Palvelut eivät aina vastaa hintaa

Kymi Ringin ensimmäinen kilpailu Iitissä alkukesästä sai iltapäivälehdet reimuitsemaan, kun kaikki asiat eivät olleet sillä lailla kunnossa kuin pitäisi kansainvälisissä kilpailuissa olla. Jotakin alkukankeutta olikin, mutta joskus pätkii paremmissakin piireissä. Kerran halusin esitellä Ulla-vaimolleni aktiivisen penkkiurheiluharrastukseni autourheilun parhaalla mahdollisilla tavalla. Tämän takia ostin ensimmäisen kerran eläissäni kalliit paikat Spa-Francorchampsin Formula 1 -kilpailuun pääkatsomosta. Kilpailu oli erinomainen, se oli jännittävä, sää paras mahdollinen (20˚) ja Kimi Räikkönen Ferrarilla voitti.

Kuva tuossa otsikon alla kuitenkin paljastaa, että kaikki ei ollut kunnossa. Jossakin vaiheessa harjoitusajojen jälkeen lähdimme etsimään lounaspaikkaa. Pääkatsomon takana oli kioski, josta sai ostaa hampurilaiset ja palanpainikkeeksi tölkit olutta. Istumapaikkaa ruokailuun ei kuitenkaan ollut, mutta eipä ollut pöytääkään. Koska oluttölkkiä ei viitsinyt soratantereeseen laskea, löytyi kuitenkin iso roska-astia, jonka reunalle minäkin olueni jätin siksi aikaa, kun otin valokuvaa.

Kymi Ringillä ollaan aivan alkuvaiheessa, mutta Spa´ssa on järjestetty F1:n MM-osakilpailuja vuodesta 1950 lähtien.

Siis olimme pääkatsomossa tuolloin. Lippujen hintaa en muista, mutta näin jälkikäteen muistellen se oli ainakin neljä kertaa korkeampi kuin Kymi Ringillä. Tästä huolimatta näiden kalleimpien lippujen ostajille ei ollut vessojakaan muita kuin kaksi paikalle tuotua bajamaja-konttia. Ne eivät kuitenkaan riittäneet, joten puskassakin piti toisten käydä. 

Itse kilpailusta Ulla sanoi, että kahden Mugellon-reissun perusteella MotoGP on kyllä mielenkiintoisempi laji.

Tänä viikonvaihteena Spa´ssa taas ajetaan, joten toivottavasti jotain parannusta on saatu aikaan, kun sata vuotta sentään ovat jo harjoitelleet (ennen MM-sarjan alkamista siellä oli ensimmäisen ajettu 1925). Joitakin asioita voisivat käydä tsekkaamassa Iitissä, jossa esimerkiksi ruokapalvelu ravintolatiloineen toimii hyvin.

Belgian Spa on muutenkin hankala paikka mennä. Se on pieni kylä, josta tavallinen turisti ei hotellihuonetta saa. Lähin yöpymispaikka löytyy Brysselistä, eikä siinä mitään, mutta kun meilläkin 140 km:n paluumatka ryhmämatkan linja-autolla kesti viisi tuntia, pääasiassa ruuhkissa seisomista, niin viimeiseksi kerraksi Span-vierailu jäi. Lahdesta Kymi Ringille ajaa alle tunnissa, Kouvolasta puolessa.

kari.naskinen@gmail.com

Muistoja Salomesta

Joskus nämä päiväkirjanomaiset blogijutut rönsyilevät erikoisesti. Nyt kun katsoin Marco Bellochion elokuvan Muistoja äidistäni (2016), siirryin ajassa melkein 60 vuotta taaksepäin. Näin siksi, että Bellochio jäi pysyvästi mieleen elokuvastaan Nyrkit taskussa (1965), joka näyttää olevan vuoden kolmanneksi paras elokuva listallani 1968. Enkä sen jälkeen ollut nähnyt Bellochion elokuvia. Sodankylässäkin hän kyllä kävi 2013, mutta Sodankylä on liian kaukana minulle. Nyt sitten vihdoin löytyi Muistoja äidistäni -dvd. Marco Bellochion (s. 1939) ensimmäisen elokuvan näin Jyväskylän Picnic-teatterissa, joka sitä ennen oli toiminut samalla paikalla hienossa vanhassa talossa nimellä Salome.

