Populismin nousu on ajanut demokratian kriisiin

THL:n tutkimusprofessori ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo pitäisi nimittää hallitusten pysyväksi sosiaali- ja terveysministeriksi. Hiilamo on huolissaan paitsi tämän sektorin asioiden tolasta myös siitä, että luottamus instituutioihin, globaaliin markkinatalouteen sekä poliittisiin ja taloudellisiin eliitteihin on vähentynyt erityisesti rikkaissa maissa. Koskee siis Suomeakin. Tämä näkyy kauppapoliittisten suojelujärjestelmien lisääntymisenä, maahanmuuttajavastaisuutena ja erityisesti äänestystukena autoritääriselle populismille.

Tällä hetkellä eletään edelleen 2008 alkaneen talouskriisin vaikutuksen alla. Silloin pankkeja ja niiden johtajia pelastettiin veronmaksajien rahoilla, kun taas tavalliset kansalaiset jäivät kamppailemaan velkojen ja työttömyyden kanssa. Tätä aikaisempi ja vielä suurempikin talouskriisi tuhosi demokratian kannatusta 1930-luvulla, kuten tuon ajan perussaksalaisten nousua kuvaava sarjaelokuva Babylon Berlin taas tänä iltanakin kertoo. Vaaraa on nyt taas ilmassa. Ovat tässä lähellä jo Puola ja Unkari, ja kansanedustaja Anna Kontula (Vas) ennustaa, että parlamentarismi ei enää kymmenen vuoden kuluttua ole hallintomuotona (HS 15.8.2023).

Hiilamo on nyt kirjoittanut tällaisesta vaarallisesta kehityksestä luettuaan Financial Timesin pääkirjoitustoimittajan Martin Wolfin juuri ilmestyneen kirjan The Crisis of Demokratic Capitalism. Siinä Wolf sanoo samaa kuin Hiilamo: demokratiaa on ennenkin kukistettu, ja olisi väärin olettaa, ettei niin voisi käydä uudelleen. (Kanava 5/2023)

Demokratian kriisi on yhteydessä populismin nousuun. Käytännössä tämä tarkoittaa myös äärioikeiston nousua. Suomessa tätä linjaa vetää noin 20 prosentin kannatuksella Perussuomalaiset-puolue. Hiilamo ei persupuoluetta nimeltä mainitse, ei tietenkään Wolfkaan, mutta logiikka on sama kuin muuallakin Euroopassa: populismia ruokkii osaltaan myös perinteisten puolueiden ja tiedotusvälineiden heikentyminen. Niiden tilalle ovat tulleet uudenlaiset yhteiskuntapoliittiset ryhmät ja mediat (some), joiden molempien toimintaperiaatteisiin kuuluu ihmisten ”koukuttaminen” kylvämällä ristiriitoja sekä levittämällä puolitotuuksia ja valheita.

Hiilamo: ”Populisti kosiskelee kannatusta lietsomalla pelkoa ja kiukkua, jotka on helpoin suunnata ulkopuolisiin eli maahanmuuttajiin ja muihin vähemmistöihin. Tämä selittää Wolfille yhtä lailla brexitiä kuin Trumpin valtaannousua. Ihmiset kääntyvät sen puoleen, joka lupaa suojella heitä uskoteltuja uhkia vastaan. Saatuaan vallan suojelijasta tulee despootti.”

Erityisesti rikkaissa maissa rakennemuutoksen runtelemat miehet ovat menettäneet uskonsa perinteisiin tukijoihinsa eli vasemmistopuolueisiin. He eivät innostu sosiaalidemokraattien ja niitä vasemmalla olevien puolueiden uusista lempiteemoista kuten radikaalista sukupuolten välisestä tasa-arvosta, jostakin kummallisesta identiteettipolitiikasta ja vihreästä siirtymästä.

