Elisabet II, ensimmäinen tv-kuningatar

Kun Englannissa valmistauduttiin Elisabet II:n kruunajaisiin, syntyi kimurantti tilanne televisioinnin takia. Koskaan ennen ei kruunajaisia ollut tuotu julkisuuteen tuon uuden tiedotusvälineen kautta. Kuningatar itsekään ei pitänyt ajatuksesta, ja Canterburyn arkkipiispa Geoffrey Fisher sanoi, että ”televisio on massoille tarkoitettua viihdettä, joka mahdollisesti on maailman suurimpia vaaroja”. Sulhanen oli samaa mieltä, Philip sanoi, että ”televisio on aivan sama kuin keltainen lehdistö”.

Tämä on nyt tuttua asiaa Netflixin erinomaisen The Crown -sarjaelokuvan ansiosta. Kolmas tuotantokausi siitä tulee aivan kohta.

Kruunajaiset oli sovittu järjestettäväksi 2.6.1953, ja edellisen vuoden lokakuussa hallituskin päätti kieltää televisioinnin, jotta ”Hänen majesteettiinsa välttyisi tarpeettomalta paineelta”. Toisin kuitenkin kävi, mutta ongelmat jatkuivat, kun kävi selväksi, että kaikki alahuoneen jäsenet eivät mahtuisi Westminster Abbeyn kirkkosaliin ainakaan kunnon paikoille. Jokaiselle ylähuoneen jäsenelle puolisoineen sentään varattiin hyvät istumapaikat.

Elisabet II:sta siis tuli ensimmäinen tv-kuningatar, mutta sen verran hillitysti kuvaaminen suorassa lähetyksessä tehtiin, että hänen kasvoistaan ei otettu lähikuvia, ja pyhät toimitukset, voitelu ja ehtoollisen nauttiminen kuvattiin takaapäin. Jo edellisvuonna Elisabet II:n joulupuhe oli esitetty telkkarissa niin, että puhe kuului, mutta kuvaruudussa näkyi vain mikrofoni ja lepattava valokuva kuningattaresta. Elisabet kärsi selvästi kamerakammosta, josta tietenkin vähitellen pääsi eroon.

Televisiointi oli luonnollisesti suurmenestys. Televisio oli jo hieman yleistynyt, ja rikostilastotkin osoittivat, että kruunajaispäivänä tehtiin rikoksia selvästi vähemmän kuin normaalisti. (Mitenkähän Suomessa linnanjuhlien ja jääkiekon MM-kisojen aikan?)

The Crownista on nyt ilmestynyt kirjakin. Sen teki tv-sarjassa historian asiantuntijana toiminut Robert Lacey, joka on kirjoittanut Elisabet II:n elämäkertateoksen ja kirjoittanut kuningattaresta muutenkin yli 40 vuoden ajan. Kirja täydentää runsain mitoin niitä tapahtumia, joita tv-sarjassa kuvataan.

Lacey kertoo, että tv-sarja perustuu tosiasioihin, mutta siinä on myös sepitettä historiallisen draaman ikivanhan perinteen mukaisesti. Tällaisista vanhemmista draamoista Lacey mainitsee Friedrich Schillerin näytelmän Maria Stuart (1800), jossa skottien kuningatar Maria Stuart tapaa Elisabet I:n, vaikka he eivät koskaan todellisuudessa tavanneetkaan.

Tällaistenkin seikkojen takia kirja on hyvä oheislukemisto tv-sarjan nähneille. Siinä on paljon mielenkiintoista tietoa, esimerkiksi pieni ote Elisabetin ja Philipin 1500 häälahjan luettelosta 1947: rouva David Muddilta pari nailonsukkia, rouva E. Klaroodilta myös pari nailonsukkia, neiti Ethel Newcombelta pala vanhaa pitsiä.

ELISABET TUNSI
ASEMANSA JO VARHAIN

Kerran pikkutyttönä Elisabet oli kuningataräiti Maryn kanssa jossain hienossa konsertissa. Kun Mary huomasi pojantyttärensä kiemurtelevan penkillä kärsimättömästi, hän kysyi, joko Elisabet haluaisi lähteä kotiin.

”Voi ei, isoäiti”, kuului vastaus, ”emme voi lähteä pois ennen loppua. Ajattele kaikkia niitä ihmisiä, jotka odottavat näkevänsä meidät ulkopuolella.” Silloin isoäiti oitis komensi hovineidin saattamaan pikkutytön ulos takaovesta ja viemään taksilla kotiin.

Julkisuudelta ei päässyt pakoon. Lehdistö ja uusi televisio olivat jatkuvasti lähettyvillä, kun Elisabet prinsessana ja sitten kuningattarena liikkui kotinsa ulkopuolella. Tämä koski perheen muitakin jäseniä. Prinsessa Margaretin ja hävittäjälentäjä Peter Townsendin romanssi oli niin kovaa jutunainesta, että alta pois. Kesällä 1953 Daily Mirror julkaisi etusivullaan äänestyslomakkeen, jolla lukijat voivat ottaa kantaa siihen, pitäisikö Margaretin naida 26 vuotta vanhempi, eronnut mies.

