Carrie Mathison, Saul Berenson… mutta Jack Baueria tarvittaisiin

Vakoilu, salaliittoteoriat ja terrorisminvastainen taistelu ovat parhaita aineksia poliittisiin elokuviin. Asiaan kuuluu myös vainoharhaisuus. Tämän lajin paras sarjaelokuva Isänmaan puolesta alkoi eilen televisiossa viimeisen tuotantokauden (8.) ensimmäisellä jaksolla. CIA-agentti Carrie Mathison on päässyt seitsemän kuukautta kestäneestä vankeudesta Venäjältä, toipuminen on vielä kesken, mutta Saul Berenson tarvitsee häntä Afghanistaniin edistämään neuvotteluja Talibanin kanssa. Tilanne on hankala, sillä Carrie ei ole Venäjältä vapauduttuaan selviytynyt valheenpaljastuskokeesta, joten CIA:ssa mietitään, onko Carrie aivopesty kaksoisagentiksi.

Ei tämä mitään uutta olisi. Sarja alkoi, kun merijalkaväen sotilas Nicholas Brody vapautui kahdeksan vuoden vankeudesta Irakista ja Carrie sai vihjeen, että Brody on nyt turvallisuusuhka. CIA:n palveluksessa 35 vuotta ollut Berenson kuitenkin tuntee luottoagenttinsa Carrie Mathinsonin ja Berensonilla on myös sananvaltaa yli CIA:n, sillä tällä hetkellä hän toimii presidentti Ralph Warnerin kansallisen turvallisuuden neuvonantajana. Niinpä Carrie saa komennuksen Kabuliin, jossa CIA:lla on oma toimipiste. Berenson itse on Qatarissa neuvottelemassa talibanien kanssa.

Oleellinen osa juonenkulussa on Carrien kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kyllähän se monia ihmetyttää ja panee epäilemään, että Carrien joskus kummallinen käytös johtuu ihan jostain muusta. Sen verran on nykymuodinmukaista perhe-elämän selvittelyäkin, että Carriella tiedetään olevan lapsi; isä oli Nicholas Brody, joka hirtettiin Lähi-idässä kolmannen kauden lopussa. Jonkinlainen romanttinen suhde Carriella oli myös CIA:n Peter Quinniin, mutta myös Quinn kuoli väkivaltaisesti kuudennella kaudella.

Isänmaan puolesta on siitäkin hyvä sarja, että siinä ei ole julmetusti väkivaltatoimintaa. Tosin tilanteet äityvät joskus sellaisiksi, että hyvä olisi, jos Carrieta jeesaamassa olisi vaikka Jack Bauer. Jos Bauer pantaisiin vetämään iskuryhmää, jonka muut jäsenet olisivat Jason Bourne, Carl Hamilton, Ethan Hunt ja Jack Reacher, ei Carrien aina tarvitsi olla huolissaan. Nytkin eilen illalla jakso loppui siihen, että Carrie näki Kabulissa yllättäen vanhan tutun, GRU:n everstiluutnantti Jevgeni Gromovin, joka viimeksi Moskovassa kielsi Carrielta tämän tarvitsevat mielialalääkkeet. Juuri tämän takia valheenpaljastuskokeetkin ovat menneet pieleen, koska Carriella on puolen vuoden jakso pelkkää sumua.

Jack Bauer tulee mieleen siksi, että hän on Counter Terrorist Unit -organisaation agentti sarjaelokuvassa 24, jonka tuottajat Alex Gansa ja Howard Gordon ovat käsikirjoittaneet ja tuottaneet myös Isänmaan puolesta. Jack Bauer päästettiin irti marraskuussa 2001, kun WTC-iskusta oli kulunut vasta kaksi kuukautta. Bauerin tehtävänä oli suojella presidentti David Palmeria ja torjua ääri-islamilaisten ydinpommiuhka. Varsinaista 24:ää tehtiin kahdeksan tuotantokautta vuoteen 2010 asti ja sen jälkeen alkoi Isänmaan puolesta syksyllä 2011.

Kun lonkerot ulottuvat toisiinsa, niin samana vuonna 2013, kun Isänmaan puolesta alkoi meillä näkyä MTV 3:ssa, meni Yle Teemalla israelilainen sarjaelokuva Sodan vangit. Se taas oli lähtökohtana Gansan ja Gordonin luomalle sarjalle.

Kaikki erinomaisia sarjoja, joissa kuvataan valtakoneistojen sitä toimintaa, joka ei pinnalle näy. Tämäntyylisissä elokuvissa jännitettä syntyy hyvin usein sisäisistä epäilyistä. Tässä suhteessa 24 on huippu, sillä siinä ei koskaan tiedä, onko joku sittenkin petturi. Eikä sekään ollut ihme, että ulkoministerinä ollessaan Hillary Clintonkin kysyi sähköpostilla joltakin alaiseltaan, että miltä kanavalta Washingtonissa saa näkymään Isänmaan puolesta -sarjan.

kari.naskinen@gmail.com

Entä jos kirjakaupatkin pantaisiin kiinni?

