Berliinissä on sarjamurhaaja kidnapannut ja tappanut kahdeksan lasta. Kaikki puhuvat asiasta ja pikkutytötkin seisovat kadulla piirissä ja hoilottavat vanhaa saksalaista kansanlorua ”nyt sä lähdet pelistä pois” -idealla:
"Odota, odota vain hetkinen,
pian tulee mies kirveen kanssa.
Musta mies tulee,
ja kirveensa kanssa hän vie yhden pois."
Elokuva
on Fritz
Langin M
– Kaupunki etsii murhaajaa. Tyttöjen
lorukohtauksesta
kuva siirtyy koulun pääoven edustalle, jossa isät odottavat
lapsiaan koulusta klo 12. Äidit ovat kotona tekemässä ruokaa,
paitsi että Else Beckmannia ei isä ole vastassa, koska
yksinhuoltajaäiti on kotona ja odottaa. Else kävelee yksin ja
pysähtyy pyöreälle mainospylväälle, jossa isossa julisteessa
luvataan
10 000 D-markan palkkio murhaajan löytäjälle.
Else
heittää pylvääseen palloa, kun julisteeseen ilmestyy miehen
varjo. Enempää murhaajasta ei näytetä, mutta kaikki katsojat
tietävät, että varjon tekee pahaenteisesti murhaaja Hans Beckert.
Asia oli todellisuudessa vakava, sillä Düsseldorfissa oli 1929
sarjamurhaaja
Peter Kürten
tehnyt yhdeksän
murhaa ja monta muuta vakavaa rikosta. Tästä oli
Fritz
Lang saanut aiheen elokuvaansa, jonka ensi-ilta oli Berliinissä
11.5.1931.
Kürten
tuomittiin kuolemaan ja
teloitettiin giljotiinilla 2.7.1931.
Langin elokuva on
nerokas. Siinä ei väkivaltaa juurikaan ole, mutta katsojat tietävät
koko ajan, mistä on kysymys. Peter
von Baghin haastattelemana
Berliinin festivaaleilla 1970 Lang sanoi: ”Vihaan
väkivaltaa. Esimerkiksi M:ssä
ei
ole väkivaltaa, kaikki se on niin sanoakseni kulissientakaista. Otan
esimerkin. Muistatte kohtauksen, jossa pikkutyttö tapetaan. Näette
vain leikkipallon, joka pyörii ja pysähtyy. Sitten ilmapallon, joka
lentää puhelinlankoihin. Missä muka on väkivaltaa?” (Filmihullu
4/1971)
Osuva sattuma, että elokuvan tuotti Nero-Film AG, joka teki mm. Fritz Langin ja G.W.
Pabstin elokuvia.
Nero-sana yhtiön nimeen tuli sen perustajien nimistä: NE = Heinrich
Nebenzahl,
RO = Richard
Oswald.
Niin nerokas M
– Kaupunki etsii murhaajaa olikin,
että se oikeastaan ennakoi film noir -elokuvatyypin
syntymistä. Tämän
mustan elokuvan rikosdraamat tulivat myöhemmin tunnetuiksi juuri
niistäkin elementeistä, joita Lang tässä murhaelokuvassaan
käytti: jyrkkää mustavalkoista kuvausta, joka loi
ekspressionistista varjokuvatyyliä. Eivätkä varjot olleet vain
konkreettisia varjoja, vaan niitä varjoja, joihin yhteiskunnan
pimeät asiat ja ihmiset joutuvat piiloutumaan. Niin joutui myös
Hans Beckertiä näyttelevä unkarinjuutalainen Peter
Lorre,
joka pakeni Saksasta 1933 Yhdysvaltoihin, omien sanojensa mukaan:
”Saksassa ei ole sijaa kahdelle murhaajalle, kuten Hitlerille
ja
minulle.” Fritz Lang seurasi perässä 1936.
Amerikkalaisuus
vilahtaa kuin enteilevästi jo
tässä elokuvassa, jossa näkyy iso Wrigley-purukumin mainos. Tuttu
purkka meilläkin, sillä ohuessa pitkulaisessa keltaisessa
paperipakkauksessa
ollut Wrigley Juicy Fruit oli aikoinaan selvästi paremmanmakuinen
kuin Hellaksen Jenkki.
Tämä
Langin ensimmäinen äänielokuva oli varsin kokonaisvaltaisesti
hänen tekemänsä. Käsikirjoituksen
hän laati
yhdessä vaimonsa Thea
von Harboun kanssa
ja vaikka Langin nimeä ei ole kuvaajana, niin itse hän tarkisti
kaikki kuvakulmat ja valaistuksen ennen kohtausten kuvaamista. Peter
von Baghin haastattelussa Lang sanoi, että elokuva
tehtiin
ilman erikoisempia
tekniikoita: ”Meillä ei ollut muuta kuin pieni
liikkuva kamera. Ei zoomia, ei mitään siitä varustuksesta, jota
nykyisin sanotaan tekniikaksi. - - - Minulle tekniikka ei ole
pääasia, uusille tekijöille tuntuu olevan.”
Tämä
haastattelu on nyt julkaistu uudestaan
Filmihullu-lehden
uudessa pokkarisarjassa, jonka ensimmäisen numeron (Rosebud, 2025)
teemana on
Fritz Lang. Vanhoista Filmihulluista on
Lang-jutut koonnut 170-sivuiseksi
kirjaksi Mia
Öhman.
Muutenkin filmihulluilla on nyt hyvät ajat, kun Filmihullun
päätoimittaja Lauri
Timonen sai
valmiiksi 670-sivuisen elämäkerta- ja analyysikirjan John
Fordista (Rosebud,
2025). Tämän kirjasarjan aikaisemmista ohjaajalegendoista Timonen
selvisi yhdellä kirjalla kustakin, mutta tästä vuosisadan
merkittävimmästä amerikkalaisohjaajasta tulee vielä toinen osa
elokuun lopulla.
Mielenkiintoinen vaihe lopputapahtumissa on se, että poliisin ollessa umpikujassa murhaajan etsinnöissä lähtevät omiin auttamisoperaatioihinsa rikollisjengit sekä kerjäläiset ja muu köyhälistö. Rikollisten toiminta on nimittäin vaikeutunut, kun kaupunki on täynnä poliiseja työntämässä nokkansa joka asiaan. Köyhät taas ovat moraalisesti valmiita panemaan kaikkensa likoon tuollaisen tappajan löytämiseksi. Löytyyhän se ja joutuu eräänlaisen kansantuomioistuimen eteen. Yhteiskunnan viholliselle halutaan tietenkin kuolemantuomio, mutta lopulta poliisi löytää paikalle ja ottaa murhaajan hoteisiinsa. Elokuva päättyy oikean tuomioistuimen kokouksen alkamiseen, mutta tuomio jää meidän katsojien pohdittavaksi. Salissa kolme surevaa äitiä istuu, ja yksi heistä vain sanoo, että mikään tuomio ei tuo heidän lapsiaan takaisin. Ei saada minkäänlaisia viitteitä siitä, mikä Beckertin lopullinen tuomio on. Jos oltaisiin nykyajassa, hänet passitettaisiin hullujenhuoneeseen. Lang keskittyy enemmän moraalisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin kuin konkreettiseen rangaistukseen. Lang herättää pohdintaa oikeudenmukaisuudesta, mielenterveydestä ja yhteiskunnan reaktiosta rikoksiin.
kari.naskinen@gmail.com