Lomakkeita palautettiin yli 70 000. Eikä siis mitään helppoa nettiäänestystä, vaan lomake kuoreen, postimerkki päälle ja kirjelaatikkoon. Naimisiinmenoa kannatti 67 907 ja 2235 oli sitä vastaan. Britannian lehdistöneuvosto kiirehti moittimaan lehteä asiattomuudesta. Naimisiin Margaret ja Townsend eivät menneet.

Sarjaelokuvan kahdella ensimmäisellä tuotantokaudella Elisabet II:n roolissa on suloinen mutta päättäväinen Claire Foy (kuvassa), mutta kolmannelle kaudelle näyttelijä vaihtuu kolhommaksi Olivia Colmaniksi. Prinsessa Dianan esittäjää en nettiä selaamalla löytänyt.

kari.naskinen@gmail.com

Synkkä eurooppalainen odysseia

Päämajan tiedotuskomppanian luutnantti nousee elokuun 14. päivänä 1942 Äänislinnaan lähtevään junaan. Luutnantti on saanut kolmen viikon komennuksen Aunukseen tutustumaan sikäläisiin tk-komppanioihin. Aseveli piirittää Leningradia ja Suomi on vapauttamassa Itä-Karjalan väestöä punaisen ikeen alta. Jonkin aikaa Aunuksessa oltuaan luutnantti kuitenkin ihmettelee, että keitä oikein vapautetaan, kun vapautettavat ovat lähteneet karkuun.

Tk-luutnantti on kirjailija Olavi Paavolainen. Hänen kirjoistaan Radioteatteri teki 40 vuotta sitten 6-osaisen kuunnelman Eurooppalainen odysseia (yhteensä 8 tuntia), joka nyt on Yle Areenassa. Kuunnelmassa, näytelmällisessä äänikertomuksessa, ei Paavolainen esiinny nimellään, vaan häntä esittävät Heikki Määttänen ja Jaakko Pakkasvirta on nimetty vain kirjailijaksi.

Hieno kuuntekukokemus. Kun sen kuuntelee korvakuulokkeilla stereona, on äänimaailma vaikuttava. Yleisradiolle kuunnelman kirjoitti ja ohjasi Timo Humaloja 1979. Musiikki on Antti Hytin.

Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu (Otava, 1946), päiväkirja jatkosodan vuosilta on tuttu, mutta kuunnelma käsittää muutakin, mm. vierailun Saksassa 1936. Siellä Paavolainen näkee ja kokee kuinka Eurooppa oli muuttumassa. Oli syntymässä uusi uskonto korvaamaan idän jumalattomuuden.

Suomi oli menossa siihen mukaan. Suur-Suomea tehtiin. Sinivalkoisen aatteen rauta-anturan alle jäi kaikki. Itä-Karjalan karjalaisten vapauttaminen oli pelkkää alistamista. ”Jumala ompi linnamme” – ja Hitler. Mutta missä olivat ne itäkarjalaisten tervetulotoivotukset, joista Suomen sotapropaganda pauhasi?

DEUTSCHLAND
ÜBER ALLES

Aunuksessa tk-luutnantti kysyy, on sota kansan edun mukaista? Suomen ja Itä-Karjalan? Mutta matkaan on lähdetty. Siitä matkasta luutnantti on jo saanut ennakkoon tuntuman 1936, kun on päässyt Saksan kutsumana ja Suomen kirjailijaliiton edustajana saksalais-pohjoismaiseen kirjailijataloon Travemündeen. Tanska oli jo edellisenä vuonna vastannut kutsuun kieltävästi ja niin nytkin.

Saksa on voimissaan. Saksa on vitaalisuuden, terveen nuorison ja työn maailma. Ja kansa on iloista. Keskitysleireistä liikkuu kyllä huhuja, mutta ne ohitetaan.

”Mikä ihme tämä kansallissosialismi on? Miten se on saanut kansan puolelleen”, pohtii kirjailija.

Kirjoja poltetaan Berliinissä, mutta ne ovatkin moraalittomia. Se on sivuseikka, alkavat Berliinin olympiakisat. Hitler avaa. Deutschland über alles. Heil Hitler! Huuma nousee Suomessakin. Kymppitonnin juoksussa kolmoisvoitto Salminen, Askola, Iso-Hollo. Matalakalloinen Murakoso jää neljänneksi. Sieg Heil.

Meno vain yltyy. Puoluepäivät 400 000 asukkaan Nürnbergissä keräävät miljoona vierasta, ja kirjailija kysyy itseltään, mitä minä täällä teen. Kirjailijana hän kuitenkin on siellä. missä kirjailijan pitää.

