Sata vuotta sitten muodostettiin Suomen suuriruhtinaskunnassa senaatti, jota
voidaan kutsua Suomen ensimmäiseksi parlamentaariseksi hallitukseksi. Sen
johtoon valittiin maaliskuussa 1917 eduskunnan puhemiehenä toiminut Oskari Tokoi, josta näin tuli maailman
ensimmäinen sosiaalidemokraattinen pääministeri. Senaatin puheenjohtajana toimi
virallisesti Suomen kenraalikuvernööri, mutta koska hän ei käytännössä
osallistunut senaatin työskentelyyn, sitä johti tosiasiallisesti senaatin
talousosaston varapuheenjohtaja. Tähän tehtävään nimitettiin siis Tokoi, joka periaatteessa
vastasi nykymallista pääministeriä. Kenraalikuvernöörinä oli tuolloin Mihail Stahovitsh.
Senaatissa olivat Tokoin lisäksi SDP:n edustajina Julius Ailio, Matti Paasivuori, Väinö Tanner, Väinö Voionmaa ja Wäinö Wuolijoki. Lisäksi jäseninä
olivat Suomalaisen puolueen Allan
Serlachius ja Antti Tulenheimo,
Nuorsuomalaisen puolueen Rudolf Holsti
ja Emil Nestor Setälä, Maalaisliiton
Kyösti Kallio sekä Rkp:n Leo Ehrnrooth.
Ajat olivat tietenkin vaikeita ja monimutkaisia. Myös Tokoin poliittinen ura
huipulla loppui lyhyeen, sillä vuoden 1918 sekamelskasta hän joutui pakenemaan
Neuvostoliittoon. Pietarin ja Moskovan jälkeen hän siirtyi monenlaisten mutkien
jälkeen pohjoiseen, missä toimi apulaisjohtajana englantilaisten varustamassa
Muurmanskin legioonassa. Tilanteet kuitenkin muuttuivat ja Tokoi joutui myös
punaisten vihalistalle. Syyskuussa 1918 itärajan takana perustettu SKP langetti
petturiprovokaattori Tokoille kuolemantuomion allekirjoittajina Otto Wille Kuusinen, Yrjö Sirola ja Jukka Rahja.
Suomen puolella tilanne oli yhtä kiperä, sillä täällä Tokoita syytettiin
kansalaissodanaikaisista rikoksista. Vuonna 1921 Tokoi livahtikin Englannin ja
Kanadan kautta Yhdysvaltoihin, jossa työskenteli sosiaalidemokraattisen
Raivaaja-lehden toimittajana 1922-49. (Toinenkin Kannuksesta kotoisin oleva
poliitikko Esko Aho lähti häntä
koipien välissä Yhdysvaltoihin, kun oli hävinnyt presidentinvaaleissa Tarja Haloselle vuonna 2000.)
”OTA RUUMISARKKU MUKAAN,
JOS PALAAT SUOMEEN”
Kun kansalaissodan tapahtumista oli joitakin vuosia kulunut, Tokoi oli
suunnitellut paluuta Suomeen, mutta ilmapiiri ei ollut vielä sopiva,
Esimerkiksi Vaasa-lehti toivotti Tokoin vuonna 1930 tervetulleeksi Suomeen,
mutta muistutti, että ottaisi ruumisarkun mukaansa. Vuonna 1944 eduskunta
vihdoin vapautti Tokoin vuoden 1918 maanpetossyytteistä ja kumosi niiden vuoksi
langetetun kuolemantuomion.
Vuonna 1947 Oskari Tokoille kirjoitti Tukholmasta Arvo Poika Tuominen, joka toimi siellä Työväen sanomalehtien
tietotoimiston kirjeenvaihtajana. Tuominen yritti houkutella 74-vuotiasta Tokoita
johtamaan SDP:tä, koska puolueen keulapaikoilla oli pulaa auktoriteeteista. Tämä
johtui siitä, että demarien suvereeni johtohahmo Väinö Tanner oli joutunut
sivuun sotasyylliseksi tuomittuna.