Kirjastot ovat nyt kiinni, mutta entä jos kirjakaupatkin? Aina voisi tietenkin ottaa omasta hyllystä jo luettuja kirjoja, ja monet lukevat uusia kirjoja jo internetistä. Rax Rinnekangas teki elokuvan Maailman viimeinen kirjakauppa (2017), johon yhden sysäyksen hänelle oli antanut Francois Truffautin Fahrenheit 451 (1953). Rinnekankaan elokuvassa ei kukaan polta kirjoja, mutta tilanne on henkisesti niin ankea, että hän näkee ainoaksi mahdollisuudeksi perustaa kirjakauppa laatukirjallisuuden pelastamiseksi.

Rinnekangas luonnehtii Maailman viimeistä kirjakauppaa dokumenttielokuvaksi. Ei kirjakauppaa silti rakenneta, eikä edes kunnolla suunnitella. Sen verran ideaa on, että sinne pitäisi saada 7000 kirjaa, ja näyttää siltä, että kirjakaupan sijainti olisi jollakin aavikoituneella syrjäseudulla Espanjassa. Taikavarvulla kyllä tutkitaan tarvittavan vesisuonenkin paikkaa, mutta siihen se jää. Ei silti hätää, olkoon dokumenttia tai mitä tahansa, niin tämä kirjallisuusfilosofinen elokuva toimii. Mukana on neljä kirjallisuutta rakastavaa ihmistä, jotka puhuvat ja puhuvat, ja ovat vakavasti huolissaan.

Käsikirjoituskin on Rinnekankaan, mutta luultavasti runsaassa puhumisessa on paljon myös elokuvan henkilöiden omaa ajattelua. Sikäli elokuva ei fiktio olekaan, että sen henkilöt esittävät itseään: näyttelijä Hannu-Pekka Björkman, ranskasta suomeen kirjoja kääntävä Kaisa Kukkola, espanjalainen kuvataiteilija-näyttelijä Nacho Angulo ja saksalainen näyttelijä Boris Koneczney – kolme muskettisoturia ja rouva Bonacieux (kuvan varjomiekkailukohtauksessa Björkman ja Koneczney). Tämä porukka matkustaa pakettiautolla kohti sitä kirjakaupan suunniteltua toteutuspaikkaa ja pohtivat kirjallisuuden tilaa nykymaailmassa.

Keskustelusta ei ole kysymys, vaan oikeastaan kunkin henkilön monologeista, sillä he eivät ymmärrä kaikkien toistensa kieliä. Tämäkin liittyy oleellisena asiaan sikäli, että näin korostuu kirjojen kääntämisen merkitys. Luonnollisesti on paljon puhetta kirjailijoista, joista erikseen nousevat väliotsikkoinakin esille Dante Alighieri, Bernardo Atxaga, Hermann Broch, Fjodor Dostojevski, Novalis ja Walt Whitman.

Rinnekankaan selvästi oma harmitus koskee sitä markkinatalouden ja viihdeteollisuuden kompusta, jonka päätehtävä on tuottaa lukijoista kuluttajiksi muuttuneille ihmisille teollista Hauskaa. Hän ei voi ymmärtää, että kirjallisuus ja elokuvat pyörivät nykyisin väkivallan ja seksin ympärillä. Yhdessä haastattelussa Rinnekangas kertoi ranskalaisen kirjankustantajansa sanoneen, että siellä Keski-Euroopassa luetaan mielellään nordic noir -kirjoja, koska heistä on kiva kokea kuinka huonosti siellä pohjoisessa nukkekodissa menee.

Rax Rinnekangas: ”Aiemmin oli sellainen käsitys, että tämä Skandinavia on jonkinlainen paratiisi, jossa ei ole mitään ongelmia. Sitten Stieg Larssonin Millennium-trilogia syöksi esiin kaiken maailman seksuaaliperversiot ja psyyken rappiot ja kaiken korruption ja talouspetokset yhdessä laakissa. Sen lukeminen oli niin uutta Keski-Euroopassa.” (nettijulkaisu Film-o-holic 13.10.2017)

Entä koronavirus? Elokuvassa Björkman sanoo, että kirja on auttanut enemmän kuin muiden neuvot ja apteekin lääkkeet. Lisäksi kirjoista voi etsiä ja löytää vastauksiin isompiinkin kysymyksiin. Miksi elämme? Mitä elämällä pitäisi tehdä?