”Nürnberg oli pako pimeään. Olin siellä, kun seuraavan maailmansodan syntysanat lausuttiin. Pedon merkki oli isketty.”

BUENOS AIRES, VOLGA,
ISTANBUL, PARIISI

Kokemus kirjailijalle on niin ankara, että nyt hän haluaa johonkin kauniiseen. Kuunnelmassa laivan pilli huutaa, kirjailija saapuu Buenos Airesiin.

Siellä hän kokee pettymyksen, kun Saksa tunnetaan ja varsinkin kun sitä ihaillaan. Se kuitenkin tulee ilmi, että Argentiinassa ei pidetä mahdollisena kansallissosialismin leviämistä maailmanlaajuiseksi.

Kirjailijan matka jatkuu Paraguayhin. Siellä hän tapaa myös suomalaisia siirtolaisia. He eivät kuitenkaan ole löytäneet ihannemaata sieltäkään. Eikä löydä kirjailijakaan: ”Olen yhä ratkaisemattomien ongelmien keskellä.”

Kuunnelman neljännen osan alussa kirjailija on jokilaivalla Volgalla. On kesä 1939. Kaikki on Neuvostoliitossa rauhallista, kuten hän on kolme kuukautta kestäneellä matkallaan pannut merkille. Kaduilla ei ole sotilaita marssimassa. Sen verran hän on kuitenkin huomaavinaan Odessan satamamiliisin katseesta uhmaakin, että tulkaa vaan, me olemme siihen valmiit.

Sota on joka tapauksessa lähellä, bolshevismin ja kansallissosialismin uskonsota.

Mustanmeren yli kirjailija palaa vanhan Euroopan rajamaahan, Kultaisen sarven kaupunkiin. Sieltä Ateenaan, jossa kirjailija haluaa nähdä Parthenonin täyden kuun aikana. Kirjailija on eurooppalaisen sivistyksen kehdossa. Hieman pohjoisempana poltetaan kirjoja.

Saksa hyökkää Puolaan 1.9.1939 ja kirjailija pääsee monimutkaisten järjestelyjen avulla takaisin Suomeen.

ODOTETTU JA
KAIVATTU SOTA

Talvisodasta Suomi sai ”torjuntavoiton”. Sen kestäessä Olavi Paavolainen oli jo päämajan propagandaosaston tehtävissä Mikkelissä ja Kannaksella. Kotoisinkin hän oli Kannakselta, jossa kotitalo Kivennavalla tuhoutui talvisodan ensimmäisenä päivänä.

Kuunnelmassa hypätään talvisodan yli kesään 1941, kun edessä oli odotettu ja kaivattu revanssi Neuvostoliitosta. Saksa auttaisi.

Kuten tiedetään, alku oli erinomainen. Leningradin piiritystä seurataan päämajassakin tarkkaan ja nähdään kuinka Saksa on pannut Neuvostoliiton polvilleen. Suomalaiset ovat pikamarssia Petroskoissa, mutta kirjailija näkee, että suomalainen herrakansa ei ole toivottu vieras.

Kirjailijana tk-luutnantti on vaikeassa asemassa. Ristiriitoja on, mutta niistä pitää vaieta. Päiväkirjaa pitävä kirjailija ajattelee sitäkin mahdollisuutta, että entä jos tämä sota voitetaan – ”silloin ei kirjoituksiani julkaista”.

Runoja Paavolaiselta oli julkaistu jo ennen sotia, ja Gummerus oli julkaissut myös hänen kirjansa Kolmannen valtakunnan vieraana (1936) sekä Risti ja hakaristi (1938).

Koska sotaa ei voitettu, julkaistiin Synkkä yksinpuhelu 1946. Olavi Paavolainen toimi Yleisradion teatteriosaston päällikkönä 1947-64.

kari.naskinen@gmail.com

Kekke täyttää 80 vuotta

Näinä päivinä on lehdissä juttuja Eino Grönistä, joka torstaina 31.1.2019 täyttää 80 vuotta. Niissä jutuissa käsitellään tietenkin hänen laulajanuraansa sekä hälyarvoa lisäten alkoholinkäytön lopettamista yli 40 vuotta sitten ja vaimo Marjatan muistisairautta, jonka takia hän on nykyisin hoitokodissa. Siispä otan tässä esille Eino Grönin urheilumiehenä. Kuvakin on tätä varten valittu Paavo Nurmi -kisojen katsomosta muiden tuttujen urheilumiesten kanssa.

Kuten tunnettua, oli porilaisen Eino Grönin päälaji paini. Innostuksen siihen sai aikaan toisen reposaarelaisen Kelpo Gröndahlin hopeamitali Lontoon olympiakisoissa 1948.