Kuten tästä Keski-Suomen museon valokuvasta näkyy, nimi sopi hyvin elokuvateatterille, jonka toisen kerroksen ikkunatkin olivat itämaisittain muotoillut. Salomen perusti virvoitusjuomatehtailija Gustaf Jämes 1926, ja uusi aluevaltaus onnistuikin erinomaisesti, sillä uusi viihdemuoto kasvoi voimakkaasti. Kun 1968 kävin tuossa Picniciksi muuttuneessa teatterissa, oli Gustaf Jämeksen pojalla Vincent Jämeksellä silloin Jyväskylässä kaksi muutakin elokuvateatteria.

Salomen suunnitteli Asemakatu 5:een arkkitehti Toivo Salervo, jolla oli oma toimisto Jyväskylässä. Kesällä 1916 siellä oli ollut harjoittelijana 18-vuotias Alvar Aalto, joka oli keväällä kirjoittanut ylioppilaaksi Jyväskylän Lyseosta. Poika ei kuitenkaan vakuuttanut Salervoa, joka antoi sanavalmiille harjoittelijalle neuvon: ”Ei sinusta ole arkkitehdiksi, mutta tähtää lehtimiesuralle.”

Aaltoa 51 vuotta myöhemmin selvisin täpärästi ylioppilaaksi samasta koulusta, jossa ammatinvalinnanohjaaja oli puolestaan neuvonut minua hakeutumaan arkkitehtuurin puolelle, mutta lehtimies tuli. Lyseon olin aloittanut 1958 ja koulun 100-vuotisjuhlassa meillä oli pääpuhujana Alvar Aalto. Puhe on luettavissa Risto Volasen blogissa. Kun minä olin tuolloin ekaluokkalainen eli nahka, oli Volanen jo kolmannella luokalla.

Salome, Elohuvi, Jyväs-Kino, Suomi-Elo ja Bio Fantasia olivat kuitenkin tärkeämpiä opiskelupaikkoja, kuten silloin ajattelin. Pääharrastukseni oli jo ennen luokiovuosina elokuva. Salomessakin ehdin lastenelokuvissa käydä, vaikka tämän 1926 aloittaneen teatterin tilalle tuli 1958 uuteen arkiseen rakennukseen Picnic, joka sekin lopetti toimintansa 1980.

Samana vuonna Salomen alkamisen kanssa valmistui Harjun urheilukenttä, jonka katsomorakennuksen Salervo myös suunnitteli. Kenttäennätys pituushypyssä on Rainer Steniuksen 804 (1965), kuulantyönnössä Reijo Ståhlbergin 20,21 (1974) ja keihäänheitossa Hannu Siitosen 90,22 (1974).

Bellochion elokuvassakin on ammatinvalinnassa toimittajaksi ja erityisesti urheilutoimittajaksi ohjautunut päähenkilö Massimo. Hän on töissä torinolaisessa La Stampa -lehdessä, mutta elokuvan pääaihe on kuitenkin Massimon pysyväksi jäänyt trauma rakkaan äidin kuolemasta. Syöpä oli ajanut äidin masennukseen, jonka hän lopulta ratkaisi 38-vuotiaana hyppäämällä Corso Agnellilla olevan kerrostalon viidennen kerroksen parvekkeelta. Massimon isä ja muut olivat kuitenkin peitelleet tämän yksityiskohdan pojalta, ettei tällainen tapahtuma aiheuttaisi vielä enemmän ongelmia Massimolle, joka tiesi äidin rakastaneen häntä niin kuin vain voi – eihän itsemurhaa tehdä, jos rakastaa. Aikuisena Massimon tietoon lopulta tulee totuus, kun hän saa tätinsä näyttämään vanhan lehtiuutisen naisen itsemurhasta Torinossa.

Bellochio on mestari, joka ei tehnyt elokuvastaan nyyhkyleffaa, jollaisen siitä olisi hyvin saanut nykymalliseen tv-elokuvaformaattiin. Bellochio ei suurentele tunteita eikä liioittele surun ja pettymyksen näyttelemistä. Bellochio on ohjatessaan pysynyt hillittynä ja pitänyt nyrkit taskussa, kuten näyttelijät pitävät hänen ensimmäisessä traagisessa elokuvassaan.

