Näyttelijä Tommi Korpela sanoo herkuttelevansa sillä ajatuksella, että eläkepäivinä häntä odottaa valtava aarteisto maailmankirjallisuutta, jota ei ennen sitä ehdi lukea. Tosin häntä arveluttaa se, että esimerkiksi venäläisissä klassikoissa alkaa tapahtua vasta sivulla 300. (HS 9.7.)Turha sitä on eläkepäivinäkään yrittää, jos on lukijana samalla tavalla lyhytjännitteinen kuin Korpela sanoo olevansa. Yrittänyt olen. Minäkin tartuin jo toisen kerran elämässäni James Joycen Odysseukseen (Tammi, 1964); joskus 20 vuotta sitten olin päässyt 50 sivua, nyt jäin 150:een, enkä kolmatta kertaa yritä. On varmaan maailman kuuluisin huono kirja.
Keinotekoista itsensä "sivistämistä" tällainen maailmankirjallisuuden klassikoiden pänttääminen muutenkin on. Mitä järkeä on varsinkaan eläkevuosinaan kahlata läpi Cervantesin, Dostojevskin, Goethen, Proustin tai Tolstoin puuduttavia erämaita, kun niistä mahdollisesti löytämiään viisauksia ei enää ehdi omassa elämässään hyödyntää. Vai mistä on kysymys? Sosiologi Anna Kontula sanoo, että esimerkiksi Dostojevskiin turvautuvat nykyisin lähinnä teiniangstissaan rypevät nuoret intellektuellit, jotka haluavat näyttää fiksuilta raitiovaunussa (HS 9.7.).
Joitakin aikoja sitten tein huomattavasti paremman löydön, englantilaisen Kevin Wignallin (kuva) poliittisen dekkarin Kuka on Conrad Hirst? (Arktinen Banaani, 2009). Se kertoo palkkamurhaajasta, joka itselleenkin yllätykseksi saa selville, että häntä välikäsien kautta tehtäviin palkannut taho onkin CIA. Interpolin miehet lohduttavat palkkamurhaajaa: "Mutta eikö se ole hyvä asia? Tiedätte nyt, että ette ole rikollinen."
Vastaavanlaiseen tilanteeseen joutuu Robert Ludlumin agenttisankari Jason Bourne, joka muistinmenetyksensä takia ei tiedä, missä mennään.
Conrad Hirst tappaa ammatikseen. Tätähän CIA:n toiminta osaltaan on ollut; lukemattomiin poliittisiin murhiin CIA on palkannut ulkopuolisia tappajia, yhteistyötä on tehty mafiankin kanssa. Eikä murhakaan ole rikos, kun sen tekee CIA.
Wignallin kirjasta tulee mieleen Joseph Conradin Pimeyden sydän (Otava, 1968) ja sen norsunluukauppias Kurtz. Hirst ja Kurtz eivät ole vain pimeyden, vaan yksiselitteisesti pahuuden sydämessä. Sattumaako: Kurtzista kirjoitti Conrad, ja Wignall kirjoittaa Conradista.
Wignall kuvaa Hirstin pahuutta niin kylmän taidokkaasti, että tämä kirja voisi ilmestyä laaturomaanien Keltaisessa kirjastossa siinä missä Graham Greenenkin vakoilutarinat.
Kun olin osunut tällaiseen helmeen, kävin ostamassa samassa Banaani-pokkarien sarjassa ilmestyneet kaksi muuta kirjaa. Niistä skotlantilaisen Allan Guthrien Viimeinen suudelma on aika tavanomainen rikosjännäri, mutta yhdysvaltalaisen Duane Swierczynskin Keikkakuski on taas huippu; Keikkakuski edustaa kovaksikeitetyn kioskikirjallisuuden perinnettä parhaimmillaan.
Arktinen Banaani on 1995 perustettu kustantamo. Se perustettiin sarjakuvien välitysmyyntiä harjoittavan Valiosarjat Oy:n aputoiminimeksi kustannustoimintaan. Sen tunnettuja sarjakuvakirjoja ovat mm. Viivi ja Wagner sekä B. Virtanen.
Banaani-pokkareissa ilmestyvät seuraavaksi James Sallisin Kylmä kyyti ja Scott Phillipsin Jäätävää satoa. Kylmästä kyydistä tehdään parhaillaan elokuvaa, pääosassa Hugh Jackman, ja Jäätävää satoa on jo valmiina Harold Ramisin ohjaamana leffana (John Cusack ja Billy Bob Thornton).
Conrad Hirst on silti yliveto. Eikä tarvitse odottaa 300:aa sivua, kun alkaa tapahtua. Paras lukemani kirja vuosiin.
kari.naskinen@gmail.com