”Muistan hyvin, miten me kaikki oltiin rannassa vastassa, kun Kelpoa kuljettanut laiva saapui saarelle. Kelpo Gröndahlilla oli suuri vaikutus meidän poikien painiharrastukseen. Hän oli elävä esimerkki siitä, että meillä kaikilla oli sama mahdollisuus. Ja paini oli helppo laji vanhemmille. Ei tarvittu kuin kumitossut ja verryttelypuku, niin se riitti harrastuksen aloittamiseen”, kertoo Eino Grön elämäkertakirjassaan Minulta Sinulle (Readme, 2017)

Kirjan teki Markku Veijalainen. Tämä on jo toinen kirja Grönistä, ensimmäisen kirjoitti Jarmo Virmavirta: Elämäni laulut (WSOY, 2008). Virmavirta on kova Kokoomuksen mies, mutta Eino Grön on koko ajan ollut vahvasti TUL:n mies. Jo ennen Kelpo Gröndahlin olympiareissua Eino Grön oli liittynyt Reposaaren Kuntoon, jonka jäsen on edelleen. Tosin välillä edusti painimolskilla myös Helsingin Visaa (1962-75) ja toimi TUL:n Suur-Helsingin piirin puheenjohtajanakin kolme vuotta.

Vanhimmat palkintolusikat Eino Grönillä on sarjasta 28 kg. Ensimmäisen piirinmestaruutensa Eikka voitti 14-vuotiaana sarjassa 52 kg. Tai oikeammin hänen lempinimensä oli vielä tuolloin Kekke, kuten hän kertoo: ”Vanhat reposaarelaiset tuntee mut Kekkenä. Kun olin jotain viisivuotias, olin kesällä lasten siirtolassa. Siellä katselin eläinten kuvia kirjasta, jonka nimi oli Keken kesälauluja. Niin ne alko sanoa mua Kekeks.”

Heti ensimmäisten painimenestysten jälkeen Eino Grönistä alettiin Reposaaressa puhua jo varovasti uutena Kelpo Gröndahlina. Laulaminen kuitenkin vei nuorukaisen, joskin myös painiura jatkui vielä melko pitkään. Piirinmestaruuksiakin tuli kolme lisää ja TUL:n mestaruuskilpailuissa hän oli kolmas vuonna 1959 sarjassa 67 kg.

Ehkä kovin saavutus oli DDR:n Klaus-Jürgen Pohlin selättäminen TUL:n liittojuhlilla 1963. Kolme vuotta myöhemmin Pohl voitti EM-kultaa kreikkalais-roomalaisessa painissa ja osallistui myöhemmin kaksiin olympiakisoihinkin.

”Kyllä mä pidin painista hirveesti, ja urheilusta yleensä, mutta sitten tuli sellainen tunne, että kyllä tässä täytyy tehdä jotain valintaa, ja vaa´assa painoi sitten musiikki enemmän. Musiikki antoi selvästi paremmat tulevaisuudennäkymät ja ymmärsin, että laulamisesta vois tulla ihan elanto ja ammatti.”

Vielä 1962-63 Grön kävi Pajulahden urheiluopistolla liikunnanohjaajankurssin. Kämppäkaverina oli Kyösti Lehtonen, joka Melbournen olympiakisoissa 1956 oli paininut kultaa.

HELSINKIIN JA
PIKKUTAKKI PÄÄLLE

Bändien kanssa Eino Grön oli laulanut jo pitkään ja 1955 tuli voitto teinien yksinlaulukilpailuissa. Sitten tuli voitto myös Toivo Kärjen järjestämissä laulukilpailuissa Porissa 1957 ja siellä Eino Grön myös ensimmäisen kerran tapasi Kärjen. Kun seuraavana vuonna tuli voitto myös vastaavassa kilpailussa Turussa, oli Kärki taas paikalla ja ura alkoi jo selkeytyä.

Ensimmäinen levy ilmestyi 1958. Eino Grön lauloi siinä Kärjen Venäläisen tangon. Se oli ep-levy, jolla esiintyi kolme muutakin uutta laulajaa, Matti Hautamäki, Kauko Kivinen ja Erkki Mäkynen.

Sitten Kärki houkutteli Eikan muuttamaan Helsinkiin. Niin kävi ja Kärjellä oli selvät ohjeet, miten iskelmälaulajan pitää käyttäytyä Helsingissä: ”Osta pikkutakki ja italialaiset kengät, Topi opetti. Se halusi, että olisin sellainen sliipattu tyyppi enkä mikään porilainen painija. No mä muutin Hesaan, ostin pikkutakin ja tungin reposaarelaisen jalkaan italialaisen kengän. Oli ne hyvän näköiset, mutta kyllä ne joka puolelta puristivat.”