Tuominen perusteli: ”Nykyisen puolueen johdon muodostavat suurelta osalta
nuoret, lahjakkaat miehet, mutta heiltä puuttuu järjestökoulutus ja nimenomaan
juuri kokoavat johtajaominaisuudet. He muodostavat loistavan ali- ja
keskipäällystön. Puuttuu vain ylipäällystö. Käsität, miksi niin monet katseet
kääntyvät Sinun puoleesi.”
SDP:n historioitsija Mikko Majander kirjoitti
Uutispäivä Demarissa 28.9.2007, että Tuomisen kirjeen aikoihin puolueessa oli
todellakin varttuneemman valtiomiehen mentävä aukko. Puheenjohtajana oli Emil Skog, varapuheenjohtajana Aleksi Aaltonen ja puoluesihteerinä
kukkopoikamainen Väinö Leskinen.
Majander totesi, että ajatus Tokoin paluusta johtotehtäviin oli kuitenkin
epärealistinen. Sen sijaan Tokoilla olisi kyllä propaganda-arvoa. Niinpä Tokoin
Suomen-vierailu toteutui kesällä 1949, kun SDP valmistautui Suomen
tulevaisuutta ratkaiseviin eduskuntavaaleihin. Samoihin aikoihin järjestettiin
puolueen 50-vuotisjuhlat Turun urheilupuistossa, missä Tokoi esiintyi
pääministeri K.-A. Fagerholmin
kanssa. Sieltä Tokoi poikkesi Kultarantaan tapaamaan presidentti J.K. Paasikiveä.
Myöhemmin syksyllä puoluekokouksessa Tokoi puhui Tannerin rinnalla sos.dem.
veteraanien juhlassa ja esitti tervehdyksen puoluekokouksen puhujakorokkeelta.
Kansallisteatterissa pidetyssä tilaisuudessa Tokoi kuunteli kunniavieraiden
aitiossa pohjoismaiden pääministereiden puheita.
Kommunistit olivat tietenkin katkeria: ”Kylläpäs nyt ovat nosket johtajakultin
lumoissa.” Sivustatukea kuului Moskovan radiosta, joka piti Tokoita karskina
neuvostovastaisena juonittelijana ja Suomen demokraattisen liikkeen
vihollisena.
Tokoi itse huomasi, että ajat olivat nyt toiset kuin 30 vuotta aikaisemmin: ”Vaikka
meitä kohdeltiin erinomaisen hyvin ja kaikella arvonannolla, en tavannut enää
sitä lämmittävää, sydämellistä ja välitöntä toveruutta, joka ennen yhdisti
meitä. Sukupolvi oli minulle ja minä olin sille vieras.”
Vuonna 1959 Oskari Tokoi kirjoitti kirjeen puoluetoverilleen Yrjö Kalliselle: "...minun osalleni on tullut yli neljännesvuosisataa kestänyt maanpakolaisuus, jona aikana kaikki se, mikä ihmiselle on rakkainta tässä maailmassa kuten koti ja perhe olivat tuhoutuneet ja itse isänmaattomana ja myös kuolemaantuomittuna saanut vaeltaa ympäri maailman. Tällaisessa tilanteessa särkyy niin paljon sellaista, joka ei ole enää korjattavissa eikä yhdistettävissä. - - - Kun tunnen sinut toverina, jonka luotaus ulottuu syvemmälle elämän pohjavirtoihin kuin niiden pinnalla uiskentelevien, jotka työväenliikkeessäkin ajavat pieniä ryhmäetuja taikka suorastaan yksilöllisiä etujaan, rohkenen sinulle paljastaa itseni uskossa, että sinä myös minua ymmärrät paremmin kuin ne toiset."
kari.naskinen@gmail.com
keskiviikko 1. helmikuuta 2017
lauantai 28. tammikuuta 2017
Epäsuora vaali voi tuottaa epäsuoran tuloksen
USA:n presidentinvaalin yhteydessä on ihmetelty vaalijärjestelmää, missä eniten
ääniä saanut ehdokas ei välttämättä tule valituksia. Näin kävi nyt, kun Donald Trump voitti Hillary Clintonin. Omat omituisuutensa voi
tapahtua vielä siinä tilanteessa, kun valitsijamiehet alkavat tehdä lopullista
ratkaisua.