Koska Alvar Aalto on kuitenkin suurempi nimi kuin Marco Bellochio, lainaan tähän loppuun Aallon juhlapuhetta, jossa hän käsitteli ”sivistyksen sivistämistä”:

”Siihen tarvitaan vielä voimakkaampi tekijä kuin sivistys sellaisenaan. Siihen tarvitaan mystillinen käsite, jonka nimi on kulttuuri, joka perustuu sekä vaistoon että materiaan, jota ei voi opettaa, se syntyy määrätyn akkumulaatioprosessin kautta, jota ei koskaan vielä ole selvitetty. On sanottu, että vain tällä kulttuurikäsitteellä voi käsissään olla ne keinot, jotka oikealla tavalla pystyvät hallitsemaan yhteiskunnan ja sen uudet toimintamuodot niin, että niistä muodostuu todella inhimilliset ja ristiriitavapaat positiiviset tekijät pienen ihmisen hyväksi.” (Nyt luettuna ymmärsin puheen vähän paremmin kuin silloin 100-vuotisjuhlassa.)

kari.naskinen@gmail.com

Eurooppa ilman ominaisuuksia

Itävaltalaisen Robert Musilin romaanin Mies vailla ominaisuuksia (1930-34) ensimmäinen osa ilmestyi suomeksi 1980. Se oli iso tapaus, jota käsiteltiin laajasti Parnassossa, Suomen Kuvalehdessä, Helsingin Sanomissa ja joka paikassa. Nyt hankin sen molemmat WSOY:n julkaisemat osat antikvariaatista, mutta kansilieve pelästytti heti, kun siinä sanottiin, että Musilin teosta voi verrata Marcel Proustin ja James Joycen yrityksiin hahmottaa koko elämänkuva romaanin puitteissa. Sivuja on yli tuhat, eikä kolmatta osaa ole tiettävästi vieläkään suomennettu.

Jo kirjan nimi on kummallinen, sillä päähenkilö Ulrichilla on vaikka millaisia ominaisuuksia. Ulrich on matemaatikko, joka arvioi ohiliikkuvien massojen nopeuksia, kulmien suuruutta ja yrittää laskea sitä voimaa, minkä Atlas tarvitsee maapallon kantamiseen. Lisäksi Ulrich on suuri ajattelija ja tykkää naisista – eräskin oli uneksivasilmäinen sisäkkö, jonka katse oli kuin musta perhonen, kun se eteisen hämärässä lehahti ylös Ulrichia kohti ja laski hämärän halki alas kuin musta lumihiutale Ulrichin poistuessa.

Nämä ovat kuitenkin sivuseikkoja. Pääasia, luulen niin, on Kakanian valtio, jolta Jumala on ottanut pois luoton, elämänhalun, uskon itseensä. Kakaniassa ollaan neuvottomina keskellä suunnatonta kuohuntaa, täynnä hälinää, uudistuksia ja lehdet täynnä pöyristyttäviä uutisia. Kakania paljastuu pian Itävalta-Unkariksi, jossa eletään muutamia viime kuukausia ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Kuinka tuleekaan mieleen nykyinen EU-Kakania.

Internetistä yritin selvittää, mihin vaiheeseen Musilin kuoleman takia kesken jäänyt kolmas osa päättyy, ja hatarien tietojen perusteella kirjassa ei päästä lopultakaan sotaan. Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle heinäkuussa 1914, kun kruununperijä Frans Ferdinand oli murhattu Sarajevossa. Sodassa Itävalta-Unkari, Saksa, Bulgaria ja Turkki hävisivät raskaasti muulle Euroopalla, jonka apuun oli silloinkin tullut USA, lopputuloksena ”Kakanian” pilkkominen Itävaltaan, Unkariin, Jugoslaviaan ja Tshekkoslovakiaan. Mikä mahtaa olla nykyisen EU-Kakanian tulevaisuus, koska yhtenäisyydestä ei kannata puhua.

Nykyisessä Itävallassa polittiseen kärkeen on noussut äärioikeistolainen vapauspuolue FPÖ, jonka puheenjohtaja Herbert Kickl sanoo itseään kansankansleriksi. Samaa nimitystä käytti aikaisempi itävaltalainen Adolf Hitler. Siinä välissä oli myös presidentti ja YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim, jolla oli samat ominaisuudet. Ei siis mikään ihme, että Itävalta oli jo 1938-55 Saksan osavaltiokin, kun Saksan natsijoukot olivat miehittäneet sen itävaltalaisten riemuitessa. Tällä hetkellä FPÖ johtaa gallupeissa ylivoimaisesti 33 prosentin kannatuksella.

Tätä kaikkea ei Musil pilkkaa, koska kirja oli syntynyt 30-luvun alkupuoliskolla, vaikka kokonaisuudessaan kirja onkin kriittinen esitys aikansa yhteiskuntapolitiikasta. Keskeinen aihealue tältä osin on modernin ajan henkinen tyhjyys, jota edustaa varsinkin tyhjäpääjohtajien isänmaallinen paralleeliaktio, jonka pääsihteeriksi kutsutaan 32-vuotias aatelissukuinen Ulrich. En kunnolla saanut selvää paralleeliaktion touhuista, eikä Ulrichillakaan ole etu- tai sukunimeä. Tämän hankkeen tarkoituksena oli ainakin järjestää mahtava juhlavuosi 1918, jolloin keisari Frans Joosefin keisarikaudesta tulisi täyteen 70 vuotta. Olisi tehty koko Euroopalle esitettäväksi ”Itävallan riemuvuosi”. Keisari kuitenkin kuoli pari vuotta liian aikaisin, mutta sinne asti romaani ei ulotu.

