Vain kävellessään ihminen on vapaa

Historioitsija Juha Siltala kirjoitti 15 vuotta sitten Työelämän huonontumisen lyhyen historian. Se käsitteli Suomea, jossa työelämä ei ole koskaan ollut niin huonossa jamassa kuin Amerikassa. Chloe Zhaon Oscar-voittajaelokuva Nomadland (2020) kertoo yhden puolen USA:n tilanteesta, jossa eläkkeelle jääneitä tai eläkeikää lähestyviä ihmisiä joutuu siirtymään lähes paimentolaiselämää muistuttaviin olosuhteisiin. Töitä ja koteja menee alta, kun työt loppuvat, eikä esimerkiksi 550 dollarin kuukausieläke paljon anna pelivaraa.

Nomadeilla tarkoitetaan vanhastaan ihmisiä, joilla ei ole vakinaista asuinpaikkaan, vaan he kulkevat laiduntavien eläinten mukana tai muuten vain liikkuvat paikasta toiseen. Elokuvassa kerrotaan tämän päivän nomadeista, jotka asuvat asuntovaunuissa tai niitäkin alkeellisemmissa olosuhteissa. Vaikka kysymyksessä on näytelmäelokuva, se on paljolti myös dokumenttielokuva, sillä kahden päähenkilön lisäksi mukana on lähinnä oikeita nykyajan nomadeja, jotka kertovat elämästään.

Päähenkilö on Fern (Frances McDormand), joka on tehnyt vanhasta Ford-pakettiautosta kotinsa sen jälkeen, kun hänen miehensä kuoli ja pienessä kotikaupungissa toiminut kipsitehdas 2011 lopetti toimintansa ja käytännössä koko kaupungin. US Gypsum Co. oli toiminut 88 vuotta ja Empiren kaupungissa Nevadassa oli ollut 750 asukasta. Tällä hetkellä asukkaita ei ole sataakaan. Myös Fern lähtee, ja elokuvan kuvauspaikkojen perusteella hän liikkuu nomadina Etelä-Dakotassa, Nebraskassa, Pohjois-Kaliforniassa ja Arizonassa. Pääsee pätkätöihin milloin mihinkin, siivoojaksi ravintolaan, koneenhoitajaksi sokerijuurikaspellolle, jonkinlaiseksi huoltohenkilöksi leirintäalueelle, kaksi kertaa Amazon-verkkokaupan valtavan isoon pakkaamoon jne.

Elokuva on kaikesta huono-osaisuuden kuuvaamisestaan huolimatta lämminhenkinen. Fern ja muut nomadit eivät ole katkeria, vaan tyytyvät osaansa ja katsovat tulevaisuuteen jopa toiveikkaasti. Onnellisuuskin heijastuu. Aina kun joku tutuksi tullut lähtee jatkamaan eteenpäin, toivotetaan hyvää matkaa ja sanotaan, että ”tavataan taas joskus tienpäällä”. Yhteiskunnallista kritiikkiä ei varsinaisesti Zhao toitota, vain yhdessä kohtauksessa Fern sanoo tapaamalleen pankkimiehelle, että miksi te annatte ihmisille lainarahaa ylikalliiden talojen ostamiseen, johon heillä todellisuudessa ei ole varaa.

Amazon on maailman neljänneksi suurin yhtiö, jonka perustaja Jeff Bezos on 140 miljardin omaisuudellaan maailman rikkain ihminen. Amazon on kaltaistensa suuryritysten tavoin esimerkiksi Luxemburgin kautta veronkiertoa harjoittava roistofirma, joka kohtelee työntekijöitä kuin rukkasia. Juuri tänä keväänä tuli julkisuuteen Amazonin varastotyöntekijöiden voimakkaat protestoinnit Bessemerin kaupungissa Alabamassa, kun heidän pyrkimyksensä ammattiosaston perustamiseksi kohtasi vastarintaa. Amazonin duunareiden työtahti on pakotettu niin kovaksi, että vessataukojakaan ei pysty pitämään. On kustava pulloon. Elokuvassa tätä puolta ei kuitenkaan tuoda mitenkään esille.

Elokuva perustuu Jessica Bruderin samannimiseen kirjaan (2017). En ole sitä lukenut, mutta lehtitietojen mukaan Bruder kertoo perusteellisesti tästä Amazonin pimeästä puolesta. Elokuvassa sen sijaan Fernillä näyttää menevän Amazonilla ihan siedettävästi. Tuskin Amazon olisi muuten sallinutkaan kuvaamista tiloissaan. Tämä kieltämättä kummeksuttaa elokuvassa.

Näiden modernien paimentolaisten kuvaaminen noudattaa samaa pehmeää linjaa. Ongelmia ei ole. Kukaan ei ryyppää, ei ole tappeluita eikä muitakaan ristiriitoja. Ainoa kymmenen sekuntia kestävä epämiellyttävä kohtaus on, kun poliisi tai joku tulee sanomaan Fernille, että tässä paikassa ei saa autoa pitää.

Ohjaaja Chloe Zhao itsekin on tutustunut matkailuautoelämään. Hän ainakin oli rakentamassa omasta pakettiautostaan tilapäistä majoituspaikkaa, koska oli kahta ensimmäistä elokuvaansa tehdessään joutunut nukkumaan usein Subarussaan. Chloe Zhao syntyi Pekingissä 1982, on kiinalaiselta nimeltään Zhao Ting.

Mielenkiintoinen elementti elokuvassa on italialaisen Ludovico Einaudin musiikki. Ei se minulle mitään jälkeä jättänyt, mutta se perustuu Einaudin sävellykseen Seven Days Walking. Einaud oli perustanut sävellyksensä seitsemän päivän kävelyretkiinsä Italian Alpeilla 2018. Näillä kävelyillään hän sanoo avanneensa itsensä erilaisille tunteille ja ärsykkeille, joita hän koki muuttuvassa valossa, lämpötilassa ja muissa sääolosuhteissa. Tästä pasahti mieleen nykysäveltäjä Osmo Tapio Räihälä, jonka kirjasta otin otsikon tähän juttuuni: ”Vain kävellessään ihminen on vapaa. Luovaan toimintaan kävelemisellä on valtava vaikutus. Kun alan suunnitella uutta sävellystä, lähden kävelemään” (Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa, Atena 2021). Ensi syyskuussa Einaudi konsertoi pianistina Finlandia-talossa, jossa ohjelmassa on Seven Days Walking.

Fern ei kävele, vaan ajaa autollaan. Hän löytää uuden elämän. Porvarillista elämää kivassa omakotitalossa asuvan siskon perhe ehdottaa Fernille asumista heidän luonaan, mutta Fern ei toista kertaa lähde siihen. Fern on valinnut vapauden. Siskolta hän sentään ottaa rahaa lainaksi, jotta saa haettua autonsa korjaamolta, jossa sen moottori on pantu kuntoon 2300 dollarilla, ja lupaa maksaa takaisin. Varmasti joskus maksaakin.

Hieno, tasapainoinen elokuva, mutta yllätys silti viime vuoden parhaaksi elokuvaksi Oscarien ja Golden Globe -palkintojenjaossa sekä Venetsian filmijuhlilla. Sen sijaan Frances McDormand ansaitsi Oscarinsa parhaasta naispääosasta.

kari.naskinen@gmail.com