Suomessa päästiin suoraan kansanvaaliin vasta 1994, jolloin Martti Ahtisaari voitti äänestyksissä Elisabeth Rehnin.
Erikoisin tilanne syntyi 80 vuotta sitten, kun tasavallan presidentin valitsivat kansalta valtuutuksen saaneet 300 valitsijamiestä. Helmikuussa 1937 sai valitsijamiehiä eniten Väinö Tanner (SDP), toiseksi eniten istuva presidentti P.E. Svinhufvud (Kok/IKL), kolmanneksi eniten pääministeri Kyösti Kallio (Maalaisliitto) ja neljänneksi eniten aikaisempi presidentti K.J. Ståhlberg (Edistyspuolue). Lopputulos kuitenkin oli, että valitsijamiehet valitsivat presidentiksi Kallion.
Näin kummallisesti kävi siksi, että sosiaalidemokraatit eivät uskoneet Tannerin mahdollisuuksiin valitsijamiesten äänestyksen toisella kierroksella porvaririntamaa vastaan, joten demarien 95 valitsijamiestä äänestivät ensimmäisellä kierroksella Ståhlbergia ja toisella kierroksella Kalliota. Taustalla oli varsinkin se, että SDP:n tärkein tavoite näissä vaaleissa oli Svinhufvudin pudottaminen ja tässä onnistuttiin.
P.E. Svinhufvud (kuvassa) oli 1930-luvun oikeistodiktatuurin symboli Suomessa. Vaikka SDP oli eduskuntavaaleissa 1936 saavuttanut selvän voiton toisen kerran peräkkäin, ei Svinhufvud hyväksynyt demareita hallitukseen. Svinhufvudin perusteena oli, että hallitukseen ei sentään voi päästää ”jumalattomia marxilaisia”. Tämän konfliktin jälkeen demarit päättivät, että seuraavan vuoden presidentinvaaleissa päätavoite on Svinhufvudin uudelleenvalinnan estäminen.
Kallion tultua valituksi presidentiksi muodostettiin uusi hallitus, johon SDP kelpuutettiin. Pääministeriksi tuli A.K. Cajander (Ml), ministerijako puolueittain: Maalaisliitto 5, SDP 5, Edistyspuolue 2. Cajander lupasi kansanvaltaista politiikkaa ja tehokasta sosiaalipolitiikkaa, mutta ”demokratia” jäi vain iskusanaksi, jolla hallitsevat luokat verhosivat diktatuuripolitiikkansa, kuten SDP:n kansanedustaja ja entinen puoluesihteeri K.H. Wiik kirjoitti muistiossaan 1940.
Oma osansa 30-luvun oikeistodiktatuurissa oli sosiaalidemokraateilla, sillä edelleen Wiikiä lainaten ”kansalaissodasta alkaen on sosiaalidemokratia ollut vahvasti oikeistosuuntautunut”. Tämän suuntauksen johtohahmo oli Tanner, jonka jalanjäljissä haluaa nykyisin kulkea elitismillään rehvasteleva Lasse Lehtinen.
Wiik kuului SDP:n sisäiseen oppositioryhmään, ja tämä kuuden kansanedustajan ryhmä erotettiin puolueesta syksyllä 1940. Vuonna 1944 Wiik valittiin SKDL:n perustavassa kokouksessa sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Erkki Tuomioja kirjoitti Wiikistä kaksiosaisen elämäkerran (Tammi, 1979 ja 1982).