Vaikka valtakunta siis oli Itävalta-Unkari ja Frans Joosefkin oli myös Unkarin ja Böömin kuningas, ei Itävallan alueella muita pidetty minään. Virallisesti valtio oli Itävalta-Unkari, mutta suupuheissa Wienissä nimi oli vain Itävalta. Musilin mukaan ”Unkari ja Itävalta sopivat yhteen kuin punavalkovihreä takki mustakeltaisten housujen kanssa; takki oli kokonainen vatekappale, mutta housut olivat jäännös nyttemmin olemattomasta mustakeltaisesta puvusta, joka oli ratkottu hajalle 1866” [Preussi oli voittanut lyhyessä kesäsodassa Itävallan].

Tällä hetkellä näyttää vaihteeksi siltä, että Itävallan sympatiat ovat kovasti Unkarin puolella, koska FPÖ:n johtaja Herbert Kickl on hyvää pataa Viktor Orbanin kanssa. Kolmanneksi tähän kimppaan sopii Slovakian äärioikeistolaisen Meidän Slovakiamme -puolueen puheenjohtaja Marian Kotleba.

Robert Musilia (1880 - 1942) lukiessa tulee mieleen, että paralleeliaktio ja Ulrich saattavat olla Itävallan allegoria. Päämäärä on, mutta mitään ei synny. Kirjan jälkeen mietin, mitä minulle tulee mieleen Itävallasta. En keksinyt mitään selväpiirteisiä ”ominaisuuksia” enkä identiteettiä. Mieleen tulivat vain wieniläinen musiikki, wieninleike ja sacherleivokset. Sitten piti pohtia vakavammin lisää: säveltäjien lisäksi Sigmund Freud, Michael Haneke, Niki Lauda, Egon Schiele, Ludwig Wittgenstein ja Schönbrunnin palatsi, jonka pihalta tulee joka kesä hienoja tv-konsertteja, mukana aina myös unkarilaisten Imre Kálmánin ja Franz Leharin kauniita operettisävelmiä.

Musilin kuvaamalla 30-luvulla ei unkarilainen musiikki ilmeisesti sopinut wieniläiseen musiikkimakuun, eikä kirjassa Bartokia eikä Lisztiä mainitakaan, toisin kuin saksalainen Wagner moneen kertaan. Tähän saksalaissuuntaukseen sopi erinomaisesti myös Goetheen ja Nietzscheen vetoaminen toistuvasti. Olihan muistissa vielä hyvin Preussin-sota, jossa Itävallan puolella taistelivat mm. Baijerin, Hannoverin, Saksin ja Württenbergin kuningaskunnat.

KÄYTÄNTÖPOHJAISTA
REAALIPOLITIIKKAA

Paralleeliaktion kokouksissa puhutaan paljon ideologioista ja sensellaisista vaarallisistakin asioista. Useimpien mielestä myrkkyä on varsinkin se, että politiikan, sanomalehtien, kirjojen, taiteen, moraalin ja ihmissuhteiden piirissä alkaa pisaroittain esiintyä uusia katsomuksia. Yleisimminkin Kakaniassa tuntuu vallitsevan vastustus juutalaisia, Rooman kirkkoa, sosialismia ja kapitalismia sekä intellektualismin leviämistä, suurtilanomistusta ja mekanistista ajattelutapaa kohtaan. Joillakin tahoilla vaaditaan myös naurettava taiteiden palvonta lopetettavaksi.

Paralleeliaktion johtohahmo, valtakunnankreivi Leinsdorf selventää Ulrichillekin, mikä on politiikassa oleellista: ”Reaalipolitiikka merkitsee, että juuri sitä ei pidä tehdä, mitä mielellään tekisi; ihmiset voi sensijaan voittaa puolelleen täyttämällä heidän pieniä toivomuksiaan. Reaalipolitiikka ei saa antautua aatteen mahdin johdettavaksi, sen on noudatettava käytännön tarpeita.” Aate-ja arvopohjaisesta realismista ei ole mihinkään.

