Luettuani pari viikkoa sitten Pirkko Saision Passio-romaanin (2021) tuli siinä eteen 1500-luvulla eläneen alankomaalaisen Pieter Brueghelin maalaus mereen pudonneesta ja hukkuneesta Ikaroksesta. Ei Ikaroksen putoamista muuten olisi mitenkään tajunnut, mutta se mainitaan maalauksen nimessä. Vain Ikaroksen jalat enää näkyvät, kun siipensä liian lähellä aurinkoa polttanut sankarimatkailija oli syöksynyt veteen. En ole mitenkään kuvataiteen tuntija, mutta Pieter Brueghelin nimi iski heti, koska elokuvien tuntija jotenkin olen.
Vastikään televisiostakin tulleessa Andrei Tarkovskin Solariksessa (1972) Brueghelin tunnetumpi maalaus kotikylään palaavista metsästäjistä on merkittävällä tavalla esillä. Avaruusasemalla työskentelevä tiedemies Kris Kelvin tutkii maalausta, joka muistuttaa häntä kauniista menneestä maailmasta. Toisaalta se on myös pelottava tulevaisuudenkuva, sillä lasten luistelua ylhäältä mäentöyräältä katsovat metsästäjät ovat myös arvoituksellisia. Pukeutuneita tummiin. Ovatko sittenkin sotilaita tai terroristeja? Näyttää uhkaavalta.
Sama maalaus on mukana Lars von Trierin apokalyptisessa elokuvassa Melancholia (2011). Musiikkina tässä tuhon fantasiassa on Richard Wagnerin alkusoitto Tristan ja Isolde -oopperasta, jossa Kuoleman yö yhdistää Tristanin ja Isolden kohtalokkaasti, ja menee siinä lopulta muitakin. Oikeassa maailmassa ei loppu luultavasti tule vieraan planeetan törmäyksen takia, mutta tulee joka tapauksessa. Solariksessa tätä ennakoi sekin, että tiedemiehen nimi on Kelvin lämpötilan perusmittayksikön mukaan.
Tarkovskilla tällainen viittaus maapallon tuhoon tuli seuraavan kerran hänen omaelämäkerrallisessa elokuvassaan Peili (1975). Siinä ei ollut Brueghellin maalausta, mutta kun nyt myöhemmin on katsonut elokuvaa uudestaan, sen kuvat muistuttavat yllättävän paljon Brueghelin metsästäjämaalauksen asetelmaa ja henkeä.
Brueghelin maalaukset ovat nopeasti katsottuina kauniita realistisia maisemakuvia – paitsi tämä moniosainen, karmea Kuoleman voitto, joka on kuin pysäytyskuva lopun ajan tuhosta, maailman hulluudesta ja barbaarisesta logiikasta. Ei ole sattumaa, että Tarkovskin Peilissä brueghelimäistä kuvastoa täydentävät dokumenttiaineistot Hitleristä ja ydintuhosta. Maailma ei ole kaunis, kun sitä tarkemmin katsoo.
Metsästäjät talvimaisemassa ovat mukana myös Alain Tannerin Valkoisessa kaupungissa (1983), Abbas Kiarostamin 24 Framesissa (2017) ja Roy Anderssonin elokuvassa Kyyhkynen istui oksalla, olevaista pohtien (2015), jossa Andersson katsoo maailmaa metsästäjämaalauksessa olevien mustien lintujen tavoin ylhäältä päin ikään kuin huolissaan olevana ulkopuolisena.
Yritin netistä löytää taideasiantuntijoiden selityksiä Brueghelin maalauksista. Ne olivat pääasiassa sellaisia, että esimerkiksi metsästäjämaalausta pidettiin kauniina talvikuvauksena miehistä, jotka koirineen lähestyvät kotikylää. Saalista eivät ilmeisesti olleet saaneet, mutta ehkä luistelijoiden käyttämän suvannon takana olevaan kirkkoon mennään iltavesperiin ja pyydetään metsästäjien suojeluspyhimykseltä Hubertukselta parempaa tuuria seuraavaksi kerraksi. Hubertus-nimisen tavernan ovella oleva Hubertus-kyltti repsottaa. Näihin muutamiin elokuviin yhdistettynä maalaus jättää kuitenkin toisenlaisen maun, eikä se ole hyvä. Varsin huolestuttavalta tuntuu, että viime aikoina on eri puolilla maapalloa kärsitty kuumuudesta, joka on ollut jopa yli 323 kelviniä.
kari.naskinen@gmail.com