Iso asia olivat seuraavaksi häät porilaisen Marjatan kanssa Töölön kirkossa 1962. Virmavirran kirjassa Marjatta sanoo: ”Olen monta kertaa miettinyt, oliko se todella rakkautta ensisilmäyksellä. Ainakin siinä oli jotakin kohtalonomaista. Ajattelen vieläkin kaikkien vuosien jälkeen, että Einon tyyppinen ihminen oli todella tarkoitettu minulle, siksi ihastuin heti kovasti. Ihminen näkee toisessa niitä puolia, joita ei itse pysty toteuttamaan. Niitä tekijöitä, joita itsessä ei ole, lopulta rakastaa. Ja niistä syntyy tunne, että tarvitsee toinen toistaan.

Veijalaisen kirjassa on paljon kuvia. Yhdessä niistä Eikka pelaa tennistä TUL:n tennismestaruuskilpailuissa 1980-luvulla. Aina ”Tullin” mies. Nykyajan urheiluharrastuksista ykkönen on golf. Aikoinaan Reposaaren Kunnossa hän pelasi 1950-luvulla myös jalkapalloa.

Nyt on edessä 80-vuotisjuhlakiertue, joka alkaa 22.2. Turun Logomossa. Sen jälkeen ovat vuorossa Tapiolan kulttuurikeskus, Helsingin Kulttuuritalo, Porin Promenadesali, Tampere-talo, Lahden Sibeliustalo, Stockholms Konserhuset ja Oulun Madetojasali. Vierailevana solistina on saman ikäinen Pirkko Mannola.

TANGOKUNINKAAT

Uudemman kirjan mukana on levy, jolle Grön on valinnut 20 laulua. Levyllä on myös kolme sellaista laulua, joita hän ei aikaisemmin ole levyttänyt. Ne on saatu talteen Mainos-Tv:n arkistoista:

”Rakastunut nainen” duettona Liisa Tuomen kanssa. Sen esittivät Marlon Brando ja Jean Simmons elokuvassa Enkeleitä Broadwaylla (1955).

”Kun kesän näät”, viime viikolla kuolleen Michel Legrandin teemamusiikki elokuvasta Kesä 42 (1971).

”Tangokuninkaat”, ketjulaulu yhdessä Reijo Taipaleen kanssa.

Lisäksi levyllä on harvinaisuutena reposaarelaisen Anne Sandbergin sävellys ”Kohtalon kitara”.

Vuonna 1986 Eino Grön voitti Elvis ry:n järjestämän laulelmakilpailun Finlandia-talossa Juha Vainion kappaleella ”Loppuelämäni ensimmäinen päivä”. Laulaakohan Kekke sen 80-vuotiskonserteissaan:

Tänään loppuelämäni ensimmäinen päivä on
ja vietän sen paremmin kuin eilisen,
käyn mä torilla ja kukkasilla täytän maljakon
kuljen suoraan ketään pelkää enää en.

kari.naskinen@gmail.com

Teatterissa kaukosäätimen korvaa väliaika

Lahden kaupunginteatterissa menee komedia Pasi was here (Pasi oli täällä). Ensimmäinen puolisko ennen väliaikaa kesti tunnin ja vartin. Kymmenen minuuttia ennen väliaikaa ensimmäisen kerran hymähdin mielessäni yhdelle kohtaukselle. Väliajalla lähdin kotiin. Tylsä on tylsää, vaikka sen kuinka ammattitaitoiset näyttelijät esittäisivät. Sinä iltana en televisiota avannut, mutta jos olisin avannut ja olisin nähnyt yhtä mitätöntä ohjelmaa kuin nyt teatterissa, olisin vaihtanut kanavaa.

Erikoiselta tuntuu, että tämä Veikko Nuutisen näytelmä valittiin vuoden 2016 parhaaksi uudeksi näytelmäksi – millaisiahan ne huonommat olivat.

Nuutinen on kotoisin Kellarpellon kaupunginosasta, viisi kilometriä Savonlinnan keskustasta länteen. Siellä asuu myös näytelmän Pasi, jonka kuolemasta 36-vuotiaana saa tiedon paras vanha kaveri Hemmo, joka on jo aikoja asunut Helsingissä. Siitä lähtee Hemmon muistelu lapsuuteen ja nuoruuteen yhdessä Pasin kanssa.

Yhteinen aika lastentarhassa ja koulussa on sitä mitä on. Mukavaa on ollut. Pylly-, pieru- ja pippelileikit sekä runkkaaminen edustavat sitä komediaa, samoin kurjat opettajat. (Meillä Suomen Ateenassa oli toisenlaiset harrastukset.) Toivottavasti väliajan jälkeen esitystä katsomaan jääneet saivat jotain tolkullisempaa nähtävää.

Komedia on vaikea muoto. Se mikä kirjoittajasta tuntuu hauskalta, voi ulkopuolisesta katsojasta olla aivan muuta. Kun mukana on paljon kirjoittajan omaa henkilöhistoriaa, se sumentaa tilannetta lisää, koska kirjoittaja ei ainakaan tässä tapauksessa ole älynnyt, että ne mukavat muistot ovat mukavia nimenomaan hänelle itselleen. Omien muistelusten siirtämisessä yleispäteviksi ei auta se, että sekaan heitetään muillekin tuttuja asioita ja nimiä.

