Ranskalainen elokuva Jumalista ja ihmisistä (2010) alkaa Vanhan testamentin Psalmeista lainatuilla jakeilla: "Minä sanoin: Te olette jumalia, te kaikki olette Korkeimman poikia. Kuitenkin te kuolette niin kuin ihminen kuolee, kaadutte niin kuin kuka tahansa ruhtinas.” Tämä toteutuu karmealla tavalla myös seitsemälle munkille, jotka Jemaah Islamyeh -terroristiryhmä teloittaa Algeriassa. Elokuva kertoo tositapahtumista 1996, kun ääri-islamistit ottivat luostarin munkit panttivangeiksi saadakseen Ranskan vapauttamaan sen vangeiksi ottamat järjestön jäsenet. Vaikka Algeria oli jo 1962 vapautunut Ranskan siirtomaavallasta itsenäiseksi tasavallaksi, Jemaah kohdisti uhkauksensa Ranskaan, ja panttivangitkin olivat ranskalaisia.
Ranskalaisen Xavier Beauvoisin elokuva on ankara kertomus myös nykymaailmasta, jossa munkkien yhdessä laulutekstissä sanotaan, että Raamatun ”palavasta pensaasta syntyi maailma, joka myös on syttynyt tuleen”. Munkkien elämä Atlas-luostarissa on aivan konkreettisesti veitsen terällä. Melkein koko 90-luvun Algeriassa käytiin sisällissotaa, jonka aikana kuoli 150 000 hmistä. Tuossa melskeessä katolisen luostarin veljeskunta taiteili siinä vaikeassa tilanteessa elämän ja uhrausten välissä. Djelfan kaupungin syrjäkylässä munkit olivat tärkeitä myös alueen asukkaille, sillä munkki Luc oli koulutukseltaan lääkäri, joka piti jatkuvasti vastaanottoa köyhimmälle väestönosalle. Myös lääkehuolto toimi luostarin kautta.
Elokuvassa tilanne kiristyy, kun terroristit ryntäävät luostariin vaatimaan myös lääkkeitä sotimisessa haavoittuneille miehille. Isä Christian neuvottelee asiasta terroristipomon kanssa, tilanne on äärimmäisen vakava, ja lopulta Christian päätyy humaaniin ratkaisuun; kaikkia hädässä olevia ihmisiä on autettava. Kädenpuristus, ja tämä on käänne, josta ei ole paluuta. Monien keskustelujen jälkeen munkit sitten päättävät, että he jäävät luostariin, vaikka Algerian armeijan johtokin vaatii heitä poistumaan ja vaikka paljon kauheuksia on jo ehtinyt tapahtua, esimerkiksi luostarin lähellä olevalla työmaalla islamistit ovat murhanneet vääräuskoisia kroatialaisia työntekijöitä. Lisäksi on otettava huomioon kylän asukkaiden viesti: ”Te olette oksa, jolla voimme levätä.”
Sitten terroristipomo kuolee Ali Fayattie kuolee jossakin kahakassa, eikä kädenpuristus enää päde. Munkit pohtivat, valitsevatko ilmeisen kuolemanriskin, joka toteutuessaan tekisi heistä marttyyreja. Yksi heistä kysyy, jäisivätkö he historiaan sankareina vai Jumalan marttyyreina. Toinen ottaa esille myös Blaise Pascalin uskonnolliset filosofoinnit, samoin kuin konkreettisemmat toteamukset: ”Mikään muu ei saa ihmistä vahingoittamaan toista niin kuin uskon syy.” Lopulta munkit katsovat ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi puolueettomuuden, joten he eivät ota vastaan edes armeijan heille tarjoamaa suojelusta.
Pahuus ei kuitenkaan tunne armoa. Koska Ranska ei päästä islamistivankejaan vapaaksi, on panttivangit tapettava. Munkit eivät tätä vielä tiedä, mutta luultavasti ennakoivat jo kohtaloaan. Tästä kertoo liikuttavan harras kohtaus, jossa munkit kokoontuvat illalliselle luostarin ruokasaliin. Munkki Luc tuo ilmeisen poikkeuksellisesti aterialle muutaman pullon punaviiniä ja panee kasettisoittimesta päälle Tshaikovskin Joutsenlammen. Muut munkit suhtautuvat tähän aluksi leppoisasti ja ottavat sen huumorilla, kunnes vakavoituvat. Kukaan ei sano ääneen, mutta asetelma tuo mieleen Leonardo da Vincin Viimeisen ehtoollisen. Musiikki ei ole Bachia, mutta se kertoo rakkaudesta, uhrauksesta ja kohtalosta.
Elokuva loppuu, kun terroristit vievät seitsemää munkkia kapeaa lumihankikäytävää pitkin jonnekin ylemmäs… Kaksi munkkia on pelastunut, koska he olivat onnistuneet terroristien tullessa piiloutumaan luostarissa.
Kuvaaja Caroline Champetier on tehnyt hienoa työtä. Kuvat hiljentävät. Sama kuvaestetiikka toistuu Champetierin kahdessa muussakin Suomessa nähdyssä elokuvassa, Anne Fontainen ohjaamassa Viattomissa (2016) ja Xavier Beauvoisin Suojelijoissa (2017). Niissä käsitellään naisten rankkaa elämää yksin kotirintamalla ensimmäisessä maailmansodassa ja neuvostosotilaiden raiskaamien nunnien kohtaloita talvella 1945.
Myös näyttelijöiden työ on täydellisen vakuuttavaa. Ohjaaja on kertonut lähettäneensä munkkiroolien esittäjät kahden kuukauden ajaksi useita kertoja viikossa kirkkoon opettelemaan kirkkolaulua, lisäksi he olivat retriitissä yhdessä luostarissa, josta he tulivat kuvauspaikalle ”vahvojen siteiden kanssa”.
Cannesissa elokuva sai Grand Prix -palkinnon, joka on toiseksi arvokkain palkinto Kultaisen Palmun jälkeen.
kari.naskinen@gmail.com
