitä vuosittain tehdäänkin, ja tunnetuin tapaus viime ajoilta on Michel Hazanaviciusin The Artist (2011), joka voitti viisi Oscaria.
Mustavalkoinen kuva on hieno. Musta on mustaa ja valkoinen valkoista, ja kaikki harmaan sävyt erottuvat. Mustavalkoinen elokuva hyvin tehtynä on kuvamaailmaltaan yksinkertaisen tyylikäs. Digitaalisessa värielokuvassa värejä ja sävyjä on miljoona, ja kokonaisuus on puuroa.
Vaikea onkin nykymuotoisten elokuvien koskaan nousta suuriksi. Omalla sadan parhaan elokuvan listallani on 29 elokuvaa 1960-luvulta ja 17 elokuvaa 1970-luvulta. Niin moderni listani kuitenkin on, että mukana on myös kymmenen 2000-luvun elokuvaa.
Brittiläisen Sight & Sound -lehden uusimmalla parhaiden elokuvien listalla olivat tuoreimpina elokuvina kymmenen parhaan joukossa Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt (1979) ja Martin Scorsesen Taksikuski (1980). Kriitikkojen mielestä kaikkien aikojen paras elokuva oli tällä kertaa Alfred Hitchcockin Vertigo (1958) ja ohjaajien mielestä Jasujiro Ozun Tokyo Story (1953).
Tämän jutun kirjoitin katsottuani vähän yli puolen välin Paul Greengrassin elokuvaa Captain Phillips (2013).
kari.naskinen@gmail.com