Björkman on niitä taiteilijoita, jotka Kalle Holmbergia ”seuraten” ovat löytäneet hiljaisuuden ja aikaa elämän peruskysymysten selvittämiseen Valamon luostarissa. Kesäkuussa 2020 Björkman on taas Valamossa, jossa hän luennoi hiljaisuuden taiteilijoita käsittelevällä kurssilla. Holmbergin ”komennosta” Rinnekangaskin vietti kaksi viikkoa Valamon retriitissä ja luki Karamazovin veljekset kolmeen kertaan ja alleviivaten.

kari.naskinen@gmail.com

Classicus – proletarius

Ostin marketin pakastealtaasta Classic-tikkujäätelön. Mikä ihmeen klassikko? En muista. Ainoat klassikkojäätelöt voisivat olla Valion vanilja-, mansikka- ja suklaatikkujätskit.

Erikoista tämän sanan käyttöä oli taannoin sekin, kun Olympiastadionilla pelattiin 2011 Jokerien ja HIFK:n peli: sitä mainostettiin oikein isolla kirjaimella Talviklassikoksi. Miten voi olla klassikko, kun se on vasta kohta ensimmäisen kerran edessä? Jos tämä ulkoilmaottelu olisi edes järjestetty Helsingin Pohjoisrannassa, jossa kaupungin ensimmäiset kiekkomatsit jollain kentällä pelattiin, niin olisi jotenkin voinut puhua klassikosta. Jos Tampereella pelataan ”talviklassikko”, pitää tapahtumapaikan olla Koulukadun kaukalo, ja Jyväskylässä Nisulan monttu.

Klassinen on tietenkin tuttu latinasta tuleva sana, classicus = ensiluokkainen. Kaikkea ensimmäiseen luokkaan liittyvää voitiin antiikin kreikkalais-roomalaisessa kulttuurissa nimittää klassiseksi, myös ihmisiä.

Roomalainen kirjailija ja latinan kielen tutkija Aulus Gellius (noin 130 - 180) asetti classicuksen vastakohdaksi proletariukselle. Oli siis selvä luokkajako. Rooman valtiosäännönkin mukaan proletariaatti oli köyhälistöä, jonka velvollisuus oli vain tehdä töitä ja lapsia. Marx ja Engels tulkitsivat samoin: proletariaatti sai elantonsa myymällä työvoimansa kapitalisteille.

Liettualais-venäläinen marxilainen filosofi Abram Deborin harmitteli, että Neuvostoliitossakin klassikko-sanaa käytettiin samaan vanhaan tapaan, joten esimerkiksi klassista kirjailijaa pidettiin vastakkaisena ilmauksena proletaarikirjailijalle. Deborin ja monet muut neuvostokulttuurin kärkinimet käänsivätkin käsitteet uuteen asentoon sanomalla, että ”toverit, tämän päivän yhteiskunnan ensimmäinen ja korkein luokka on työväenluokka – ja korkeimman luokan taiteella kuuluu olla oikeus termiin klassinen taide”.

Ehkä tunnetuin klassinen-sanan käyttö liittyy musiikkiin. Klassinen musiikki tarkoittaa ahtaimmillaan barokin ja romantiikan välisen ajan (noin 1770 – 1830) musiikkia, mutta nykyisin termillä tarkoitetaan yleiskielessä sitä vanhaa kreikkalais-roomalaista ensiluokkaisuutta riipumatta vuosiluvuista. Eli klassinen taidemusiikki on parempaa kuin muut musiikinlajit.

Asia erikseen ovat klassikkosanonnat:

”Sodassa ensimmäinen uhri on totuus.” (Aiskhylos)
”Joko löydän tien tai teen sen.” (Hannibal)
”Tulin, näin, voitin.” (Julius Caesar)
”Jos äänestämällä voisi vaikuttaa, ei meidän annettaisi äänestää.” (Mark Twain)
”Kuka tahansa voi tietää. Tarkoitus on ymmärtää.” (Albert Einstein)
”Minä en vihaa ketään paitsi Hitleriä, ja häntäkin viran puolesta.” (Winston Churchill)
”Minä olen berliiniläinen.” (John F. Kennedy)
”Saatanan tunarit.” (Urho Kekkonen)
”Kun kansa saa vallan, niin kuka sen saa.” (Paavo Haavikko)
”Itseoppinut on ainoa oppinut, muut ovat opetettuja.” (Erno Paasilinna)
”Elämä on laiffii.” (Matti Nykänen)
”Voiko vitutukseen kuolla?” (Paavo Väyrynen)
”Ihan sama mitä ne kirjottavat, kunhan saan nuorta ja kaunista persettä.” (Donald Trump 1991)
”Ihan sama sataako vai ei.” (Kimi Räikkönen)

kari.naskinen@gmail.com

”Alas Stalin, eläköön vapaus!”