Myönnän tietenkin kärsimättömyyteni. En kuitenkaan elä 80-luvulla, jolloin kaukosäädintä ei vielä ollut keksitty. Tai oli tai ei, niin tunti ja vartti viihtymättömyyttä on liikaa.

kari.naskinen@gmail.com

Herman Spöring näki Kap Hornin 26.1.1769

Tutkimusmatkailija James Cook lähti ensimmäiselle tutkimusmatkalleen maailman ympäri elokuussa 1768 Plymouthista Englannista. Mukana Endeavour-laivalla olivat mm. kasvitieteilijä Joseph Banks ja ruotsalainen Daniel Solander, joka oli Ruotsin akatemian kuuluisan kasvitieteilijän Carl von Linnén oppilas. Solanderin sihteerinä matkaan lähti suomalainen Herman Dietrich Spöring nuorempi. Spöringistä ei ole jäänyt paljon tietoa, mutta Turussa hän oli opiskellut lääketiedettä ja Uppsalassa luonnontieteitä, ja toimi myöhemmin Lontoossa kelloseppänä.

Kun Spöring oli myös taitava piirtäjä, hänen vastuullaan Cookin retkikunnassa oli tutkimusmatkan tieteellinen dokumentointi piirroksin. Lisäksi hänestä oli paljon apua, kun piti huoltaa ja korjata tarkkoja laitteita, joilla mitattiin Venuksen liikkeitä Maan ja Auringon etäisyyden laskemiseksi planeetan kulkiessa Auringon editse 3.7.1969.

Suomalaisittain historiaan jäänyt päivämäärä on 26.1.1769. Tuolloin 250 vuotta sitten Spöring oli ensimmäinen suomalainen, joka näki Etelä-Amerikan eteläisimmän kärjen Kap Hornin. Spöring kävi Cookin retkikunnan mukana mm. Tahitilla, Uudessa-Seelannissa ja Australiassa, mutta pitkän matkan loppupuolella 1771 Spöring kuoli punatautiin ja hänet haudattiin Intian valtamereen 300 kilometrin päähän Joulusaaresta. Kapteeni Cook kirjoitti laivan lokikirjaan: ”Elämästäni erkani hra Sporing, hra Banksin seurueeseen kuulunut herrasmies.”

Spöringistä ei ole säilynyt jälkipolville edes valokuvaa. Hänen tiedetään olleen sivistyneistöä. Hänen isänsä, niin ikään Herman Dietrich Spöring, toimi Turun Akatemian lääketieteen professorina. Myös äidin Hedvig Ulrika Meurmanin kolme sisarta olivat naimissa Akatemian professorien kanssa. Yksi säilynyt tieto Herman Spöring nuoremmasta on kirjeessä, jonka Solander lähetti opettajalleen Linnélle Endeavourin matkan alkuvaiheessa. Rio de Janeirossa päivätyssä viestissä Solander kertoo: ”Turun edesmenneen professorin Spöringin poika on täällä kanssani, kirjurina; hänen nimensä on Herman Dietrich, hän on lähtenyt merille Ruotsista 1755 ja ollut 11 vuotta Lontoossa kelloseppänä. Viime vuosina minä olen teettänyt hänellä kirjallisia töitä.”

Tiede-lehdessä 2/2003 Helsingin yliopiston kulttuurimaantieteen professori Markku Löytönen kirjoitti Endeavourin matkasta, jonka ensimmäinen pysähdyspaikka oli Madeiran saari: ”Banks ja Solander apulaisineen kävivät heti töihin. Kokoelmiin kerättiin kasveja ja hyönteisiä, isompia eläimiä tarkkailtiin ja piirrettiin. Tuohon maailmanaikaan, kun ei ollut valokuvaajia, olivat piirtäjät tai taiteilijat korvaamattoman tärkeitä dokumentoijia. He laativat tutkimuskohteista, olivat ne kasveja, eläimiä, esineitä tai ihmisiä, luonnokset, joista sitten kotona viimeisteltiin tutkimusaineiston tulokset.”

Matka jatkui ja vihdoin Kap Hornin jälkeen retkikunnan eteen avautui Tyynimeri, maapallon meristä suurin ja tuntemattomin: ”Pitkä purjehdus sujui hyvin, ja matkan ensimmäiseen viralliseen määränpäähän Tahitiin saavuttiin huhtikuun puolivälissä. Vain muutamaa päivää myöhemmin sattui ikävä tapaus, joka muutti Spöringin tehtäviä ratkaisevasti. Retkikunnan piirtäjistä toinen sai vakavan epilepsiakohtauksen ja kuoli. Spöring, joka tiedettiin taitavaksi piirtäjäksi, määrättiin toimimaan muiden tehtävien ohessa ryhmän toisena taiteilijana.”