Lopetan raporttini Kakaniasta tähän, koska asia on monimutkainen ja paikoin vaikeaselkoinen. Siinä joka tapauksessa moderni ihminen tekee parhaansa löytääkseen elämälleen merkityksen. Sekin tulee selvästi esille, että tällaiset paralleeli- ja muut vastaavat hankkeet tuppaavat monesti jäämään päämäärättömäksi ja byrokraattiseksi hötöksi.

kari.naskinen@gmail.com

Konsernijournalismia

Keskisuomalainen-konserni aloitti laajentumisensa jo 80-luvulla ostamalla sanomalehtiä harvemmin ilmestyviä paikallislehtiä. Siitä alkoi kehitys, jossa Keskisuomalainen on ollut näkyvimmin esillä. Tuolloin alkuvaiheessa ei vielä puhuttu konsernijournalismista, mutta nyt tiedetään, mitä se tarkoittaa. Kun Keskisuomalaisen omistukseen kuuluu nykyisin iso määrä myös muita varsinaisia sanomalehtiä, on niiden yhteistyötä ryhdytty tiivistämään, mikä on johtanut näiden lehtien toimintojen yhdistämiseen ja sisältöjen yhdenmukaistamiseen.

Ksml-konsernissa on nyt noin 70 lehteä, suurimpina Savon Sanomat, Etelä-Suomen Sanomat, Karjalainen, Etelä-Saimaa, Hämeen Sanomat, Forssan Lehti, Kouvolan Sanomat, Kymen Sanomat, Länsi-Savo, Itä-Savo ja Itä-Häme. Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen lehdessä Media & viestintä 2/2025 on iso juttu tutkimuksesta, jonka kohteina ovat Ksml:n Kaakkois-Suomessa ilmestyvät lehdet. Voitto Ruohosen (Itä-Suomen yliopisto) ja Heikki Hellmanin (Tampereen yliopisto) selvityksessä ilmeni, että yli 40 prosenttia lehtien toimituksellisista sivuista ja palstamillimetreissä mitatusta juttusisällöstä oli samaa.

Kun meillä Lahdessa ESS muuttui 2016 yrityskaupan myötä ”jyväskyläläiseksi” lehdeksi, alkoi aika pian kaupungilla puheet siitä, että nyt tämä meidän lehti on samanlainen kuin Keskisuomalainen. Jonkin ajan kuluttua lehtien ulkoasuakin yhdenmukaistettiin ja närkästys lisääntyi. Joku oli lukenut aamulla Jyväskylässä hotelliaamiaisella Keskisuomalaista ja palattuaan iltapäivällä kotiin näki postiluukusta tulleessa lehdessä samoja juttuja, joita oli jo aamulla hotellissa nähnyt. Vaikka tällaisia yhteensattumia ei monta kertaa vuodessa tulisikaan, se ottaa päähän.

Lisäksi tässä meidän tapauksessamme hiertää jatkuvasti se, että Keskisuomalainen oli Maalaisliiton ja Keskustan äänenkannattaja, teki pesäeron vasta 1986. Sitoutumattomaksi julistautuminen ei kuitenkaan Lahdessa auta, vaan täällä juttu torikahvilassa vääntyy toistuvasti siihen, että kepun lehtihän se Etelä-Suomen Sanomatkin nykyisin on ja sen kyllä huomaa – vaikkei huomaisikaan.

Säästöpaineissa on henkilöstöä vähennetty. Vaikka paikallistoimitusten oma aineisto on pääosin paikallista, niin valtakunnalliset kotimaan ja ulkomaiden uutiset on useimmissa lehdissä ulkoistettu STT:lle ja konsernin yhteistoimituksille. Pienentyneet henkilöresurssit tietenkin näkyvät. Jos jossain lehdessä on konsernijuttu vaikka R-kioskien tai autokauppojen toiminnasta, saattaa kaikissa lehdissä olla sama kuva, ehkä se on Kuopiosta tai Savonlinnasta. Näin lukija näkee heti, ettei ole omasta kaupungista.

Jo 2011 konsernijournalismiin kiinnitettiin iso huomio viestinnän professorin Jari Väliverrosen toimittamassa kirjassa Journalismi murroksessa. Siinä Suomen Akatemian tutkijatohtori Juha Herkman Helsingin yliopiston viestinnän laitokselta kirjoitti, että mediayitykset panostavat enemmän taloutensa ja julkisuuskuvansa rakentamiseen sekä käyttävät suhteessa vähemmän rahaa sisällöntuotantoon. Taloudellinen tulos on omistajille markkinakilpailussa tärkeämpi kuin journalistinen sisältö. Ennen lehden myynti- ja markkinointiosasto pyrittiin pitämään visusti journalismista erillään – kahvillakaan ei istuttu samassa pöydässä. Nyttemmin markkinointi on tunkeutunut koko ajan määräävämmin mediatalojen kaikille osa-alueille.