Tietokirjailija Matti Salminen pitää K.H. Wiikiä yhtenäisen vasemmiston viimeisenä lipunkantajana Suomessa (Toisinajattelijoiden Suomi, Into 2016)

tiistai 24. tammikuuta 2017
Mukavia, hyviä ihmisiä Patersonissa
Onkohan Jyväskylässä yhtään sellaista linja-autonkuljettajaa, joka kirjoittelee
runoja? Samankokoisessa Patersonin kaupungissa New Yorkin lähellä on. Tällainen
lapsellinen rinnastus siksi, että Jim
Jarmuschin elokuvassa Paterson kerrotaan
pienimuotoista tarinaa aivan tavallisista ihmisistä, ja tämä voisi olla
peräisin mistä tahansa pikkukaupungista. Päähenkilöä esittävä Adam Driverkin on niin tavallinen ja tutunomainenkin, että tunnen Lahden K-rautakaupasta saman näköisen myyjän.
Paterson on myös päähenkilön nimi. Paterson on bussikuski, jota kaiken lisäksi osuvasti näyttelee Adam Driver (= ajaja). Paterson on naimisissa Lauran (Golshifteh Farahani) kanssa, nuoripari toistaiseksi ilman lapsia, koira on, mukava omakotitalo (alle 100 neliötä + kellari), pieni autokin. Elämä rullaa, Paterson herää arkiaamuisin kymmenen yli kuusi ja kävelee töihin, tulee ajopäivän jälkeen kotiin, kävelyttää koiran ja käy lähibaarissa yhdellä oluella. Aina kun sopivia välejä päivän aikana tulee, Paterson kirjoittelee runonsäkeitä muistikirjaansa.
Laura on kiva, touhuaa kotona taide- ja keittiöharrastustensa kanssa ja unelmoi kantrilaulajan urasta. Laura ja Paterson ovat mukavia ihmisiä, hyviä ihmisiä. Ylimääräistä rahaa ei juurikaan jää kodin ulkopuolisiin huvituksiin, mutta kun perusasiat ovat kunnossa, on elämäkin onnellisesti kunnossa. Tämän nuorenparin elämää seuraa mielellään parin tunnin ajan.
Paterson näyttää välillä kovin hiljaiselta ja voisi luulla jopa masentuneelta. Oma tulkintani on, että hän vain on niin kiinni runoissaan. Paterson kuuntelee bussissa ihmisten juttuja, ja kotiin päästyään alkaa heti kirjoittaa. Ei onnellisuus ole vain sitä, että naama on koko ajan virneessä ja että hypitään iloisena vaimon kaulaan. Onni on myös rauhaa.
Sen verran niukkaa Patersonin ja Lauran onnellinen elämänsä tosiaan on, että Patersonilla ei ole varaa ostella paljon runokirjojakaan, vaikka runot hänen tärkeä harrastuksensa onkin. Ainakin yksi kuitenkin on, oman kaupungin runoilijan William C. Williamsin kirja. Tunnettu tekijä, mm. Pulitzer-palkinnon saanut. Baarin seinällä on myös lehtileike Allen Ginsbergistä, joka Williamsin kaverina oli ilmeisesti jossain vaiheessa asunutkin Patersonissa. Kaupungin entisiä suurmiehiä on myös elokuvakoomikko Lou Costello.
Elokuva on täynnä lempeitä kohtia. Yksi sellainen on, kun bussikuski kotiin kävellessään tapaa 10-vuotiaan pikkutytön, joka on kirjoittanut lukolliseen päiväkirjaansa pienen runonpätkän. Tyttö lukee sen. (Runo on Jim Jarmuschin.)
Monenlaisia yksityiskohtia on, kuten ihmisten elämässä aina. Yhtenä aamuna Laura kertoo nähneensä unen, jossa he olivat saaneet kaksoset. Sen jälkeen Paterson näkee kaksosia linja-autossaan ja muuallakin.