Laivan purjehdusmiehistön ja tieteellisen retkikunnan jäsenten terveys oli pysynyt hyvänä. Taiteilijan kuolemaa lukuun ottamatta vain jokunen merisotilas oli loukkaantunut tai sairastunut. Keripukki oli onnistuttu torjumaan hapankaalin, tuoreiden vihannesten, sitruuna- ja appelsiinimehun ja maltaiden avulla. Jaavassa miehistöön kuitenkin iskivät trooppiset taudit, joista vakavin oli punatauti. Laivan lääkäri kuoli, ja Spöringin jälkeen menehtyi monta merisotilasta ja Banksin retkikunnan jäseniä.

Spöringin tekemiä piirroksia on British Libraryssa ja British Museumissa. Hänen mukaansa nimettyjä katuja on Australiassa kaksi, Canberrassa ja Townsvillessä. Tolaganlahdella olevan saaren Cook nimesi Sporing Islandiksi, mutta nykyisin nimi on Porewa. Saarelta tuotu kivi on kiinnitetty Turussa Rettigin palatsin seinässä olevaan Spöringin muistomerkkiin.

KOMISARIO MORSE

Tv-sarjaelokuva Nuori Morse on alkuperäiseltä nimeltään Endeavour. Syy nimeen selvisi yhdessä jaksossa, jossa Morse paljasti, että hänen etunimensä on Endeavour. Vanhan komisario Morsen tutkimuksista kertovan sarjan englantilainen nimi on Inspector Morse.

kari.naskinen@gmail.com

Salattuja tunteita Brahmsin tahtiin

Elokuvan alkutekstien aikana soi kaunis teema Brahmsin kolmannesta sinfoniasta, mutta koska katsoja jo tässä vaiheessa tietää Salatut tunteet jännityselokuvaksi, on Brahms vain alkusoittoa vähemmän kauniille. Vuonna 1946 valmistunut melodraama on niitä elokuvia, jotka heti sodan jälkeen vetivät hyvin katsojia. Rakkautta, jännitystä ja suosikkinäyttelijöitä. Suurmenestys Salatuista tunteistakin tuli.

Edelleen näitä elokuvia katsoo mielikseen. Juonet ovat yleensä sujuvasti eteneviä, elokuvat on tehty aikansa parhaalla mahdollisella tekniikalla ja kun filmit on uusille dvd-kiekoille siirrettäessä usein restauroitu virheettömiksi, pääsee elokuvanostalgian imuun helposti.

Salatut tunteet ohjasi hieman yllättäen Vincente Minnelli, joka jo siihen mennessä oli tehnyt muutamia erinomaisia musikaalielokuvia. Täysin ammattimaista jälki joka tapauksessa on tässäkin tyylilajissa.

Elokuvan päähenkilö on Ann Hamilton (Katharine Hepburn), joka menee naimisiin menestyneen teollisuusmies-keksijän Alan Garrowayn (Robert Taylorin) kanssa. Kaikki alkaa leppoisasti, Brahms soi, mutta vähitellen alkaa tietenkin se jännityspuoli. Kaikki ei ole niin kuin pitää. Ann huomaa pienistä asioista, että Alan ei ole sitä mitä pitäisi. Esille tulee tieto Alanin kadonneesta veljestä, ja koska elokuvan kolmas niminäyttelijä on Robert Mitchum, niin velipoikaa hän tietenkin esittää, kunhan kuvioihin ilmestyy. Osa Annin ja katsojan saamista vihjeistä on harhaanjohtavia, kuten tällaisissa kertomuksissa tapana on. Eikä Brahmsin sinfonia jää pelkäksi taustamusiikiksi, vaan sillä on myös tapahtumiin liittyvä yhteys.

Sitten vihjeet alkavat punoutua yhteen ja viimeinen puoli tuntia on jo puhdasta jännitysnäytelmää. Alan ei ole veljeään murhannut, mutta muuta dramaattista mahtuu käänteisiin riittävästi. Silloin 70 vuotta sitten jännitystä kerittiin kasaan niin, että katsoja varmaan ymmärsi. Salaperäisiä varjoja näytetään – joku siellä on – ja Alanin lapsuudenkodin koira ja hevonenkin käyttäytyvät kummallisesti, kun ne jotakin väärää vaistoavat.

Se näissä vanhoissa jännityselokuvissa on kuitenkin erilaista kuin nykyisin: niiden jännityskohtauksia ei tehty esimerkiksi äkkinäisillä pelästyttämisefekteillä, vaan jännitys luotiin jo käsikirjoituksessa juonen kehitykseen.