Kehitys on ollut looginen. Vielä 90-luvulla sanomalehdet olivat rahasampoja tilaajien ja ilmoitusmäärien lisääntyessä jatkuvasti. Sitten on ollut lamoja ja nyt myös digitalisaatio, joka kymmenen vuoden sisällä tulee lopettamaan monta paperilehteä tai ainakin harventamaan niiden ilmestymiskertoja. Paperin ja jakelun hinta ovat nousseet niin valtavasti, että paine siirtymisestä kokonaan nettilehtiin on kova, ja tätä ratkaisua helpottaa se, että nuoret lukijapolvet ovat jo automaattisesti sisällä nettimaailmassa.

Internet on toisaalta kova kilpailija. Laatujournalismin tuottaminen maksaa, mutta kannattaako tekijöille maksaa, kun varsinkin nuorempi väki karkaa maksuttoman viestinnän perään nettiin.

kari.naskinen@gmail.com

Megalopolis: jos Rooma kaatuu, kaatuu kaikki

New York on nyt New Rome. Sen futuristinen arkkitehti Cesar Catalina on sivistynyt mies, joka sujuvasti lausuu Hamletin pitkän Ollako vai eikö olla -monologin. Francis Ford Coppolan Megalopolis (2024) on myös megaluokan elokuva, jossa viitataan jatkuvasti klassisiin kirjallisiin lähteisiin. Catilinassa on selvästi Coppolaa itseään, vaikka tässä hahmossa on myös kielteisiä puolia – tai ehkä ne ovat vain tuloksia epäonnistumisista, jotka ovat muiden aiheuttamia.

Elokuvan julisteessa on Megalopolis-sanan alapuolella pienellä tekstillä A Fable. Tämä satu perustuu vanhan Rooman valtakunnan kertomukseen, jossa on yhtymäkohtia nykyaikaan: vallan-, maineen- ja rahanhimo on edelleen samanlaista kuin muinaisilla roomalaisilla. Elokuvan New Rome on samassa asemassa kuin oli vanha Rooma, ja kuten elokuvan yhdessä repliikissä sanotaan, kun Roma kaatuu, kaatuu kaikki.

Elokuva alkaa tämän näkökulman vahvistamisella: ”Amerikan tasavaltamme ei ole juurikaan erilainen kuin vanha Rooma. Voimmeko säilyttää menneisyytemme ja kaiken sen ihmeellisen perinnön vai lankeammeko mekin, kuten vanha Rooma, muutaman miehen kyltymättömän vallanhimon uhreiksi.”

Monimutkaisten vaiheiden kautta tullaan tarinan loppuvaiheisiin, jolloin Catilinan vallanhimoinen serkku Clodio Pulcherina villitsee kansaa populistisella puheellaan kannonnokassa, jonka katkaisupintaan on jäänyt tai siihen on tehty hakaristiä muistuttava kuvio. Hetken kuluttua nähdään parin sekunnin filminpätkät Hitleristä ja Mussolinista, ja lopulta väkijoukko tappaa MAGA-hahmo Clodion ja ripustaa ruumiin roikkumaan pää alaspäin, kuten tehtiin myös Mussolinille.

Crassus National Bankin johtajaa esittää John Voight, jonka Donald Trump on nimittänyt erikoislähettiläikseen Hollywoodiin yhdessä Mel Gibsonin ja Sylvester Stallonen kanssa.

Vaikka Francis Ford Coppola on elokuvauransa lisäksi viininviljelijä Kalifornian maaseudulla, kaupunkien merkitystä hän tässäkin elokuvassa korostaa. Catilina puhuu ja toimii sivistyksen puolesta, ja sivilisaatiohan tarkoittaa kaupunkimaista asutusta, joka latinan kielen civilisatio-sanan mukaisesti tarkoittaa kehittynyttä yhteiskuntajärjestelmää. Se vain yllättää heti elokuvan alussa, että Catilina räjäyttää köyhien perheiden ison kerrostalon matalaksi tehdäkseen tilaa modernin kaupungin Megalopolis-hankkeelleen.