Jarmusch tiedetään Kaurismäen veljesten hyväksi kamuksi, ja tässäkin elokuvassa on ripaus suomalaisuutta: taustamusiikkina on mm. soul-kappale, jota soittavat sen säveltäneet Sami Kantelinen (b), Seppo Salmi (g) ja Jukka Sarapää (dr). Istuu luontevasti elokuvan sisältöön, sillä Laura alkaa elokuvan loppupuolella harjoitella kitaransoittoa ja laulua, koska tavoitteena on siis Nashville.
Näiden kaikkien ympärillä elokuvassa pyöritään, rauhallisesti, mihinkään suuntaan hosumatta. Ei oteta yhteiskunnallisesti kantaa, ei olla ikävästi aktiivisia eikä aggressiivisia, ei mennä kaduille marssimaan. Yksi takaisku kuitenkin tulee, mutta katsojien tyytyväisyydeksi se hieman kuittaantuu onnellisella loppuratkaisulla. Jos voisin, antaisin tälle elokuvalle uudenlaisen palkinnon, hyväntuulen Oscarin - tai vaikka tavallisen elämän Oscarin.
Jyväskylässä on kummallinen pesäpallopatsas Hippoksen kentän vieressä, mutta Patersonissa oleva baseball-pelaajan näköispatsas on parempi. Sen sijaan Jyväskylässä ei luultavasti ole ketään, jonka nimi olisi Jyväskylä.

lauantai 21. tammikuuta 2017
Trump, Putin, Suomi, tiedotusvälineet
Tv 1:n Ykkösaamussa Esko Aho sanoi,
että tiedotusvälineet ovat liimautuneet lähelle sosiaalista mediaa.
Maanpuolustuskurssin avajaisissa marraskuussa Sauli Niinistö sanoi, että Suomessa kilvoitellaan nykyisin sankaruudesta sillä, kuka kovimmin sanoo Venäjästä.
Nämä kaksi lausuntoa muodostavat hyvän yhteenvedon siitä, mistä suomalaisen tiedonvälityksen populismissa tällä hetkellä mennään. Viime kuukausina ja päivinä on kovinta kilpailua käyty siitä, kuka halveksii eniten Donald Trumpia.
Arvostettujen sanomalehtienkin journalismi on Donald Trumpia ja Vladimir Putinia koskien ollut ala-arvoista. Isoja otsikoita ja juttuja tehdään esimerkiksi, kun löydetään ulkomailta joku ”yhteiskunnallinen keskustelija” tai jonkin pienen oppositioryhmittymän tuntematon nokkamies julistamaan ”totuuksia” presidenteistä. Sama jos New York Times tekisi ison jutun Sebastian Tynkkysestä tai Jari Tervosta suomalaisena Venäjä-asiantuntijana, tai jos Washington Post vetäisi poliittisille sivuilleen kissankokoisin otsikoin tunnetun skandinaavisen ajattelijan Jari Sarasvuon, joka lukisi madonluvut Trumpille.
Tyypillistä oli, kun Yleisradion pääuutislähetys ja Helsingin Sanomat analysoivat Trumpin virkaanastujaispuhetta. Kuten lääkäri, entinen kansanedustaja Pirkko Turpeinen-Saari (SKDL, Deva) kirjoittaa, ne jättivät kokonaan huomiotta Trumpin puheen ulkopolitiikkaa koskevat kohdat: ”Trump sanoi kahteen otteeseen, että Yhdysvallat ei tule puuttumaan muiden maiden sisäisiin asioihin. Ei siis pyri vallanvaihdoksiin, jotka vuosikymmenten ajan ovat aiheuttaneet miljoonien ihmisten kuoleman eri puolilla maapalloa.”
Barack Obama kieltämättä puhui kauniimmin, mutta hänen aikanaan USA kävi sotia seitsemässä maassa.
Nyt täytyy tietenkin vain toivoa, että Trump siirtää vaali- ja virkaanastujaispuheensa käytäntöön.