Duunarimiesten näkökulmaan vaikuttaa sekin, että vasemmistopuolueet eivät enää ole nimenomaisesti ay-väen, pienituloisten ja yleensä vain huonompiosaisten asialla, vaan vasemmisto on entistä enemmän korkeakoulutuksen saaneiden, älykköjen ja sensellaisten edunvalvoja. Tyypillistä on, että Vasemmistoliiton yhdestätoista kansanedustajasta miehiä on vain kaksi. Persupuolueen 46 kansanedustajasta miehiä on 29.

Tämä on vasemmiston kriisiä, mutta on se myös kapitalismin kriisiä, sillä vasemmisto ja oikeisto tarvitsevat toisiaan niiden yhteisten vastavoimien torjuntaan. Tosin Suomessa tilanne on pirstaloituneen puoluekentän kannalta hankala, mistä johtuen Kokoomus on nyt pakotettu toimimaan hallitusyhteistyössä äärioikeistolaisen persupuolueen kanssa. Mukavuusavioliitto Kok + SDP olisi järkevämpi, mutta siihen ei nyt ole mahdollisuutta.

Läntisessä yhteiskuntajärjestelmässä muodostavat kaksiosaisen käyttöjärjestelmän demokratia ja kapitalismi. Siinä toisen vahvuudet paikkaavat toisen heikkouksia. Hiilamo/Wolf sanoo, että demokratia antaa päätösvallan vaaleilla valituille päättäjille, kapitalismi antaa päätösvallan yksityisten yritysten omistajille ja johtajille – poliittinen ja taloudellinen kilpailu turvaa edistyksen. Demokratialla ja markkinataloudella on samojakin piirteitä. Molempia yhdistää ihmisten oikeus muokata omaa elämäänsä yksin tai yhdessä muiden kanssa.

Foreign Policy -lehden listalla maailman intelligenteistä on Martin Wolf Top 50:ssä. Erityisesti Wolf kritisoi rahoitussektoria. Tähän Hiilamo täydentää, että meilläkin taloustoimittajat ja muut liehittelijät ihannoivat rahoitusmarkkinoilla jättiomaisuuden luonutta Björn Wahlroosia suurena talousguruna. Sen sijaan Wolfille ylipaisunut rahoitusmaailma edustaa enemmän riistoa kuin tuottavaa toimintaa.

Tähän asiakokonaisuuteen liittyy se, että suuryhtiöt jakavat ylisuurista voitoistaan suhteettoman suuria palkkioita ylimmälle johdolle ja osakkeenomistajille. Kohtuuton palkitsemiskulttuuri on Amerikasta tullut Suomeenkin, mistä kertovat esimerkiksi Fortumin Markus Rauramon, Postin Turkka Kuusiston ja Patrian Esa Rautalingon palkkiokohut. Työntekijät ja yhteiskunta jäävät nuolemaan näppejään, koska yritysten veronkierto on tehokasta.

Ei ihme, että Rautalinko on vastustanut ihmisten verotietojen julkistamista. Muita tulojaan häpeäviä ovat mm. UPM-Kymmenen talousjohtaja Tapio Korpeinen, Kemiran rahoitusjohtaja Pauliina Paatelma, Kamuxin talousjohtaja Milla Kärpänen, Kojamon investointijohtaja Olli Turunen, Stora Enson henkilöstöjohtaja Katariina Kravi, Nokian Renkaiden tuotteista vastaava johtaja Jukka Kasi, Nesteen sijoittajasuhdejohtaja Juha-Pekka Kekäläinen ja Viking Linen tiedotusjohtaja Johanna Boijer-Svahnström.

Hiilamon juttu on tähän aikaan niin osuva kuin voi. Tällaisia juttuja eivät juntturat kuitenkaan lue. Hiilamo on yliopistomiehiä, ja tuoreimman tiedebarometrin mukaan vain 12 prosenttia Perussuomalaiset-puolueen kannattajista tuntee luottamusta yliopistoja kohtaan.

kari.naskinen@gmail.com