Joskus nämä päiväkirjanomaiset blogijutut rönsyilevät erikoisesti. Nyt kun katsoin Marco Bellochion elokuvan Muistoja äidistäni (2016), siirryin ajassa melkein 60 vuotta taaksepäin. Näin siksi, että Bellochio jäi pysyvästi mieleen elokuvastaan Nyrkit taskussa (1965), joka näyttää olevan vuoden kolmanneksi paras elokuva listallani 1968. Enkä sen jälkeen ollut nähnyt Bellochion elokuvia. Sodankylässäkin hän kyllä kävi 2013, mutta Sodankylä on liian kaukana minulle. Nyt sitten vihdoin löytyi Muistoja äidistäni -dvd. Marco Bellochion (s. 1939) ensimmäisen elokuvan näin Jyväskylän Picnic-teatterissa, joka sitä ennen oli toiminut samalla paikalla hienossa vanhassa talossa nimellä Salome.
Kuten tästä Keski-Suomen museon valokuvasta näkyy, nimi sopi hyvin elokuvateatterille, jonka toisen kerroksen ikkunatkin olivat itämaisittain muotoillut. Salomen perusti virvoitusjuomatehtailija Gustaf Jämes 1926, ja uusi aluevaltaus onnistuikin erinomaisesti, sillä uusi viihdemuoto kasvoi voimakkaasti. Kun 1968 kävin tuossa Picniciksi muuttuneessa teatterissa, oli Gustaf Jämeksen pojalla Vincent Jämeksellä silloin Jyväskylässä kaksi muutakin elokuvateatteria.
Salomen suunnitteli Asemakatu 5:een arkkitehti Toivo Salervo, jolla oli oma toimisto Jyväskylässä. Kesällä 1916 siellä oli ollut harjoittelijana 18-vuotias Alvar Aalto, joka oli keväällä kirjoittanut ylioppilaaksi Jyväskylän Lyseosta. Poika ei kuitenkaan vakuuttanut Salervoa, joka antoi sanavalmiille harjoittelijalle neuvon: ”Ei sinusta ole arkkitehdiksi, mutta tähtää lehtimiesuralle.”
Aaltoa 51 vuotta myöhemmin selvisin täpärästi ylioppilaaksi samasta koulusta, jossa ammatinvalinnanohjaaja oli puolestaan neuvonut minua hakeutumaan arkkitehtuurin puolelle, mutta lehtimies tuli. Lyseon olin aloittanut 1958 ja koulun 100-vuotisjuhlassa meillä oli pääpuhujana Alvar Aalto. Puhe on luettavissa Risto Volasen blogissa. Kun minä olin tuolloin ekaluokkalainen eli nahka, oli Volanen jo kolmannella luokalla.
Salome, Elohuvi, Jyväs-Kino, Suomi-Elo ja Bio Fantasia olivat kuitenkin tärkeämpiä opiskelupaikkoja, kuten silloin ajattelin. Pääharrastukseni oli jo ennen luokiovuosina elokuva. Salomessakin ehdin lastenelokuvissa käydä, vaikka tämän 1926 aloittaneen teatterin tilalle tuli 1958 uuteen arkiseen rakennukseen Picnic, joka sekin lopetti toimintansa 1980.
Samana vuonna Salomen alkamisen kanssa valmistui Harjun urheilukenttä, jonka katsomorakennuksen Salervo myös suunnitteli. Kenttäennätys pituushypyssä on Rainer Steniuksen 804 (1965), kuulantyönnössä Reijo Ståhlbergin 20,21 (1974) ja keihäänheitossa Hannu Siitosen 90,22 (1974).
Bellochion elokuvassakin on ammatinvalinnassa toimittajaksi ja erityisesti urheilutoimittajaksi ohjautunut päähenkilö Massimo. Hän on töissä torinolaisessa La Stampa -lehdessä, mutta elokuvan pääaihe on kuitenkin Massimon pysyväksi jäänyt trauma rakkaan äidin kuolemasta. Syöpä oli ajanut äidin masennukseen, jonka hän lopulta ratkaisi 38-vuotiaana hyppäämällä Corso Agnellilla olevan kerrostalon viidennen kerroksen parvekkeelta. Massimon isä ja muut olivat kuitenkin peitelleet tämän yksityiskohdan pojalta, ettei tällainen tapahtuma aiheuttaisi vielä enemmän ongelmia Massimolle, joka tiesi äidin rakastaneen häntä niin kuin vain voi – eihän itsemurhaa tehdä, jos rakastaa. Aikuisena Massimon tietoon lopulta tulee totuus, kun hän saa tätinsä näyttämään vanhan lehtiuutisen naisen itsemurhasta Torinossa.
Bellochio on mestari, joka ei tehnyt elokuvastaan nyyhkyleffaa, jollaisen siitä olisi hyvin saanut nykymalliseen tv-elokuvaformaattiin. Bellochio ei suurentele tunteita eikä liioittele surun ja pettymyksen näyttelemistä. Bellochio on ohjatessaan pysynyt hillittynä ja pitänyt nyrkit taskussa, kuten näyttelijät pitävät hänen ensimmäisessä traagisessa elokuvassaan.
Koska Alvar Aalto on kuitenkin suurempi nimi kuin Marco Bellochio, lainaan tähän loppuun Aallon juhlapuhetta, jossa hän käsitteli ”sivistyksen sivistämistä”:
”Siihen tarvitaan vielä voimakkaampi tekijä kuin sivistys sellaisenaan. Siihen tarvitaan mystillinen käsite, jonka nimi on kulttuuri, joka perustuu sekä vaistoon että materiaan, jota ei voi opettaa, se syntyy määrätyn akkumulaatioprosessin kautta, jota ei koskaan vielä ole selvitetty. On sanottu, että vain tällä kulttuurikäsitteellä voi käsissään olla ne keinot, jotka oikealla tavalla pystyvät hallitsemaan yhteiskunnan ja sen uudet toimintamuodot niin, että niistä muodostuu todella inhimilliset ja ristiriitavapaat positiiviset tekijät pienen ihmisen hyväksi.” (Nyt luettuna ymmärsin puheen vähän paremmin kuin silloin 100-vuotisjuhlassa.)
kari.naskinen@gmail.com
