Abbedissa rukoilee ja rukoilee: ”Minä olen Ristin valinnut, se on raskas kantaa, anna minulle voimaa kantaa Risti” tms. Mutta mikään ei auta. Nunnat synnyttävät ja abbedissan kirjat ovat sekaisin. Tilannetta pahentaa, että yksi nunnista karkaa luostarista ja käy pyytämässä apua Ranskan Punaisen Ristin sairaalasta.
Avustustyöntekijänä sairaalassa toimiva Mathilde lähtee apuun salaa, eikä avunannosta saa kertoa kenellekään. Eikä ole helppoa hänelläkään, sillä nunnat eivät siveyslupauksensa perusteella saa paljastaa ruumitaan kenellekään.
Ranskalaisen Anne Fontainen elokuva kuvaa tuskaisen tarkasti tilannetta, jossa abbedissa jatkaa raiskausväkivaltaa henkisellä väkivallalla. Jumala tietenkin pysyy taaskin hiljaa, joten tilanteita on ratkottava omin voimin. Kristillinen viattomuus on nunnilta mennyt pakotettuna, mutta se ei auta, kun asioita tarkastellaan vihaisen Jumalan (?) edustajana maanpäällä olevan luostarihirmun silmin. Synti on syntiä, eikä lieventäviä asianhaaroja hyväksytä.
Anne Fontaine muistetaan parhaiten elokuvasta Coco ennen Chanelia (2009), jossa nimihenkilöä esittää suloinen Audrey Tatou. Nyt Puolassa ei ole muuta suloista kuin syntyvät vauvat, mutta abbedissa risti kaulassaan tekee kaikkensa synkkyyden palauttamiseksi noihin herkkiin hetkiin.
Hyvän elokuvan kruunaa kuvaaja Caroline Champetier, joka käyttää vain vaimennettuja värejä, harmaata, mustaa, valkoista, ruskeaa, hämärää vihreää. Ainoa kirkkaampi väri on punainen risti sairaalan pakettiauton kyljessä. Eikä ole ensimmäinen kerta, kun Champetier on tällä asialla: hän kuvasi myös Xavier Beauvoisin tätäkin paremman ja yhtä synkän luostarielokuvan Jumalista ja ihmisistä (2010).
kari.naskinen@gmail.com
