Melkein kaksi tuntia on liikaa Bettien
matkaksi. Catherine Deneuven sooloksi
tehty elokuva ei kanna pelkän ranskalaistähden karisman (?) varassa. Kysymysmerkki
siksi, että Catherine Deneuve ei lopultakaan ole sellainen filmitähti kuin ovat
olleet maailman suurimmat tähdet. Hän on esiintynyt huippuohjaajien elokuvissa
(Luis Bunuel, Jacques Demy, Roman
Polanski, Francois Truffaut), mutta varsinkin nuorempana hänen
näyttelijäntaitonsa olivat sen verran yksioikoiset, että jäivät hänen viileän,
sävyttömän kauneutensa varjoon.
Oikeastaan vasta vanhempana Catherine Deneuve (s. 1943) on näyttelijänä saanut itsestään irti luonnetta. Läheskään kaikkia hänen yli sadasta elokuvastaan ei Suomessa ole nähty, mutta muutamassa viimeisessä hän on ollut jo hyvä: Eräs joulutarina (2008) ja Potiche – aivovaimo (2010). Niin nytkin, mutta Bettien tarina vain on liian pitkä.
Bettie on ravintolanpitäjä pienessä kaupungissa, jossa hänet on vuonna 1969 valittu Miss Bretagneksi. Elokuva lähtee liikkeelle, kun leskirouva kuulee miesystävänsä lähteneen nuoremman naisen kelkkaan. Eikä ravintolabisneskään kunnolla luista. Niinpä Bettietä ottaa päähän, hän hyppää auton rattiin ja lähtee ostamaan tupakkaa. Reissu kuitenkin venähtää.
Mikään varsinainen ”road movie” tämä ei silti ole. Todellisten ”tie-elokuvien” lähtökohtana on, että henkilöt päättävät tietoisesti paeta olemassa olevaa tilannetta. Road movien ominaisuuksiin kuuluu yleensä myös se, että lähdetään kapinoimaan ja otetaan samalla kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Bettie ei protestoi eikä kapinoi, kunhan vain lähtee ajelemaan sydänsuruissaan. Bettiekin ajaa ja ajaa, ja matkan varrelle osuu erilaisia tapahtumia. Rahatkin loppuvat, kun pankkikortti on ilmeisesti pantu lukkoon. Sattuu ja tapahtuu, mutta kovin heppoista on meininki.
Toinenkin konkari on mukana. Kun vanhat missit tapaavat yhteisen kuvakalenterin teon merkeissä, yhtä aluemisseistä näyttelee Mylene Demongeot (s. 1935), joka myös on ollut mukana noin sadassa elokuvassa. Ranskalaisille nämä kaksi supertähteä ovat varmaan riittävästi, mutta kokonaisuudessaan Emmanuelle Bercotin ohjaama elokuva jää kovin pinnalliseksi.
(Vuonna 1969 Miss Suomeksi valittiin Harriet Eriksson).
kari.naskinen@gmail.com
Oikeastaan vasta vanhempana Catherine Deneuve (s. 1943) on näyttelijänä saanut itsestään irti luonnetta. Läheskään kaikkia hänen yli sadasta elokuvastaan ei Suomessa ole nähty, mutta muutamassa viimeisessä hän on ollut jo hyvä: Eräs joulutarina (2008) ja Potiche – aivovaimo (2010). Niin nytkin, mutta Bettien tarina vain on liian pitkä.
Bettie on ravintolanpitäjä pienessä kaupungissa, jossa hänet on vuonna 1969 valittu Miss Bretagneksi. Elokuva lähtee liikkeelle, kun leskirouva kuulee miesystävänsä lähteneen nuoremman naisen kelkkaan. Eikä ravintolabisneskään kunnolla luista. Niinpä Bettietä ottaa päähän, hän hyppää auton rattiin ja lähtee ostamaan tupakkaa. Reissu kuitenkin venähtää.
Mikään varsinainen ”road movie” tämä ei silti ole. Todellisten ”tie-elokuvien” lähtökohtana on, että henkilöt päättävät tietoisesti paeta olemassa olevaa tilannetta. Road movien ominaisuuksiin kuuluu yleensä myös se, että lähdetään kapinoimaan ja otetaan samalla kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Bettie ei protestoi eikä kapinoi, kunhan vain lähtee ajelemaan sydänsuruissaan. Bettiekin ajaa ja ajaa, ja matkan varrelle osuu erilaisia tapahtumia. Rahatkin loppuvat, kun pankkikortti on ilmeisesti pantu lukkoon. Sattuu ja tapahtuu, mutta kovin heppoista on meininki.
Toinenkin konkari on mukana. Kun vanhat missit tapaavat yhteisen kuvakalenterin teon merkeissä, yhtä aluemisseistä näyttelee Mylene Demongeot (s. 1935), joka myös on ollut mukana noin sadassa elokuvassa. Ranskalaisille nämä kaksi supertähteä ovat varmaan riittävästi, mutta kokonaisuudessaan Emmanuelle Bercotin ohjaama elokuva jää kovin pinnalliseksi.
(Vuonna 1969 Miss Suomeksi valittiin Harriet Eriksson).
kari.naskinen@gmail.com