Maanantai-iltana ehdin katsoa viimeisen elokuvan ennen teatterin sulkemista koronaviruksen takia. Ken Loachin Maa ja vapaus (1995) kuvaa sitä surkuhupaisaa tilannetta, jossa Espanjan sisällissota ainakin osittain ratkesi tasavaltalaisten ja vasemmistolaisten sisäisiin riitoihin. Kenraali Francisco Francon johtamat ja paremmin organisoidut joukot joutuivat silti taistelemaan melkein kolme vuotta, ennen kuin Franco sai voiton diktatuurilleen.

Elokuva tuo havainnollisesti esille vastapuolen sekavan koostumuksen. Mukana oli talonpoikia, anarkisteja, kommunisteja, sosialisteja, liberaaleja, kansanmiliisejä ja mitä lie muitakin. Kun kommunistit vielä jakautuivat marxilaisiin, trotskilaisiin ja stalinisteihin, niin sekameteli oli valmis. Joku huutaa kurkku suorana ”alas Stalin, eläköön vapaus” ja toinen punikki pamauttaa tussarilla kuoliaaksi.

Elokuvan päähenkilö on englantilainen David Carr, joka on saanut tarpeekseen työttömyydestään Manchesterissa. Hän on kommunistisen puolueen jäsen ja haluaa lähteä auttamaan tovereita Espanjaan. Laivalla sinne pääsee, ja Espanjassa vastaanotto on lämmin, kun junassakin saa matkustaa rautatieläisten ammattiliiton päätöksellä ilmaiseksi, jos on matkalla taisteluihin.

Carr liittyy maailmanvallankumousta tavoittelevien trotskilaisten P.O.U.M-järjestöön, jossa on muitakin ulkomaalaisia. Suomalaisista ei elokuvassa mainita, mutta täältäkin sinne miehiä lähti kymmenittäin. Muutama suomalainen kävi myös Francon puolella sotimassa.

Carr saa kuitenkin karvaasti kokea tasavaltalaisten sisäiset riidat. Kun Carr näkee, että kommareiden eripura heikentää mahdollisuuksia tuhota fasismia, hän repii puolueen jäsenkirjan. Aatteensa hän kuitenkin säilyttää ja tuo mukanaan Manchesteriin kourallisen Aragonian maata, ja elokuvan lopussa Carrin hautajaisissa lapsenlapsi heittää tämän soran arkun päälle ja nostaa kätensä nyrkissä pystyyn.

Elokuva perustuu löyhästi George Orwellin sotareportaasiin Katalonia, Katalonia (1938). Myös Orwell kuului P.O.U.M.:n miliisijoukkoihin, mutta pakeni Espanjasta puolentoista vuoden kuluttua kommunistien sisäisten riitojen takia. Loachin elokuva on harvinaisuus tästä aiheesta, eikä sitä Suomessakaan ole varsinaisesti esitetty kuin joillakin filmifestivaaleilla ja muissa erikoisesityksissä, kuten eilenkin.

Espanjan sisällissodasta on melko vähän tehty fiktioelokuvia. Tunnetuin on tietenkin Ernest Hemingway -filmatisointi Kenelle kellot soivat (1943), ja viime vuosina on kahdessa tv:n sarjaelokuvassa sivuttu aihetta. Maa ja vapaus on kuitenkin aivan toista maata, se kertoo ankarasti siitä vaikeasta asetelmasta, joka espanjalaisessa yhteiskunnassa tuolloin vallitsi. Ken Loach (s. 1936) on vakaumuksellinen kommunisti, jonka elokuvat luokkakantaisen nyky-Englannin epäkohdista ovat tuttuja. Hänellekin oli varmaan katkeraa huomata, että Espanjassa 1930-luvulla työväenluokka ei saanut voimiaan yhdistetyksi.

Euroopan elokuva-akatemia valitsi Maan ja vapauden vuoden 1995 parhaaksi elokuvaksi. Se ei ole ensisijaisesti sotaelokuva, vaan kuvaus nimenomaan niistä ristiriidoista. Puhutaan paljon ja suunnitellaan uudenlaista tulevaisuutta, kollektivisointia ja muuta. Romantiikkaakin on mukana, koska taistelujoukoissa on pari naistakin.

kari.naskinen@gmail.com

Eduskunnassa 15.3.1940

Eduskunnan salaisessa täysistunnossa päivälleen 80 vuotta sitten oli käsiteltävänä yksi asia: hallituksen esitys Suomen ja Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton välisen rauhansopimuksen lopullisesta ratifoinnista. Klo 14 alkaneessa kokouksessa päätettiin hallituksen esitys ensin lähettää ulkoasiainvaliokuntaan. Kokous päättyi klo 15.04 ja ulkoasiainvaliokunta kokoontui pankkivaliokunnan huoneessa klo 15.30. Valiokunnassa rauhansopimuksen hyväksymistä vastustivat vain Maalaisliiton kaksinaamaiset Urho Kekkonen ja Kalle Kämäräinen sekä Kokoomuksen Jaakko Ikola ja IKL:n Kaarlo Kares.

