Eurooppa ilman ominaisuuksia

Itävaltalaisen Robert Musilin romaanin Mies vailla ominaisuuksia (1930-34) ensimmäinen osa ilmestyi suomeksi 1980. Se oli iso tapaus, jota käsiteltiin laajasti Parnassossa, Suomen Kuvalehdessä, Helsingin Sanomissa ja joka paikassa. Nyt hankin sen molemmat WSOY:n julkaisemat osat antikvariaatista, mutta kansilieve pelästytti heti, kun siinä sanottiin, että Musilin teosta voi verrata Marcel Proustin ja James Joycen yrityksiin hahmottaa koko elämänkuva romaanin puitteissa. Sivuja on yli tuhat, eikä kolmatta osaa ole tiettävästi vieläkään suomennettu.

Jo kirjan nimi on kummallinen, sillä päähenkilö Ulrichilla on vaikka millaisia ominaisuuksia. Ulrich on matemaatikko, joka arvioi ohiliikkuvien massojen nopeuksia, kulmien suuruutta ja yrittää laskea sitä voimaa, minkä Atlas tarvitsee maapallon kantamiseen. Lisäksi Ulrich on suuri ajattelija ja tykkää naisista – eräskin oli uneksivasilmäinen sisäkkö, jonka katse oli kuin musta perhonen, kun se eteisen hämärässä lehahti ylös Ulrichia kohti ja laski hämärän halki alas kuin musta lumihiutale Ulrichin poistuessa.

Nämä ovat kuitenkin sivuseikkoja. Pääasia, luulen niin, on Kakanian valtio, jolta Jumala on ottanut pois luoton, elämänhalun, uskon itseensä. Kakaniassa ollaan neuvottomina keskellä suunnatonta kuohuntaa, täynnä hälinää, uudistuksia ja lehdet täynnä pöyristyttäviä uutisia. Kakania paljastuu pian Itävalta-Unkariksi, jossa eletään muutamia viime kuukausia ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Kuinka tuleekaan mieleen nykyinen EU-Kakania.

Internetistä yritin selvittää, mihin vaiheeseen Musilin kuoleman takia kesken jäänyt kolmas osa päättyy, ja hatarien tietojen perusteella kirjassa ei päästä lopultakaan sotaan. Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle heinäkuussa 1914, kun kruununperijä Frans Ferdinand oli murhattu Sarajevossa. Sodassa Itävalta-Unkari, Saksa, Bulgaria ja Turkki hävisivät raskaasti muulle Euroopalla, jonka apuun oli silloinkin tullut USA, lopputuloksena ”Kakanian” pilkkominen Itävaltaan, Unkariin, Jugoslaviaan ja Tshekkoslovakiaan. Mikä mahtaa olla nykyisen EU-Kakanian tulevaisuus, koska yhtenäisyydestä ei kannata puhua.

Nykyisessä Itävallassa polittiseen kärkeen on noussut äärioikeistolainen vapauspuolue FPÖ, jonka puheenjohtaja Herbert Kickl sanoo itseään kansankansleriksi. Samaa nimitystä käytti aikaisempi itävaltalainen Adolf Hitler. Siinä välissä oli myös presidentti ja YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim, jolla oli samat ominaisuudet. Ei siis mikään ihme, että Itävalta oli jo 1938-55 Saksan osavaltiokin, kun Saksan natsijoukot olivat miehittäneet sen itävaltalaisten riemuitessa. Tällä hetkellä FPÖ johtaa gallupeissa ylivoimaisesti 33 prosentin kannatuksella.

Tätä kaikkea ei Musil pilkkaa, koska kirja oli syntynyt 30-luvun alkupuoliskolla, vaikka kokonaisuudessaan kirja onkin kriittinen esitys aikansa yhteiskuntapolitiikasta. Keskeinen aihealue tältä osin on modernin ajan henkinen tyhjyys, jota edustaa varsinkin tyhjäpääjohtajien isänmaallinen paralleeliaktio, jonka pääsihteeriksi kutsutaan 32-vuotias aatelissukuinen Ulrich. En kunnolla saanut selvää paralleeliaktion touhuista, eikä Ulrichillakaan ole etu- tai sukunimeä. Tämän hankkeen tarkoituksena oli ainakin järjestää mahtava juhlavuosi 1918, jolloin keisari Frans Joosefin keisarikaudesta tulisi täyteen 70 vuotta. Olisi tehty koko Euroopalle esitettäväksi ”Itävallan riemuvuosi”. Keisari kuitenkin kuoli pari vuotta liian aikaisin, mutta sinne asti romaani ei ulotu.