Rauha on tärkein asia maailmassa. Jos Trump ja Putin pääsevät aserajoitusneuvotteluissa eteenpäin ja pyrkivät ensisijaisesti terrorismintorjuntaan, pitää olla pelkästään tyytyväisiä.

perjantai 20. tammikuuta 2017
Pakotettua viattomuutta
Pappi Kai Sadinmaa kirjoittaa
Filmihullun uusimmassa numerossa (6/2016) Friedrich
Nietzschestä, joka kirjoitti, että kristinusko on voimattomien kaunaa,
katkeruutta ja kostonhimoa. Ranskalaisessa elokuvassa Viattomat edustaa äärimmäistä kristillisyyttä nunnaluostarin
abbedissa, joka ei voi hyväksyä eikä antaa anteeksi sitä, että talvella 1945
neuvostosotilaat olivat Puolaan rynnätessään raiskanneet nunnia.
Anteeksiantamattomuus kohdistuu marras-joulukuussa 1945 nimenomaan nunniin,
jotka siis ovat rikkoneet siveysvalansa.
Abbedissa rukoilee ja rukoilee: ”Minä olen Ristin valinnut, se on raskas kantaa, anna minulle voimaa kantaa Risti” tms. Mutta mikään ei auta. Nunnat synnyttävät ja abbedissan kirjat ovat sekaisin. Tilannetta pahentaa, että yksi nunnista karkaa luostarista ja käy pyytämässä apua Ranskan Punaisen Ristin sairaalasta.
Avustustyöntekijänä sairaalassa toimiva Mathilde lähtee apuun salaa, eikä avunannosta saa kertoa kenellekään. Eikä ole helppoa hänelläkään, sillä nunnat eivät siveyslupauksensa perusteella saa paljastaa ruumitaan kenellekään.
Ranskalaisen Anne Fontainen elokuva kuvaa tuskaisen tarkasti tilannetta, jossa abbedissa jatkaa raiskausväkivaltaa henkisellä väkivallalla. Jumala tietenkin pysyy taaskin hiljaa, joten tilanteita on ratkottava omin voimin. Kristillinen viattomuus on nunnilta mennyt pakotettuna, mutta se ei auta, kun asioita tarkastellaan vihaisen Jumalan (?) edustajana maanpäällä olevan luostarihirmun silmin. Synti on syntiä, eikä lieventäviä asianhaaroja hyväksytä.
Anne Fontaine muistetaan parhaiten elokuvasta Coco ennen Chanelia (2009), jossa nimihenkilöä esittää suloinen Audrey Tatou. Nyt Puolassa ei ole muuta suloista kuin syntyvät vauvat, mutta abbedissa risti kaulassaan tekee kaikkensa synkkyyden palauttamiseksi noihin herkkiin hetkiin.
Hyvän elokuvan kruunaa kuvaaja Caroline Champetier, joka käyttää vain vaimennettuja värejä, harmaata, mustaa, valkoista, ruskeaa, hämärää vihreää. Ainoa kirkkaampi väri on punainen risti sairaalan pakettiauton kyljessä. Eikä ole ensimmäinen kerta, kun Champetier on tällä asialla: hän kuvasi myös Xavier Beauvoisin tätäkin paremman ja yhtä synkän luostarielokuvan Jumalista ja ihmisistä (2010).

torstai 19. tammikuuta 2017
Valkoinen peura
Yle Teema -kanavalla esitettiin viime torstaina suomalais-neuvostoliittolainen
elokuva Sampo (1959). Tänä torstaina
on vuorossa toinen fantasiaelokuva Valkoinen
peura (1952), joka on yksi kaikkien aikojen suurimpia suomalaismenestyksiä
kansainvälisesti: palkinnot Cannesissa, Karlovy Varyssa ja Golden Globe
-kilpailussa. Jussi-palkintoja elokuva sai kolme. Vuonna 1957 esitettiin
Kööpenhaminan kuninkaallisessa teatterissa baletti Kuupeura, jonka juoni perustui vapaasti Valkoiseen peuraan. Ranskassa puolestaan ilmestyi samaan
alkuperäislähteeseen perustunut romaani jopa samalla nimellä. Elokuvan
ohjanneen Erik Blombergin jälkeen
vasta Aki Kaurismäki on yltänyt
vähintään samanlaiseen kansainväliseen menestykseen.