Sieltä asia tuli eduskunnan päätettäväksi uuteen täysistuntoon, joka alkoi saman perjantain iltana klo 19.30. Eduskunnassa käytettiin asiasta 20 puheenvuoroa, muutamat varsin pitkiä luentoja. Puhujat olivat enimmäkseen rauhansopimuksen vastustajia.

Käsiteltävänä ollut rauhansopimus oli allekirjoitettu 13.3. yöllä klo 02, mutta se päivättiin 12. päivälle, jotta vihollisuudet voitaisiin lopettaa heti seuraavana päivänä klo 11. Se oli ensimmäinen mahdollinen ajankohta, jolloin aselevon voimaanastuminen kävi päinsä ja senkin jälkeen kaukaisilla rintamilla oli joitakin taisteluja, koska joukoille oli mahdotonta kaikkialle saada pikaisesti sanaa rauhansopimuksesta.

Seuraavassa muutamia lyhyitä otteita kansanedustajien käyttämistä puheenvuoroista:

Vilho Annala (IKL): ”Rauhan tekeminen on seurauksena pelkuruudesta. Meitä on tässä maassa paljon sellaisia, jotka kaikista vakuutteluista huolimatta emme näe, että tällaiseen rauhaan oli pakko mennä. Tämä on nähdäkseni varsin kohtalokasta diplomaattista taitamattomuutta.”

Martta Salmela-Järvinen (SDP): ”Esillä oleva asiakirja merkitsee kohtalokasta iskua Suomen kansan ja valtion olemassaololle. Sen kautta riistetään perusta meidän tulevaisuudeltamme.”

Risto Ryti, pääministeri (Edistyspuolue): ”Edellytyksenä aselevon voimaansaattamiselle oli määräys rauhansopimuksesta. Se ei tietysti, teoreettisesti, estä eduskuntaa olemasta ratifioimatta tätä rauhansopimusta, jolloin se tietysti ilman muuta purkautuu. Vasta tänään – tänään on kai 15. päivä – alkaa aseiden luovutus.”

Uuno Hannula, opetusministeri (Maalaisliitto): ”Olen valtioneuvostossa kaiken aikaa johdonmukaisesti ollut sillä kannalla, ettei rauhanneuvotteluihin olisi ollut käytävä, vaan taistelua jatkettava sekä otettava vastaan länsivaltain tarjoama apu.”

Kaarlo Kares (IKL): ”Minä omasta puolestani katson rauhanteon liian hätäillyksi. Me uskomme sittenkin, me uskomme Jumalan apuun ja ylösnousemukseen.”

Antti Kukkonen (Maalaisliitto): ”Suomen puolustussota on alusta loppuun ollut vertojaan vailla oleva sankariteko. Meidän pyhä taistelumme on suoritettu ei ainoastaan Pohjolan, vaan koko ihmiskunnan hyväksi ja sen ikuisten arvojen säilyttämiseksi.”

Pekka Pennanen (Kokoomus): ”Kunniakas taistelu kalleimpien arvojen puolesta sisältää pakkorauhankin jälkeen uskon ja luottamuksen tulevaisuuteen.”

Urho Kekkonen (Maalaisliitto): ”Tämä rauha ei vastaa käydyn sodan kulkua. Tilanne on kuitenkin nyt sellainen, että vaikka eduskunnalla on muodollinen oikeus hylätä rauhansopimus, en kuitenkaan voi käsittää, että kukaan edesvastuullinen kansanedustaja voisi vakavassa mielessä esittää rauhansopimusta hylättäväksi.”

Rauno Kallia (IKL): ”Tähän rauhaan on menty hätiköiden, niin kuin täällä on jo aikaisemmin sanottu. Tämän vuoksi en voi olla mukana hyväksymässä hallituksen esitystä.”

Paavo Virkkunen (Kokoomus): ”On tavallinen laskelma historiassa, että tarvitaan kuitenkin 50 vuotta, ennen kuin on riittävä välimatka suurten tapahtumien oikeaan arvostelemiseen ja kaikkien niiden syiden selvittämiseen, jotka ovat tapahtumiin johtaneet. Antakaamme siis tulevaisuuden meitä arvostella ja ottakaamme nykyhetkestä se raskas opetus, mikä sillä on meille annettavana.”

Rauhansopimuksen hylkäämistä ehdotti Ernst Estlander (Rkp). Äänestyksessä annettiin sopimuksen hyväksymisen puolesta 145 jaa-ääntä, 3 ei-ääntä, 9 tyhjää, poissa 42. Puhemies Väinö Hakkila (SDP) lopetti täysistunnon klo 21.53.