Catilina on saanut merkittävän aseman New Romen kunnallishallinnossa, jossa hän johtaa koko kaupunkisuunnittelua. Tähän asemaan hän on noussut kovalla maineellaan keksittyään tai löydettyään maagisen megalon-materiaalin. Sen syntyhistoriaa ei enempää selitetä, ehkä aine on tullutkin avaruudesta, mutta ihmeellistä se joka tapauksessa on. Se on rakennusmateriaalina miljoona kertaa vahvempaa kuin teräs ja betoni, se on aluksi virtaavassa muodossa, ja vahvuusominaisuuksiensa lisäksi sitä voi hyödyntää lääketieteessä solujen ja minkä tahansa uusimisaineena, taitaa olla ikuisen elämän eliksiirikin. Nobelin palkinnonkin Catilina on megalonista saanut.

PITÄÄ ESITTÄÄ
MIELUITEN PAHISTA

Suurimmalta osaltaan Cesar Catilina pyrkii hyviin ratkaisuihin. Vastapuolella on kuitenkin koko ajan isoja esteitä. Kaikkia vuorosanoja en saanut ylös, mutta joku esimerkiksi sanoo, että jos näyttelee hyvistä, ei maailma ota tosissaan, joten kannattaa ehdottomasti esittää pahista. Coppolan satu onkin täynnä pahoja ihmisiä, eikä useimpien tarvitse edes näytellä pahuuttaan: korruptoituneita poliitikkoja, tunteettomia kapitalisteja, irstailevia eliittejä, kaikenlaisia huijareita, tyhjäpäisiä somejulkkiksia ja muita ylimielisiä kuvatuksia. Yhteistä heille on rikkaus. Taisi olla jossain tällaisessa yhteydessä, kun Catilina mainitsi 200 vuotta sitten eläneen filosofirunoilija Ralph Waldo Emersonin, joka kirjoituksissaan toisti ajatusta, että sivilisaation materialistinen kehitys voi johtaa henkiseen tyhjyyteen.

Elokuvien katsominen dvd:ltä onkin siinä mielessä kätevää, että laitteen voi pysäyttää ja kirjoittaa asioita talteen. Sen sijaan tässäkin elokuvassa on sama suomennostekstien ongelma, kuten kaikissa muissakin elokuvissa: esitettävien laulujen sanoja ei tekstitetä kuvaruudun alareunaan. Nyt esimerkiksi Vestan neitsyet laulavat pitkän kappaleen ilman tekstitystä; ei ole niin, että Coppola on huvikseen pannut elokuvaan tällaisen täytenumeron, vaan kyllä laulun tekstillä jokin merkitys on.

Cesar Catilina on ihmemies, joka pystyy pysäyttämään muutakin kuin dvd:n, nimittäin ajan kokonaan. Tällä kummallisella tempulla en ymmärrä olevan mitään varsinaista tekemistä elokuvan juonen kanssa. Pelkkää scifiä eivät tapahtumien puitteet kuitenkaan ole. Ulkoisesti näyttää, että oltaisiin jokseenkin tämän päivän New Yorkissa, jossa Catilina asuu Chrysler Buildingin kattohuoneistossa, paitsi että Catilinan autona on Citroen DS, jonka tuotanto loppui jo 1970-luvulla. Avaruudessa taas lentää yhä yksi CCCP-satelliitti. Saturnalia-juhlassa puolestaan esiintyy Elvikseksi pukeutunut laulaja pidelleen käsissään mikrofonia ja isoa Yhdysvaltain lippua. Elokuvan lopussa Catilinan projekti Megalopolis näyttää valmiilta, kun Catilina oli saanut siihen taloudellista tukea pankkiirisedältään Crassus III:lta.

Tätä elokuvaa on haukuttu paljon. Maailman huonoimman elokuvan Golden Raspberry -palkinnonkin se sai. Kun en kuitenkaan ole elokuva-arvostelija enkä kuluttajanvalistaja, kirjoitan vain omasta puolestani, ja Megalopolis on kyllä mielenkiintoisimpia ja vaativimpia katsottavia pitkään aikaan. Viime yönäkin meni tuntikaupalla valvomisen puolelle sen takia. Samalla tuli mieleen Fritz Langin Metropolis (1927), joka urbaanin dystopian ohella kuvaa vallanjaon ja luokkajaon yhteiskuntamoraalisia isoja ongelmia. Langin elokuvan kaupunkikuvatkin ovat kuin suoraan nykyajan New Romesta.

Megalopoliksen lipunmyyntitulot ovat olleet todella huonot, mutta onneksi elokuvia tehdään edelleen muillakin perusteilla. Ensi-iltaesityksestäkin lähti viisi katsojaa pois kesken kaiken. Mutta ei väliä, sillä ämä on merkittävä, suuri elokuva, jonka arvo nousee vielä korkealle. Vai miten:

Jalompaa onko hengen kärsiä
Kaikk´ inhan onnen iskut kestää sekä nuolet
Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan,
Lopettain kaikki? - Kuolla, - nukkua.
Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa.