Erik Blomberg (1913 - 1996) piti itseään enemmän kuvaajana, missä ominaisuudessa hän oli ennen Valkoista peuraa toiminut jo vuodesta 1936. Ruotsissakin hän toimi kuvaajana 1946-47, mutta ei voinut jatkaa pitempään, koska studiotyöläisten liiton painostuksesta hänen työlupaansa ei uusittu. Blomberg oli saanut lehtiarvosteluissa pelkkiä kehuja, ja alan ruotsalaiset ammattilaiset uhkasivat lakolla, jos Blomberg kiinnitettäisiin uuteen elokuvaan.
Valkoinen peuran Blomberg myös kuvasi, ja ohjaustyönä se oli hänen ensimmäisensä, eikä hän senkään jälkeen ohjannut kuin neljä pitkää elokuvaa. Myöhemmin Blomberg teki erilaisia lyhytelokuvia ja siirtyi 1965 television puolelle.
Valkoinen peura oli myös taitekohta, sillä sen tuotantoyhtiö Junior-Filmi Oy teki konkurssin ja Blomberg siirtyi tekemään elokuvia Kansan elokuva Oy:lle, jonka omistivat sosiaalidemokraattiset järjestöt. Nimi muutettiin myöhemmin Allotria-Filmi Oy:ksi, joka sekin meni vararikkoon 1961.
Kun Matti Kassilan, Aarne Tarkaksen ja Osmo Harkimon perustaman Junior-Filmin konkurssihuutokauppa pidettiin, osti Risto Orkon Suomi-Filmi Oy Valkoisen peuran. Blombergilla oli elokuvasta 48 prosentin tuotanto-osuus, mutta hän ei jaksanut ruveta käymään oikeutta saatavistaan. Sakari Toiviainen kirjoittaa Blomberg-kirjassaan (Suomen elokuva-arkisto, 1983), että ”saatuaan Valkoisen peuran omaisuudekseen Orko liitti sen alkuun Suomi-Filmin merkin ja omi kaappiinsa Golden Globe -palkinnon”.
Valkoisen peuran käsikirjoituksen Blomberg teki yhdessä vaimonsa Mirjami Kuosmasen kanssa, ja Kuosmanen näytteli myös pääosan. Mirjami Kuosmanen oli suosittu näyttelijä, vaikka hänellä ei kovin pitkää rooliluetteloa olekaan. Äskettäin hänet nähtiin televisiossa Kustaavana Edvin Laineen Niskavuoren Hetassa (1952).
Valkoinen peura on esitetty televisiossa jo monta kertaa, mutta nyt siitä nähdään ensimmäisen kerran uusi restauroitu teräväpiirtokopio.
TARU NOIDAN
VAARALLISESTA RAKKAUDESTA
Elokuva tapahtuu Lapissa, jossa Pirita muuttuu peuraksi. Autenttisessa saamelaisessa perinteessä tosin noidat ovat miehiä, mutta se on sivuseikka. Kysymyksessä on noituudesta kertova taru, jossa Pirita alkaa käyttää taikavoimaansa tuhoavalla tavalla. Pirita on kirottu lapsesta saakka, kuten käy ilmi heti elokuvan alussa. Kun Pirita syntyy, kuullaan elokuvan sisällön määrittävä joiku, jonka esittää sopraano Tii Niemelä:
”Pieni piika, Lapin lapsi
syntynyt oli hangelle
Kasvoi tyttö, heinäkenkä
niin kuin nuori vaadin.