Vaikka valtakunta siis oli Itävalta-Unkari ja Frans Joosefkin oli myös Unkarin ja Böömin kuningas, ei Itävallan alueella muita pidetty minään. Virallisesti valtio oli Itävalta-Unkari, mutta suupuheissa Wienissä nimi oli vain Itävalta. Musilin mukaan ”Unkari ja Itävalta sopivat yhteen kuin punavalkovihreä takki mustakeltaisten housujen kanssa; takki oli kokonainen vatekappale, mutta housut olivat jäännös nyttemmin olemattomasta mustakeltaisesta puvusta, joka oli ratkottu hajalle 1866” [Preussi oli voittanut lyhyessä kesäsodassa Itävallan].

Tällä hetkellä näyttää vaihteeksi siltä, että Itävallan sympatiat ovat kovasti Unkarin puolella, koska FPÖ:n johtaja Herbert Kickl on hyvää pataa Viktor Orbanin kanssa. Kolmanneksi tähän kimppaan sopii Slovakian äärioikeistolaisen Meidän Slovakiamme -puolueen puheenjohtaja Marian Kotleba.

Robert Musilia (1880 - 1942) lukiessa tulee mieleen, että paralleeliaktio ja Ulrich saattavat olla Itävallan allegoria. Päämäärä on, mutta mitään ei synny. Kirjan jälkeen mietin, mitä minulle tulee mieleen Itävallasta. En keksinyt mitään selväpiirteisiä ”ominaisuuksia” enkä identiteettiä. Mieleen tulivat vain wieniläinen musiikki, wieninleike ja sacherleivokset. Sitten piti pohtia vakavammin lisää: säveltäjien lisäksi Sigmund Freud, Michael Haneke, Niki Lauda, Egon Schiele, Ludwig Wittgenstein ja Schönbrunnin palatsi, jonka pihalta tulee joka kesä hienoja tv-konsertteja, mukana aina myös unkarilaisten Imre Kálmánin ja Franz Leharin kauniita operettisävelmiä.

Musilin kuvaamalla 30-luvulla ei unkarilainen musiikki ilmeisesti sopinut wieniläiseen musiikkimakuun, eikä kirjassa Bartokia eikä Lisztiä mainitakaan, toisin kuin saksalainen Wagner moneen kertaan. Tähän saksalaissuuntaukseen sopi erinomaisesti myös Goetheen ja Nietzscheen vetoaminen toistuvasti. Olihan muistissa vielä hyvin Preussin-sota, jossa Itävallan puolella taistelivat mm. Baijerin, Hannoverin, Saksin ja Württenbergin kuningaskunnat.

KÄYTÄNTÖPOHJAISTA
REAALIPOLITIIKKAA

Paralleeliaktion kokouksissa puhutaan paljon ideologioista ja sensellaisista vaarallisistakin asioista. Useimpien mielestä myrkkyä on varsinkin se, että politiikan, sanomalehtien, kirjojen, taiteen, moraalin ja ihmissuhteiden piirissä alkaa pisaroittain esiintyä uusia katsomuksia. Yleisimminkin Kakaniassa tuntuu vallitsevan vastustus juutalaisia, Rooman kirkkoa, sosialismia ja kapitalismia sekä intellektualismin leviämistä, suurtilanomistusta ja mekanistista ajattelutapaa kohtaan. Joillakin tahoilla vaaditaan myös naurettava taiteiden palvonta lopetettavaksi.

Paralleeliaktion johtohahmo, valtakunnankreivi Leinsdorf selventää Ulrichillekin, mikä on politiikassa oleellista: ”Reaalipolitiikka merkitsee, että juuri sitä ei pidä tehdä, mitä mielellään tekisi; ihmiset voi sensijaan voittaa puolelleen täyttämällä heidän pieniä toivomuksiaan. Reaalipolitiikka ei saa antautua aatteen mahdin johdettavaksi, sen on noudatettava käytännön tarpeita.” Aate-ja arvopohjaisesta realismista ei ole mihinkään.

Lopetan raporttini Kakaniasta tähän, koska asia on monimutkainen ja paikoin vaikeaselkoinen. Siinä joka tapauksessa moderni ihminen tekee parhaansa löytääkseen elämälleen merkityksen. Sekin tulee selvästi esille, että tällaiset paralleeli- ja muut vastaavat hankkeet tuppaavat monesti jäämään päämäärättömäksi ja byrokraattiseksi hötöksi.

kari.naskinen@gmail.com