Nämä ”pitkän parlamentin” (1939-45) suljettujen istuntojen keskustelupöytäkirjat julkaistiin vasta 1967 Lahden kirjapaino ja sanomalehti Oy:n painamassa kirjassa, jonka oli koonnut kansanedustajana noissa kokouksissa ollut rauhanaktivisti, ”nuuskamuikkunen” Atos Wirtanen (SDP).

Kirjan julkaisi tietokirjailija ja kääntäjä Caius Kajanti, jolla oli oma kustannusosakeyhtiö. Aiemmin 1957 hän oli tullut tunnetuksi norjalaisen Agnar Myklen romaanin Laulu punaisesta rubiinista kustantamisesta. Oikeuskansleri Olavi Honka määräsi kirjan epäsiveellisenä takavarikkoon. Rauma-Repolan höyryvoimalaitoksen uunissa poltettiin yli 5000 kirjaa, mutta Kajannille jäi niitä 800 kappaletta, jotka hän myöhemmin myi Helsingin sotainvalidipiirille ja se myi ne eteenpäin ovelta ovelle.

kari.naskinen@gmail.com

Maailma on kaikki, mikä on niin kuin se on

Koska televisiosta ei nyt tule paljon mitään urheilua, on hetki aikaa perehtyä muunlaisiin asioihin. Eikä sitä koskaan tiedä, tuleeko huomennakaan tai edes huomista, sillä kuten filosofi Ludwig Wittgenstein (kuvassa) kirjoitti, ”huominen auringonnousu on hypoteesi, mikä merkitsee, ettemme tiedä, nouseeko aurinko”.

Eli tässä vain ollaan vessapaperirullien kanssa ja odotellaan. Menee miten menee, ja tämän viisas Wittgenstein tiesi jo sata vuotta sitten. Hänen väitöskirjansa ensimmäinen lause on tämän juttuni otsikossa.

Niin kuin tämä kummallinen koronavirus. Mistä sekin on alkunsa saanut? Vaikea kenenkään tietää, mutta Wittgenstein osasi lohduttaa tietämättömiä: ”Mystistä ei ole se, millainen maailma on, vaan se, että maailma on.”

Mitähän Wittgenstein sanoisi nyt? Olisiko hän Facebookissa ja Twitterissä? Jo ennen näitä hössötyksiä Wittgenstein kuitenkin neuvoi ihmisiä välttämään hölynpölyä ja loogisia virheitä niin pitkälle kuin mahdollista. Nykyisin tämä tuntuu mahdottomalta.

Samana vuonna 1889 syntynyt Martin Heidegger vahvisti, että Wittgenstein oli oikeassa, koska filosofia on ”absoluuttisen rehellisyyden tiedettä”. Heidegger päätyi omassa tieteellisessä rehellisyydessään sellaiseen johtopäätöksen, että liittyi 1933 Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen jäseneksi. Tämä avitti hänet Freiburgin yliopiston rehtorin virkaan ja jutut olivat sen mukaisia: ”Opinkappaleet ja ideat eivät ole se, mikä olemisellemme asettaa säännöt. Itse Johtaja ja vain hän on Saksan nykyinen ja tuleva todellisuus ja laki.”

Jo paljon ennen rehtoriksi pääsyään Heidegger luennoi Freiburgissa, jossa toimi professori Edmund Husserlin assistenttina. Heti ensimmäisessä luennossaan 1918 Heidegger nousi niin korkeisiin sfääreihin, että kuulijat ihmettelivät, onko tuossa nyt puhumassa pelle, taikuri vai profeetta.

Osittain tästä on saanut nimensä saksalaisen nykypäivän filosofin Wolfram Eilenbergerin kirja Taikurien aika – Filosofian suuri vuosikymmen 1919-29 (Siltala, 2019). Wittgensteinin ja Heideggerin lisäksi siinä käsitellään Walter Benjaminia ja Ernst Cassireria. Kaikki he olivat tällaiselle tavalliselle Eurosportin ja Viasatin katsojalle outoja heppuja, joskin Cassirer luki aamulehdestä aina ensimmäiseksi urheilusivut ja iltalukemisina sängyssä oli rikosromaaneja.

Eilenberger (s. 1972) puolestaan on kirjoittanut filosofiateosten lisäksi jalkapallokirjoja. Muutama vuosi sitten hän sai Saksan jalkapalloliiton valmentajalisenssin, ja itse hän pelaa saksalaisten kirjailijoiden jalkapallomaajoukkueessa. Suomeksi häneltä on ilmestynyt kolme kirjaa, joista yksi on omaelämäkerrallinen Minun suomalainen vaimoni (Siltala, 2011). Hänen vaimonsa on Pia Päiviö, jonka urheilutausta on koripalloilu.