Ei tiennyt isänsä kodossa
miehelähän mennessänsä
Että oli noita synnyltänsä
vatsassaan paha valta.”
Pirita saa miehekseen Aslakin, mutta miehen viipyessä porolaitumilla viikkoja, menee Pirita täydenkuun synnyttämässä levottomuudessa ja seksuaalisessa kaipuussaan shamaanin juttusille. Lapin noita juottaa hänelle taikajuoman, mutta väärän uhrin vuoksi Pirita muuttuu kuutamolla valkoiseksi peuraksi. Noiduttu Pirita ei hallitse voimiaan, vaan tuhoaa peurana useita miehiä.
Jos tällainen elokuva tehtäisiin nyt, se olisi konkreettisestikin väkivaltainen. Blombergin käsittelyssä tarina muodonmuutoksesta ja sen aiheuttamasta pahuudesta käsitellään symbolistisesti. Tapahtumat tulevat kuitenkin katsojille täysin selviksi leikkauksen ja Einar Englundin musiikin avulla.
Käynti shamaanin luona on kohtalokas. Shamaani valmistaa lemmenjuoman ja lausuu loitsun. Siinä Piritaa käsketään uhraamaan ensimmäisen kohtaamansa olennon Suurelle Seidalle, ja näin syntyy taika, minkä ansiosta jokainen mies ihastuu Piritaan. Naisen epäonnekseen ensimmäinen olento on valkoinen vasa, jonka Aslak on päästänyt vapaaksi. Pirita kuitenkin noudattaa shamaanin käskyä, ja käy niin, että jokaisen täydenkuun aikana Pirita saa noidan voimat ja muuttuu miehiä tuhoavaksi valkoiseksi villipeuraksi.
Mutta mikä tuo noita-Pirita oikein on, telaketjufeministi vai mikä? Sakari Toiviainen: ”Valkoista peuraa voidaan lähestyä myös tarun piilevää seksuaalista luonnetta korostavan tulkinnan kautta. Kyseessä olisi tällöin eroottisesti tyydyttämättömän naisen halu, joka saa ilmiasukseen miehiä vikittelevän ja miesten takaa-ajaman valkoisen peuran hahmon.”
Pirita on ”liian” kaunis, miehiä puoleensa vetävä. Ei saisi olla. Tuollaisesta ei voi olla muuta seurausta kuin kuolema, synnin palkka.

lauantai 14. tammikuuta 2017
Vuoden parhaat urheilijat

1. Henri Kontinen, tennis (kuvassa)
2. Joonas Jähi, keilailu
3. Patrik Laine, jääkiekkoilu
4. Eero Remes, enduromoottoripyöräily
5. Sami Haapakoski, pesäpalloilu
6. Peetu Piiroinen, lumilautailu
7. Pekka Päivärinta – Kirsi Kainulainen, sivuvaunumoottoripyöräily
8. Juhani Tonteri, keilailu
9. Jouni Tähti, biljardi
10. Olli Määttä, jääkiekkoilu
Urheilutoimittajain liiton kohta julkistettavan listan kärkipäässä ovat luultavasti myös ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen, nyrkkeilijä Mira Potkonen ja vammaisurheilija Leo-Pekka Tähti.
Omalla listallani ei ampumahiihtäjiä ole, koska idealistisena pasifistina en pidä aseiden kanssa urheilemisesta. Naisten nyrkkeileminen on muuten vain vastenmielistä. Leo-Pekka Tähti taas on vain 1/16 EM-kultamitalisti, sillä ESS:n toimittaja Markus Hoikkala kirjoitti viime vuoden lopulla, että Tähden harrastamassa lajissa jaetaan mitalit 16:ssa eri sarjassa. Ei Henri Kontinenkaan olisi listallani ykkösenä, jos vastaavanlaisiin saavutuksiin olisi yltänyt 15 muuta pelaajaa tavalla tai toisella jaoteltuina.
kari.naskinen@gmail.com
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)