On hetkiä, kun usko loppuu (Kristian Smeds)

Torstaina ajelin kohti Helsinkiä katsomaan Kristian Smedsin monologinäytelmää Nainen ja Karhu. Autoradiosta kuuntelin uutisia Oulusta, jossa 16-vuotias poika oli koulussa riehunut hengenvaarallisesti puukon kanssa. Koko-teatterin näytelmässä pieni tyttö saa esikoulussa parhaan eskarilaisen palkintona ison puukon. Voisi se olla katkaistu haulikkokin. Hymypoikapatsailla ei enää tee mitään. Elämässä on oltava ”munaa”. Keski-ikäisenä näytelmän tyttö huutaakin Cinderella-risteilyllä, saako mistään isoa munaa. Nimenomaan Cinderellalla, sillä eräänlaisesta Tuhkimo-sadun versiosta Smedsin näytelmässäkin on kysymys.

Monologin esittävä Salla Kozma ei kuitenkaan ole Tuhkimo. Hänkin kyllä saa tuttujen ryysyjensä tilalle kauniin keltaisen mekon, mutta prinssiä ei mistään ilmaannu.

Puukko on Smedsin näytelmistä ennestään tuttu symboli. On ollut myös kirveitä ja sirkkelinteriä. Ei kuitenkaan lasikenkiä eikä hymypoikia. Aseilla saa nykymaailmassa paremmin valtaa ja huomiota, kun maailma ei ole entisensä. Tärkeintä on voittaa ja saada mainetta. Näytelmässä ollaan myös yrityksen järjestämässä rekrytointitilaisuudessa, jossa työnhakijat pannaan paremmuusjärjestykseen, tai oikeammin huonommuusjärjestykseen, kuten joissakin tv-ohjelmissa. Ei parasta olekaan, on vain vähiten huono.

Erikoista tällaisessa tilanteessa on, että oleellista on todellakin huomion herättäminen. Ei väliä, onko paras vai huonoin, kunhan tulee esille, huomataan. Narsismi. Minä. Pinnan alla ei kaikki silti ole hyvin. Ihmisen nöyryyttäminen jättää lopulta jälkensä. Puukko voi auttaa, tai kivääri.

Sitten vielä se, että kaikki tapahtuu nyt julkisuudessa. Tuomioitakaan ei enää anneta oikeussaleissa, vaan tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa. Anneli Auer ja Heidi Hautalakin ovat jo tuomionsa saaneet.

Näytelmän yksinhuoltajaäidin ruumiin ja mielen läpi virtaavat ajat ja paikat, kaikki hänen elämäänsä vaikuttaneet ihmiset omassa tajunnassa, joka yrittää saada naisen elämää ymmärrykseen ja hallintaan. Eikä saa. Käsiohjelmassa Smeds täsmentää:

”Tiedätkö, on hetkiä kun usko loppuu, kun usko loppuu ja rakkaus kaikkeen siihen mitä on oppinu pitämään oikeana ja arvokkaana taistelun ja kärsimyksen väärtinä jonka puolesta on pannu kaikkensa likoon jonka puolesta voisi vaikka kuolla samoin tein, tää on sellainen hetki, paitsi että mä en halua kuolla, mä haluan elää.”

Tapansa mukaan Smeds jättää aina paljon katsojien omienkin tulkintojen varaan. Mikä esimerkiksi on se Karhu? Ehkä ensin pienen tytön nalle, myöhemmin jotain isompaa ja pelottavampaa, ja lopulta aivokasvain.

Nainen ja Karhu on nyt Smedsin toinen näytelmä, joka tapahtuu hyvin pienessä näyttämötilassa. Katsojat istuvat kuin leirinuotiolla, jossa näyttelijä kertoo tarinaa. Tälläkin kertaa surullista tarinaa maailman sydämestä.

Tarinankertojana on Salla Kozma, joka viime vuodet on näytellyt European theatre collectivessa. Roolissaan hän on loistava. Tuo aivan katsojien lähellä esille kaiken sen tuskan, mikä ihmistä piinaa. Yksi huutava ääni korpeen lisää. Tai Woyzeck. Oulu.

Näytelmän ovat ohjanneet Kristian Smeds ja Marjo-Riikka Mäkelä, joka on Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Etelä-Amerikassa työskentelevä ohjaaja, näyttelijä, näyttelijätyön opettaja ja Los Angelesiin perustamansa Chekhov Studio Internationalin taiteellinen johtaja. Nainen ja Karhu on Mäkelän debyyttiohjaus Suomessa. Näytelmän ovat tuottaneet European theatre collective, Koko-teatteri, Smeds Ensemble ja Los Angeles Chekhov Studio International. Aikaisemmin se on esitetty Berliinin Schaubuhne-teatterissa.

kari.naskinen@gmail.com