Megalopolis:
Cesar Catilina = Adam Driver
New Romen pormestari = Giancarlo Esposito
Pormestarin tytär = Nathalie Emmanuel
Clodio Pulcherina = Shia LaBeouf
Catilinan kuljettaja = Laurence Fishburne
Catilinan äiti = Talia Shire
Vesta Sweetwater = Grace VanderWaal
Nush Berman = Dustin Hoffman

kari.naskinen@gmail.com

Suomi on hyvä

Suomessa ollaan onnellisempia kuin Ruotsissa ja Ruandassa, ilmastonmuutoksen pahimmat ääri-ilmiöt tulevat Suomeen paljon myöhemmin kuin Italiaan ja Intiaan. Viime vuosina Suomen asiat ovat kuitenkin jonkin verran heikentyneet, eikä esimerkiksi maailman vaikutusvaltaisimpien ihmisten joukkoon kuuluva ekonomisti Jeffrey Sachs enää voisi kehua meitä samalla tavalla kuin käydessään Helsingissä 2007. Sachs on Columbian yliopiston Maailmaninstituutin johtaja, joka on toiminut useiden valtioiden ja kansainvälisten järjestöjen neuvonantajana.

Paavo Lipponen kertoo muistelmiensa kolmannessa osassa (2025) tapaamisestaan Sachsin kanssa Maailman talousfoorumin kokouksessa New Yorkissa 2002. Se oli sitä aikaa, kun Suomi oli juuri nostettu WEF:n rankingissa maailman kilpailukykyisimmäksi maaksi. Tuolloin Sachs toimi taloustieteen professorina Harvardin yliopistossa ja oli johtanut rankingin kriteerien laadintaa ja maidenvälistä vertailua. Noista ajoista tilanteet ovat kovasti muuttuneet ja Suomi oli viimeksi sijaluvulla 15. Kärjessä olivat USA, Sveitsi, Singapore, Tanska ja Irlanti.

Silloin New Yorkissa Sachs oli ottanut esille kaksi Suomen menestystekijää: ”Kansan korkea koulutustaso auttaa pientä kansakuntaa hankkimaan suhteellista etua globaalissa taloudessa. Toisekseen insituutioiden ja eri tahojen keskinäinen avoimuus edistää innovaatiokykyä. Suomessa ei piilotella kirjoja.”

Kansainvälistä innovaatioindeksiä julkaisee vuosittain Maailman henkisen omaisuuden järjestö (WIPO). Viimeksi tämän rankingin kärjessä olivat Sveitsi, Ruotsi, USA ja Singapore. Suomi oli edelleen kymmenen parhaan joukossa, joskin oli pudonnut 5-6 pykälää. Tässä vertailussa otetaan huomioon esim. valtion tieteeseen tehdyt investoinnit, niiden sosioekonomiset vaikutukset ja maassa tapahtunut teknologinen kehitys.

Vaikka olemme parhailta sijoituksilta pudonneet, niin ollaanhan tässä edelleen aivan huippua. Maailmassa on sentään yli 200 valtiota.

Samassa Waldorf Astoria -hotellin tilaisuudessa 2002 Lipponen kuuli myös saksalaisen konsulttitoimiston perustajan ja omistajan Roland Bergerin esityksen, joka perustui hänen tekemäänsä tv-dokumenttiohjelmaan Suomen menestyksestä. Tuttu aihe Bergerille, sillä hän on Suomen kunniapääkonsuli Baijerissa ja Thüringenissä. Gerhard Schröderin hallituksessa Berger oli vuosituhannen vaihteessa talousministerinä. Bergerin havainnot Suomen menestyksestä:

• sivistys
• innovaatiopanostus
• eniten tieteentekijöitä suhteessa väestöön
• kilpailukykyinen kansantalous
• voimakas talouskasvu
• korruption vähäisyydessä maailman kärkeä
• useita huippufirmoja peinessä taloudessa
• kestävässä kehityksessä maailman kärkeä.

Noista ajoista on maailma kuitenkin muuttunut. Maailmasta on tullut kovempi paikka, eikä Suomi ole enää entisillä sijoituksillaan. Esim. työpaikkana paras maa on Norja, kun otetaan huomioon työntekijöiden tyytyväisyys työ- ja vapaa-aikojen tasapainoon. Lippujen järjestys voi välillä vaihtua, mutta Suomikin nousee. Lycka till, onnea matkaan, kuten Lipponen kirjoittaa.

kari.naskinen@gmail.com