Tuossa ”vaimokirjassaan” Eilenberger sanoo suomalaisissa olevan koomista se, etteivät he itse ymmärrä, miten koomisia he ovat. Senkin hän tietää, että Suomessa naisilla on sananvalta, ja tämän hän oli havainnut jo paljon ennen nykyisen hallituksen nimittämistä.

”Suomalaiset puhuvat vähän ja lauseiden väliin jää paljon tyhjää tilaa, ja jokaisessa suomalaisessa huushollista löytyy Marimekon unikkokuosia”, sanoo saksalainen filosofi, joka vuosittain käy myös kesämökillä Suomessa. Mökkielämästä hän mainitsee erityisenä paikkana ulkohuussin. Vessa on suomalaisille yksi tärkeimpiä asioita myös talvella, kuten on nyt kauppojen vessapaperihyllyiltä nähty.

Marimekko kuuluu myös Suomen hallituksen vakinaiseen kuosivalikoimaan. Ei kuitenkaan Sanna Marinin, josta eilisessä jutussani sanoin, että Helsingin Sanomat on ottanut häneen hyvin myönteisen kannan. Tämän päivän lehdessä kakkospäätoimittaja Antero Mukka vetää kuitenkin toiseen suuntaan. Mukka moittii pääministeriä siitä, että koronakatastrofin yhteydessä tämä tukeutuu THL:n asiantuntijoiden linjauksiin. Mukan mielestä pääministerin pitäisi ilmeisesti keksiä itse jotain omaperäistä.

kari.naskinen@gmail.com

Sanna Marin on nostanut SDP:n eturiviin

Vaikka sosiaalidemokraatit eivät mielipidemittauksissa ole kärkipaikalla, on puolue noussut Sanna Marinin ansiosta arvostuksessa selvästi eturiviin. Hänen persoonansa ja esiintymisensä miellyttävät. Esimerkiksi päälehtemme Helsingin Sanomat on muuttanut asennettaan SDP:n johtamaan hallitukseen oleellisesti sen jälkeen, kun Sanna Marinista tuli pääministeri. En ole leikannut talteen lehden Sanna Marinia ja hallitusta kiitteleviä pääkirjoituksia, mutta niitä on viime viikkoina ollut ainakin kaksi. Lisäksi hänen suurta huomiota saanut Yhdysvaltain-vierailunsa noteerattiin Suomessakin suuresti ja otettiin pisteet kotiin koko Suomelle.

On tullut tämä asia esille samanaikaisesti, kun olen lukenut Helsingin yliopiston ison tutkimushankkeen tuloksia uudesta kirjasta Suomen suurin - Helsingin Sanomat 1889 – 2019 (Siltala, 2019). Siinä käydään läpi myös niitä poliittisia linjauksia, joita lehdellä on tänä pitkänä aikana ollut.

Eero Erkon aikana lehti oli keskikentän vasemmalla laidalla, mutta Eljas Erkon vahva antikommunismi vei lehteä niin oikealle, että 1951 Literaturnaja Gazeta nimitti Eljas Erkkoa ”amerikkalaisen imperialismin tärkeimmäksi sodanlietsoja-agentiksi”. Eljas Erkkoa voitiin pitää CIA:n asiamiehenä siinä kuin Urho Kekkosta KGB:n agenttina.

Aatos Erkon valtaannousun jälkeen tuli muutos ja HS alkoi kallistua vuorineuvosten harmiksi vasemmalle 1960-luvun yhteiskunnallisen vasemmistolaistumisen mukana ja ay-liikettäkin alettiin jo hieman myötäillä. Aatos Erkkokin oli silti ”American Fan”, mutta harmitteli sitä, ”miksi amerikkalaiset tekevät niin vaikeaksi sen maan rakastamisen”.

Tällä vuosituhannella HeSa on taas palannut oikeammalle, joskin lehti on edelleen ”heilunut tuulten mukana”, kuten kirjassa todetaan. Ehkä kuitenkin pätee edelleen se pääkirjoitussivun pakinoitsijan Esko Saarisen (Penninen) lausuma, että ”Eero Erkon päivistä lähtien lehti on ollut laillisuuden, liberaalisuuden ja länsimaisen elämänkäsityksen tulkki.” (HS 14.11.1959)

VARAUKSETON
TUKI KEKKOSELLE

Suomettumisen kovimpina aikoina myös HS suomettui. Aatos Erkko lähensi lehden suhteita Tamminiemeen, mikä onnistui hyvin, mutta jätti arpensa lehden toimitukseen. Kekkosen sekavuuskohtauksista tihkui tietoa silloin tällöin, mutta juttuja ei kirjoitettu, koska ei ollut lääkärintodistuksia. Kari Suomalaisen pilapiirroksissa Kekkosta ei kuitenkaan päästetty vähällä.