Katharine Hepburn on tässäkin elokuvassa taitava. Ei näyttele yli, mutta osaa esittää lisääntyvän pelon niin, että se tarttuu katsojaankin. Lopulta Katharine Hepburn kohtaa myös Robert Mitchumin, jonka kanssa työskenteleminen ei historiatietojen mukaan oikein kunnolla sujunut. Jostain syystä he eivät tulleet toimeen keskenään. Mitchum koki roolinsakin epämukavaksi, kuten Minnelli kertoo elämäkertakirjassaan, mutta katsoja ei tietenkään tällaista näe.

kari.naskinen@gmail.com

Auschwitzin enkeli

Kirjoista ja elokuvista on viime vuosikymmeninä saatu paljon tietoa sellaisista henkilöistä, jotka sodan aikana Saksassa pelastivat ihmisiä natsien kynsistä. Yksi heistä oli romanianjuutalainen gynekologi Gisella Perl, joka joutui Auschwitzin keskitysleirille 1944. Siellä hän sai toimia lääkärinä ja pelasti satojen ellei tuhannen naisen hengen. Gisella Perlistä kertoo amerikkalainen elokuva, Joseph Sargentin ohjaama Tuhkasta noussut (2003).

Gisella Perlin perhe joutui natsien kynsiin, kun Saksa oli hyökännyt Unkarin läpi Romaniaan. Auschwitzin jälkeen hänet siirrettiin Bergen-Belseniin, mutta niin pitkälle eivät perheen muut jäsenet säilyneet hengissä; Gisellan teini-ikäinen poika oli kuollut kaasukammiossa, isä ja äiti olivat myös kuolleet Auschwitzissa ja Gisellan mies oli hakattu kuoliaaksi hieman ennen leirin vapauttamista keväällä 1945.

Auschwitzissa Gisella Perl toimi Auschwitziin 1943 tulleen Josef Mengelen alaisuudessa. Mengelen tietämättä hän kuitenkin teki sellaista, että jos kuolemantohtori olisi siitä tiennyt, olisi Gisella Perl tapettu. Hän kertoi tarinansa 1948 julkaistussa kirjassa Olin lääkäri Auschwitzissa. Mengele oli määrännyt Gisellan ilmoittamaan jokaiselle raskaana olleelle naiselle, että heidän piti mennä toiseen leiriin parempaan ravitsemukseen. Gisella kuitenkin sai melko pian selville, että nämä naiset joutuivat vain ihmiskokeisiin; sikiöt ja syntyneet vauvat heitettiin krematorioon ja naiset pantiin leikkauspöydille ”tutkimuksia” varten.

Gisella Perl menetteli toisin. Hän teki naisille abortteja niin paljon kuin pystyi, kun tiesi, mitä tulisi, jos Mengele saisi tietää raskauksista.

”Natsien perustavoitteena oli nöyryyttää meitä, ei vain fyysisesti, vaan myös henkisesti”, kirjoitti Gisella kirjassaan. ”He tekivät kaiken voitavansa, jotta me hajoaisimme pohjattomaan syvyyteen. Auschwitzissa meillä vangeilla oli vain viidakon laki eli itsesäilymisen laki. Entisessä elämässään kunnolliset ihmiset muuttuivat Auschwitzissa varkaiksi, valehtelijoiksi, tappajiksi jos oli tarpeen, koska tavoitteena oli vain pelastaa surkea elämänsä.”

Mengelen hirviömäisiin tapoihin ja menetelmiin Gisella tutustui. Erään vangin pakoyrityksen seurauksista hän kirjoitti: ”Mengele tarttui naista niskasta ja löi tätä kasvoihin, kunnes ne olivat vain veristä massaa. Koko ajan naista hakatessaan Mangele huusi, että ´sinä et voi paeta, sinun täytyy palaa kuin muidenkin, sinun on kuoltava, likainen juutalainen´. Muutaman sekunnin kuluttua naisen suora nenä oli vain verinen möykky.”

Mielenkiintoinen osa elokuvaa on se, kun Yhdysvaltain viranomaiset kuulustelevat Gisella Perlia tämän hakiessa USA:n kansalaisuutta. Heidän lähtökohtansa oli se, että mikäs lääkäri Gisella oikein oli, koska tiedettiin hänen olleen Mengelen avustaja ihmisoikeusrikkomuksissa. Kuulustelut kestivät monta päivää, mutta lopulta Gisella sai USA:n kansalaisuuden, kun hänen todistajikseen löytyi Auschwitzissa samaan aikaan olleita vankeja. Yhdysvaltoihin Gisella oli päässyt 1947 ja maan kansalaisuuden hän sai 1951, minkä jälkeen hän aloitti gynekologina New Yorkin Mount Sinai -sairaalassa. Siellä hänestä tuli hedelmättömyyshoitojen asiantuntija.

Vuonna 1979 Gisella Perl muutti Herzliyaan Israeliin, jossa kuoli 81-vuotiaana 1988. Jerusalem Post -lehti kutsui häntä Auschwitzin enkeliksi, ja suuri joukko ihmisiä osallistui hänen hautajaisiinsa.

kari.naskinen@gmail.com