Vuoden 1978 vaalien alla Erkko tähdensi päätoimittaja Heikki Tikkaselle, että HS tukee varauksettomasti Kekkosta. Kun tässä oli onnistuttu tuloksellisesti, olivat seuraavana vuonna edessä HS:n 90-vuotisjuhlat Finlandia-talossa. Niiden päätähtenä oli Kekkonen, ja ettei mikään pilaisi tunnelmaa, hyllytettiin politiikantoimittaja Janne Virkkusen valmis juttu Kekkosen henkilöpalvonnasta muutamaksi kuukaudeksi.

Kun Kekkonen lopulta jäi sairauslomalle, valitsi Aatos Erkko seuraajasuosikikseen Ahti Karjalaisen. Erkon tulkinta oli, että presidentiksi pitää saada Neuvostoliitolle mieluisin ehdokas. Demariksi veikkailtu Heikki Tikkanen asettui kuitenkin vastahankaan ja julisti toimitukselle, että lehti on tässä asiassa puolueeton. Erkko manasi ja vuodatti pettymystään eri ihmisille. Mauno Koiviston tultua valituksi Erkko ennakoi Neuvostoliiton vastatoimia. Hänen mielestään edes Neuvostoliiton panssarimarssi Suomeen ei olisi nyt mahdottomuus. Sitten Erkon järkytykseksi paljastui, että hänen oman lehtensä politiikantoimitus oli kaikessa ”puolueettomuudessaan” osallistunut Karjalaisen kampittamiseen.

Jos Aatos Erkko vielä eläisi, hän olisi varmaankin Vladimir Putinin presidenttikausien jatkamisen kannalla. Vuonna 2004 Erkko oli vakuuttunut Putinista vaikeiden ongelmien keskellä: ”Länsimaissa media huutaa kuin sumusireeni, kun yksikin asia Putinista tulee esille, mutta ei sano sanaakaan silloin, kun menee hyvin.”

”Jos pitää ajatella Aatoksen poliittista kantaa, niin lähinnä demari hän oli”, sanoo kirjassa eräs Erkon luottomiehistä, mutta nimettömänä. Toisaalta ”kun on miljardi rahaa, on helppo olla demari”.

Ei Erkko silti mikään SDP:n virallisen linjan kannattaja ollut, eikä hän ollut missään kiinteissä suhteissa puolueeseen. SDP:n periaate sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen pyrkimisestä työnsi joka tapauksessa Erkkoa ja lehteä kohti SDP:tä. Siinä se raja menikin: kommunismi ei käynyt Erkolle eikä hänen lehdelleen. Vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen HS tinkasi demareilta vastausta siihen, voisiko SDP alentua jopa SKDL:n kanssa hallitusyhteistyöhön. Alentuihan se.

AHTISAARI,
LIPPONEN, HALONEN

Koiviston jälkeen tasavallan presidentiksi valittiin Martti Ahtisaari, joka lukeutui Aatos Erkon kontaktiverkostoon. Tästä huolimatta Erkko oli kannattanut presidentiksi Elisabeth Rehniä. Myöhemmin samana vuonna 1994 Erkko viimeistään tajusi, että oli ollut oikeassa, kun Ahtisaari sekoili ja kompuroi Erkon tarjoamilla rapuillallisilla Sanoma Oy:n edustustiloissa Hvitträskissä. Ahtisaari oli pyytänyt puheenvuoron, noussut seisomaan ja kilauttanut lasia, mutta ei saanutkaan sanaa suustaan. Pääministeri Esko Aho ratkaisi kiusallisen tilanteen kuuluttamalla: ”Republikens President talar”; paikalla oli myös Ruotsin pääministeri Carl Bildt.

Yksi hankala vaihe HS:n toimituksen ja SDP:n välillä oli 2000-luvun alussa, kun Paavo Lipponen kieltäytyi puhumaan Helsingin Sanomille johtuen jostakin Juha Akkasen kolumnista.

”Hän ei teidän kanssanne keskustele”, viestitti Lipposen sihteeri toimituksen yhteydenottoyritykseen. Muutama vuosi myöhemmin lehden johtoportaassa alettiin vaihteeksi olla kyllästyneitä uuteen presidenttiin Tarja Haloseen, joka touhusi turhan innokkaasti kehitysyhteistyön ja ihmisoikeuksien saralla. Olikin jo ikävä Lipposta, jota suurvaltojenkin isot pojat olivat kuunnelleet. Aatos Erkko oli tästäkin toista mieltä. Hän oli peräti lahjoittanut symbolisen 1000 markan summan Tarja Halosen vaalikampanjaan.

Entä Sanna Marin? Aatos Erkko olisi ilmeisen tyytyväinen lehden komeisiin juttuihin pääministerimme YK-vierailusta ja pääkirjoitusten myönteisille kommenteille hallituksen toiminnasta.

kari.naskinen@gmail.com